Elämässämme on ihmisiä, jotka jättävät pysyviä jälkiä sydämiimme. Minulle eniten elämääni vaikuttanut omainen on ollut isäni äiti, eli karjalaismummoni Helmi Maria. Hän oli syntynyt Sortavalan maalaiskunnassa sunnuntaina 4.12.1910 ja kuoli kotonaan Jyväskylässä lauantaina 13.6.1992. Tätini Vuokko siteerasi mummoani sunnuntailapseksi. Hän kirjoitti äidistään mummoni kuoleman jälkeen Karjala-lehdessä (16.7.1992) seuraavasti: Jos sunnuntailapsi on sydämeltään hyvä, kestävä, muttei kova - jos sunnuntailapsi kiittää ikänsä myös siitä, etteivät kaikki toiveet kiihkeistä rukouksista huolimatta täyttyneet, niin silloin äiti oli sunnuntailapsi. Uskon, että tämä viisaan tätini siteeraus oli hyvin lähellä totuutta."
Sinä vietit suuren osan elämästäsi palavasti rukoillen – sen sain nähdä omin silmin niin usein. Rukoilit polvillasi niin paljon, että luulen niiden olleen melkoisella koetuksella. Jo tästä syystä tunnen olleeni elämäni ajan suuressa varjeluksessa, sillä minulla oli kunnia olla lukuisten rukoustesi kohteena. Sinulla oli seitsemän lastenlasta, ja sydämesi oli niin suuri, että rakkautta riitti meille kaikille. Mutta minulle kuiskuttelit usein: Tiiä, että sie oot miulle kaikista rakkain... Miten etuoikeutettu siis olinkaan!
Rakastin kuunnella tarinoitasi Karjalasta. Ne kiehtoivat minua suuresti, ja pyysin aina kertomaan lisää ja lisää. Serkkunikin sanoi, että Karjalan jutut olivat kuin maailman parhaita satuja. Vaikka en ole koskaan Karjalassa käynyt, olen aina tuntenut, että se on osa minua.
Hengellinen vakaumuksesi oli vahva, ja olit minulle hengellinen äiti kaikessa. Lapsena en tietenkään pystynyt kaikkea ymmärtämään, mutta sinä istutit minuun lapsenuskon. Silloin uskon asiat olivat vahvasti esillä, aivan eri tavalla kuin nykyään. Sunnuntaisin kävin pyhäkoulussa, ja koulun oppitunneilla katsottiin silmät tapillaan pahvisia opetustauluja missä milloin oli Sakkeus puussa tai Mooses johdattamassa israelilaisia pois Egyptistä. Raamatun kertomukset ja opetukset tulivat tutuiksi jo pienestä pitäen.
Sunnuntai-iltaisin klo 17:00 tuli televisiosta "Pieni talo preerialla", jossa elettiin Herran nuhteessa. Yhtä lailla viehätyin Walt Disneyn piirroshahmoista, Tarzanista, Muppeteista ja muista viihteellisistä ohjelmista. Mutta rakastin erityisesti niitä hetkiä, kun istuimme yhdessä katsomassa Vaahteramäen Eemeliä ja Pikku Heidiä. Ne hetket kanssasi olivat niin arvokkaita.
Noilla uskon asioilla oli suuri vaikutus kaikkeen elämässäni. Nyt, kun itsekin elän uskossa Jeesukseen, niin ymmärrän, miten syvälle nuo opetukset juurtuivat ja miten tärkeää hedelmää ne ovat kantaneet. Ne ovat olleet arvokkain oppi, jonka olen saanut. Sinä kerroit, kuinka Taivaan Isä johtaa meitä askel askeleelta, ja nuo sanat ovat usein lohduttaneet minua matkani varrella etenkin kun olen huomannut tämän olevan totta.
Kerroit myös varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka Jumala näkee kaiken ja rankaisee, jos ihminen tekee väärin. Varastaminen oli yksi synneistä, joista varoitit erityisesti. Muistan, kuinka selitit, että vaikka kukaan muu ei huomaisi, Jumalan kaikkinäkevä silmä näkee kyllä. Kerroit tositarinan pojasta, joka ilkeyksissään varasti poikasia linnunpesistä ja katkoi niiltä siivet – ja kuinka Jumala myöhemmin rankaisi häntä niin, että hänen omat lapsensa syntyivät ilman käsiä. Tämä kertomus painui syvälle mieleeni, ja se sai minut ymmärtämään, kuinka vakavaa on toimia väärin.
Vaikka yritin olla kiltti poika, en aina muistanut opetuksiasi. Muistan erityisesti yhden kauden, jolloin aloin varastaa karkkia kauppa-autosta. Sitä seurasi hirveä syyllisyys ja häpeä, joka painoi minua raskaasti. Eräänä iltana sinun luonasi hiljennyin rukoukseen, pyysin Jumalalta anteeksi tekojani, minkä jälkeen tunsin rauhan valtaavan minut. Lopetin varastamisen, sillä en halunnut enää kokea sitä tuskaa, jonka synnintunto toi mukanaan.
Sinä siteerasit usein Raamattua ja puhuit Jeesuksesta rakkaudella. Et säästänyt minua myöskään Raamatun raskaammilta tarinoilta – kerroit Jeesuksen kärsimyksistä ja ristiinnaulitsemisesta avoimesti. Pietari, apostoli, kosketti minua erityisesti, ehkä siksi, että meillä on sama nimipäivä. Kerroit myös hänen kohtalostaan – että hänetkin ristiinnaulittiin, mutta pää ylösalaisin, mikä järkytti minua syvästi.
On surullista, että nykylapset pääsevät aina harvemmin osallisiksi näistä rukoilevista mummoista. Sinun kaltaisesi rukoilevat mummot ovat valitettavasti katoava luonnonvara, ja maailma on ilman heitä paljon köyhempi.
Elämäsi ei ollut vain iloa ja onnea – siihen mahtui myös paljon surua ja kipua. Sinä, perheesi esikoinen, vietit lapsuutesi Sortavalassa Soukanrannalla Tulolansaaressa. Jo alakoululaisena jouduit kokemaan kansalaissodan julmuudet, mutta niistä et koskaan minulle puhunut. Tiedän kuitenkin, että nämä kokemukset jättivät sinuun jälkensä. Tätini on kertonut, kuinka pitkään kesti, että sinä ja muut samanikäiset saitte takaisin elämänuskon ja kyvyn jatkaa eteenpäin. Omat sotimassa toisiaan vastaan – sen täytyi tuntua hirvittävältä.
Erityisen syvälle sydämeeni koski se, mitä kerroit 10 vuotta sinua nuoremmasta pikkuveljestäsi Auliksesta. Tuo pienokainen kuoli hirvittävän onnettomuuden seurauksena, kun hän vain vähän yli 2-vuotiaana putosi kuumaan vesisaaviin, jota käytettiin pyykinpesussa kotipihallanne. Tuohon aikaan oli tapana pestä pyykkiä lipeällä pihamaalla. Aulis sai kauheat palovammat ja kärsi valtavasti. Kiireesti hänet oli viety veneellä Sortavalan sairaalaan, mutta sinne ei ehditty ajoissa. Hänen päänsä ei ollut kärsinyt pahempia vammoja, minkä vuoksi hän oli pystynyt vielä puhumaan. Tuohon aikaan usko oli vahvasti läsnä arjessa, ja myös Aulis oli ehtinyt kuulla Jeesuksesta. Venematkan aikana hän oli ehtinyt sanoa tuskiensa keskeltä: Kyllä Taivaan Isä ottaa minut kotiin. Pian sen jälkeen hän menehtyi vammoihinsa ja kuoli 21.marraskuuta 1922. Sinä kerroit, että samana päivänä, kun Aulis kuoli, te olitte nähneet äitisi eli isomummoni kanssa pienten enkelten leijailevan kotitalonne yllä. Kuvailit niiden olleen kuin kiiltokuvista henkiin heränneitä – pienet, siivekkäät päät ilmassa, aivan kuin olisivat tulleet noutamaan pikkuveljeäsi. Tämä näky oli teille lohdullinen, ja kertomuksesi teki syvän vaikutuksen myös minuun. Nuo enkelit ja Auliksen sanat olivat yksi todiste siitä, kuinka taivas on totisinta totta.
Sinä veit minut usein kirkkoon, ja jos emme sinne päässeet, kuuntelimme jumalanpalvelusta radiosta tai katsoimme sen televisiosta yhdessä. Muista sitten kuunnella saarna tarkasti, muistutit aina. En varmasti kovin tarkasti kuunnellut, enkä usein ymmärtänytkaan sanomaa. Välillä tuntui raskaalta keskeyttää leikit ja istua hiljaa tunnin ajan, mutta yritin parhaani. Seisoin rinnallasi kirkonpenkissä ja kiinnitin huomiota siihen, kuinka syvästi eläydyit jokaiseen jumalanpalvelukseen. Sinä itkit usein vuolaasti, varsinkin, kun puhuttiin Kristuksen kärsimyksistä. Vaikka joskus odotin kärsimättömänä palveluksen päättymistä, aina kirkosta lähdettäessä minulle tuli hyvä olo. Sisimmässäni tiesin jo silloin, että siinä kaikessa oli jotain paljon suurempaa – jotain ihanaa ja rauhoittavaa, jonka halusin osaksi myös omaa elämääni. Sinun uskosi ja tapasi elää toivat minulle voimaa ja rauhaa, ja ne asiat ovat seuranneet minua tähän päivään asti. Olen kiitollinen siitä, että sain kokea kaiken tuon kanssasi.
Voi, miten turvalliselta ja hyvältä tuntui olla sinun kanssasi. Jos koin lapsuuteni aikana joskus turvattomuuden tunnetta, niin silloin elämän kohokohtia oli päästä mummolaan Jyväskylään sinun syliisi. Kuinka ihanalta tuntuikaan vetäytyä nukkumaan "sikarilaatikkoon" puhtaiden lakanoiden ja vanhan painavan täkin alle. Muistan myös ne lukemattomat kesät tätien mökeillä, kun aitassa lauloit minulle "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie" -enkeli-laulua. Nukahdin aina sen lempeään säveleen. Voin kuulla äänesi vieläkin korvissani. Olin kanssasi niin paljon, että omaksuin karjalanmurteesi ja puhuin sitä itsekin. Koulussa siitä huomautettiin, joten jouduin luopumaan siitä. Meidän välillämme oli kuitenkin vahva tunneside, joka ei katkennut koskaan, vaikka emme olleet aina yhdessä. Joskus eron hetkellä oli käytävä kyynellaakson kautta. Muistan, kun kerran odotin innoissani erästä viikkoa, joka sinun oli tarkoitus viettää kokonaisuudessaan meidän luonamme. Iloitsin siitä, miten paljon ehtisin sen aikana olla kanssasi. Mutta suunnitelmat muuttuivat ja sinua tarvittiin tätini luokse pientä serkkuani hoitamaan. Itkimme yhdessä saunassa ja sinä sanoit: Taivaan Isä yksin tietää, miten paljon myös kaks rakastetaan toisiamme. Sinä olit niin herkkä, ja sanoit joskus itsekin, kuinka se ihan sattuu.
Liikutuit helposti eri pienistä asioista, esimerkiksi lukiessasi lehdestä jonkun julkkiksen tulleen uskoon. Muistan erityisesti, kun kerroit iskelmälaulaja Eija Merilän kääntymyksestä ja näytit minullekin siitä kertovan jutun. Olisit varmasti ollut iloinen, jos olisit tiennyt, että myöhemmin tutustuisin Eijaan ja tekisin hänen kanssaan yhteistyötä. Sinä olit innokas urheilun seuraaja, ja ihailit erityisesti Lasse Viréniä ja Matti Nykästä. Jos he sattuivat tulemaan Jyväskylään, aloit heti paistamaan karjalanpiirakoita, jotka toimitit heille. Kukaan ei ole sen koommin onnistunut tekemään yhtä hyviä karjalanpiirakoita kuin sinä. Ei mitkään "Nykä-mummon piirakat" paistopisteelläkään ole sen veroisia, vaikka hyviä ovatkin.
Valitettavasti joskus käytin ihan häpeilemättä hyväsydämisyyttäsi hyväkseni. En muista esimerkiksi meidän montaakaan kertaakaan kävelleen Kilpisenkadun R-kioskin ohi ilman, että olisimme poikenneet sinne ostamaan minulle jotakin, mitä ikinä keksin sormella osoittaa. Yleensä se oli purukumia tai karkkia. Joskus saatoin haluta jotain kalliimpaakin, kuten "Pelaa ja puuhaa" -kirjan. Kun epäröit, vetosin siihen, että oletpas sinä nuuka. Nyt häpeän noita sanoja. Sinä pohdit hetken ja pian totesit: Ei kyllä ole mummo nuuka. Ja niin kävimme hakemassa senkin kirjan.
Muistan, kuinka haaveilin akvaariosta ja tietenkin kerroin siitä ensimmäisenä sinulle. Kyllähän sinä olisit antanut minulle vaikka kuun taivaalta, jos olisin sitä pyytänyt. Kauppakadun yläpäässä oli akvaario- ja askarteluliike, jossa kävimme ennakkoon katselemassa kaloja ja jyrsijöitä. Sinä lupasit ostaa minulle tuon kovasti haluamani akvaarion. Eräänä päivänä odotin sinua mummolassa, kun sinä olit hoitamassa serkkuani. Meidän oli ollut puhe juuri sinä päivänä mennä ostamaan minulle lupaamasi akvaario. Kello lähestyi viittä ja eläinkauppa oli menossa kiinni. Kurkin ikkunasta, milloin tulet. Kunnes näin sinun tulevan sekä raahaten kookasta akvaariota mukanasi. Olit poikennut hakemaan sen ennen kaupan sulkeutumista. Voi miten sydämeni riemuitsi silloin!
Vaikka sain sinulta paljon materiaa, niin nyt aikuisena muistan suuremmalla kiitollisuudella nimenomaan sitä aikaa, jonka säästelemättä vietit kanssani. Olit aina valmis olemaan läsnä, hoitamaan lapsenlapsiasi ja auttamaan perhettä. Sinulla oli aina aikaa meille, ja sitä läsnäoloa ei voi mitenkään mitata.
Meillä oli tapana laulella paljon yhdessä. Mieleeni on jäänyt etenkin ne joulut, kun lauloimme kauneimpia joululauluja yhdessä monesti tätini ja äitinikin yhtyessä kuoroon. Lauloimme myös paljon virsiä sekä ihan päivän iskelmiä. Sinä halusit erityisesti kuulla minun laulavan Taiskan Haltin häitä ja Rexin Puhtaita purjeita. Sanoit niiden olevan kelvollisia laulettavaksi vaikka sinun hautajaisissasi. Tässä laulamme yhdessä esimerkiksi vanhan jouluisen virren Tulemme Jeesus pienoises. Se oli sinulle hyvin mieluinen ja toivoit aina, että laulaisimme yhdessä juuri sen. Ja monesti lauloimmekin. Kuin ihmeen kaupalla näitä meidän lauluja on säilynyt c-kasetilla kaikki nämä yli neljä vuosikymmentä, jotka olen nyt saanut digitoitua. Tässä alla tulkintamme rakkaimmasta joululaulustamme Heinillä härkien kaukalon.
Rakastin siihen aikaan valtavasti laulamista. Ennen äänenmurrosta minulla olikin oikein heleä pikkupojan ääni, ja esiinnyin usein ala-asteen koulun juhlissa. Unelmoin kovasti laulajan tai näyttelijän urasta. Olin erityisesti vanhojen suomifilmien ja niiden näyttelijöiden suuri fani. Sinä pidit suomifilmeistä fanittamista vielä hyväksyttävänä, mutta varoitit, etten innostuisi liikaa amerikkalaisista elokuvista ja filmitähdistä. Pelkäsit, että Hollywoodin maailma vetäisi minut mukaansa liiaksi.
Taiteellinen tätini Vuokko, joka näki minut esiintymässä ja laulamassa eri näytelmissä, oli sitä mieltä, että minusta pitäisi tulla näyttelijä. Hän oli tuolloin naimisissa elokuvaohjaaja Mikko Niskasen kanssa. Sinä kuitenkin varoittelit, ettei näyttelijän ammatti olisi minulle hyväksi. Kerroit tuntemastasi naisesta, jonka aviomies oli näyttelijä ja eläytyi rooleihinsa niin voimakkaasti, että ne piinasivat häntä öisinkin. Tiesit minun olevan herkkä ja olit luultavasti oikeassa. Lapsuuteen nuo haaveet lopulta jäivätkin, ja nyt ymmärrän, etteivät laulaminen tai näytteleminen olleet osa Jumalan suunnitelmaa minulle.
Eikä papin ammattikaan, vaikka juuri sitä sinä eniten minusta toivoit. Mie niin toivosin siusta pappii, kun siulla on niin kaunis laulueänki, sanoit usein. Et kuitenkaan suostunut uskomaan, ettei aikuinen minä enää omannut sitä laulunlahjaa, joka papin työssä olisi ollut tarpeen. Papit kun yleensä laulavat kauniisti Jumalan voitelemilla äänillä. Vaikka arvostankin suuresti papin ammattia, minulla ei ollut siihen riittävää kutsumusta. Harkitsin varovasti teologian opintoja iltalukion jälkeen, mutta ajatus kaatui nopeasti laiskuuteeni. Olin surkea lukemaan läksyjä ja valmistautumaan kokeisiin.
Silti sinä jaksoit uskoa minuun enemmän kuin kukaan muu. 80-luvun puolivälissä, kun kävin kauppakoulua, vietin usein aikaa luonasi mummolassa. Nousit varhain aamulla paistamaan minulle lettuja vattuhillolla ja sanoit niiden olevan niin "ravitsevia", että niiden voimalla jaksaa puoleenpäivään asti. Jos minulla sattui olemaan koepäivä, polvistuit rukoilemaan, että kokeeni menisi hyvin ja varmistit lähtiessäni, että mihin kellonaikaan se koe on, että tietäisit rukoilla juuri silloin. Mutta eipä siinä Jumalakaan pystynyt auttamaan, jos minä en vaivautunut lukemaan lainkaan. Sinä toivoit loppuun asti, että jaksaisin edes kauppaopistoon. Merkonomin paperloilla vielä perreesä elättää, sanoit. Valitettavasti rukouksistasi huolimatta tämäkään toive ei toteutunut, ja valmistuin lopulta "vain" merkantiksi. Menin tässä vaiheessa siitä mistä aita oli matalin.
En koskaan unohda ensimmäistä työpäivääni Laukaan verotoimistossa ja etenkään siihen valmistautumista! Oli kesäkuun alku, 1987. Olin juuri valmistunut merkantiksi ja edessäni oli elämäni ensimmäinen "oikea" työpaikka. Olin sunnuntaina yksin kotona, kun muu perhe oli mökillä, ja maanantaina oli suuri päivä. Sinä olit tietysti huolesta soikeana, miten ihmeessä minä saan itseni aamulla hereille ja vieläpä perille töihin asti. Soittelit useaan otteeseen illan aikana ja esittelit ratkaisujasi, kuinka voisin tässä haastavassa tehtävässä onnistua.
Kuulehan, laita sellainen kunnon tärisevä herätyskello alassuin käännetyn pesuvadin päälle – sellaiseen kuollutkin herää!"
Pitääkö miun vielä soittaa aamulla? varmistelit vielä moneen kertaan.
Ei missään tapauksessa – herään kyllä! vakuuttelin.
Muista sitten laittaa ne uudet siniset housut jalkaan! kuului vielä viimeinen ohjeesi langan päästä.
Aamulla, juuri ennen kuin herätyskello ehti pärähtää, minut herätti kuitenkin puhelimen ääni. Vääntäydyin unenpöpperössä vastaamaan, ja siellä sinä olit reippaalla äänelläsi toivottamassa hyvää huomenta! No, eihän sinulle voinut olla vihainen – ja niin minä sitten selviydyin kuin selviydyinkin töihin. Ja noita työaamuja on sittemmin riittänyt, sillä tässä sitä edelleen ollaan saman työnantajan palveluksessa!
Muistan vieläkin, kuinka loit minuun uskoa sanomalla: Kyllä sie siellä toimistossa pärjäät, kun siulla on niin hyvä käsialakin. No, saattoihan siitäkin alkuvaiheessa olla apua ;)
Olen kiitollinen, että sait puhuttua minut vielä iltalukioonkin. Muistuttelit siitä usein, ja kerran leikkasit jopa Keskisuomalaisesta ilmoituksen, jonka tyrkkäsit minulle sopivalla hetkellä nenän alle. Menin sinne ihan sinun toivomuksestasi, vaikka opiskeluintoni ei edelleenkään ollut kovin kummoinen. Valkolakin onnistuin kuitenkin saamaan, vaikka kirjoitin vain B:n paperit. Lakkiaisiani et valitettavasti enää ehtinyt nähdä, mutta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, kuinka tärkeää se lukio oli. Sen ansiosta pääsin merkonomista tradenomiksi muuntokoulutukseen, ja kun vihdoin kolmekymppisenä opin lukemaan tosissani, sain hyvät paperit valmistuessani.
Uskon vahvasti siihen, että kaikella on tarkoituksensa, vaikka emme aina sitä heti ymmärtäisikään. Kuten silloin, kun rakas puolisosi, ukkini, menetti liikuntakykynsä ja joutui pysyvään hoitoon Kyllön sairaalaan vuonna 1990. Se oli hetki, jolloin elämäsi muuttui merkittävästi. Sinä, joka olit aina tottunut elämään muiden kanssa, et ollut koskaan joutunut olemaan yksin. Ympärilläsi oli aina ollut joku läheinen.
Samaan aikaan olin aloittamassa opintoni iltalukiossa. Näin jälkikäteen ajatellen, tuntuu kuin meidän yhteisen elämäntaipaleemme käsikirjoituksessa olisi lukenut, että minä muuttaisin juuri silloin luoksesi asumaan. Jyväskylän Lyseo oli vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä mummolasta, ja niinpä minusta tuli alivuokralaisesi. Sain pienen kaksion kamarin käyttööni, ja vuokraksi riitti, että kyyditsin sinut joka arkipäivä Kyllön sairaalaan ukkiani katsomaan. Me, sukulaissielut, saimme nyt asua yhdessä, ja tuo aika oli meille molemmille tärkeää.
Olin iloinen voidessani tuoda sinulle turvaa, ja kerroit nukkuvasi paremmin, kun tiesit minun olevan lähellä. Mutta viikonloput olin usein muualla – joko vanhempieni luona tai omissa menoissani. Olihan sinulla jo ikää, mutta en osannut aavistaa, miten vähän yhteistä aikaa meille enää oli jäljellä. Varmasti jouduit joskus nielemään myös pettymyksesi minuun. Meidän sukulaisuussuhteemme oli kaikesta huolimatta ainutlaatuinen, täynnä sukupolvien välistä vuorovaikutusta ja lämpöä. Tämä side, jonka jaoimme, on jotain, mitä olen oppinut arvostamaan entistä enemmän ajan myötä.
Olisinpa ollut silloin se ihminen, joka olen tänään. Jos sinä olisit vielä täällä, niin me ymmärtäisimme toisiamme paremmin ja jakaisimme täysin samanlaisen arvomaailman. Kauhistelisimme myös yhdessä tätä aikaa, jota nyt elämme ja niitä uutisia, joita saamme lehdistä lukea. Tämä aika on niin paljon pahempi kuin tuolloin reilut 30 vuotta sitten. Mutta silloin, parikymppisenä, elin vielä nuoruudeni huumassa, enkä ollut suinkaan vain mielissäni, kuinka tiiviisti seurasit tekemisiäni siinä vierelläni. Sinä halusit vain minun parastani, vaikka en sitä silloin täysin ymmärtänyt. En ollut koskaan mikään huligaani, mutta minullakin oli aikani, jolloin baaareissa käynti ja maalliset huvit veivät enemmän huomiota kuin hengelliset asiat. Tässä elämänvaiheessa hengelliset asiat eivät kiinnostaneet minua juuri pätkääkään. Yhteiset virtemme vaikenivat ja minä löysin tieni Kantakrouviin. Tätä meidän yhteiseloa kesti vajaan vuoden, kunnes Lauri-ukkini, sinun rakas miehesi kuoli huhtikuussa 1991. Hänen poismenonsa myötä sinunkin elämänliekki himmeni. Ukki oli ollut koko elämäsi keskipiste, ja teidän tarinanne oli täynnä suuria haasteita ja menetyksiä - kuten isäni syntymä junan penkillä ja Karjalan jälleenrakennus sekä lopulta sieltä lähteminen. Elitte yhdessä kuusi vuosikymmentä, ja viimeisen vuoden aikana kävitte ukin sairasvuoteella läpi rakkautenne.
Samoihin aikoihin minun elämääni astui ihminen, josta tiesit heti, että hän oli oikea minulle - tuleva vaimoni. Pidit hänestä kovasti ja näit hänen hyvät, maalaisjärkiset elämänarvonsa. Muistan, kuinka sanoit minulle ukin kuolinvuoteen äärellä silmät kosteina, että toivoit meidän tulevan yhtä onnellisiksi kuin sinä ja ukki. Ja nyt tiedän, että olemme tulleet. Mutta nuoruuden ylpeydessäni ärsyynnyin, kun sinä puutuit elämääni ja olit huolissasi siitä, että tapailisin vielä muitakin tyttöjä. Totuus oli, että sinulla ei ollut syytä huoleen. Minulla oli kyllä naispuolisia ystäviä, mutta sydämeni kuului jo silloin tulevalle vaimolleni, jonka kanssa myös olimme toistemme ensimmäiset.
Voimasi alkoivat hiipua, mikä näkyi monella tapaa. Muistan esimerkiksi, kuinka astelimme yhdessä ylös Kilpisenkatua kohti Citymarketia ja vauhtini taisi olla sinulle vähän liikaa. Elä mäne niin kovvaa, kun miulla niin syvän läpättää, huokailit perässäni. Yritin kyllä aina hidastaa vauhtia.
23-vuotissyntymäpäivänäni toukokuussa 1991 leivoit minulle aivan fantastisen täytekakun, joka oli koristeltu mitä värikkäimmillä karamelleillä. Joimme kahvit kahdestaan kakun äärellä, ja muistan, kun sanoit: Sie voit sitten joskus muistella näitä hetkiä, kun vietettiin siun 23-vuotispäivää yhdessä. Totisesti nytkin tänä päivänä ja tällä hetkellä minulla on nämä muistot kirkkaana mielessä.
Sinun pieneen, hentoon olemukseesi mahtui valtava määrä rakkautta, mutta myös huumoria. Sinä teit kaikkesi, jotta minulla olisi mahdollisimman hyvä olla. Esimerkiksi ruokaa minulle tuli tarjolle niin paljon, että jos ihminen ei mielestäsi 24/7 ollut syömässä, niin sinusta tuntui, ettet ollut emäntänä onnistunut. Mitenkäs mie sitten vielä voisin sinnuu palvella? kuului usein pian sen jälkeen, kun olin saanut päivän kolmannen aterian alas.
Hauskoja hetkiä riitti myös sen jälkeen, kun tyttöystäväni ja tuleva vaimoni ilmaantui kuvaan. Kerran olitte siellä Kilpisenkadun pienessä kyökissä tekemässä ruokaa, ja kehotit tyttöystävääni aina välillä tiedustelemaan minun ruokailumieltymyksistä, että otanko tällä kertaa esimerkiksi tummaa vai vaaleaa leipää. Kamarin ovi aukesi ja tyttöystäväni sähähti: Otatko sää p…kele…tummaa vai vaaleaa leipää? Mitään valittamista minulla ei ole ollut tämän jälkeenkään, sillä vaimoni on jatkanut huolenpitoani siitä, mihin sinä jäit pitäen minusta huolta rakkaudella ja huumorilla.
Suhteemme tulevan vaimoni kanssa syveni, ja vuoden yhteiselon jälkeen päätimme muuttaa yhteiseen kotiin Laukaaseen, juuri kun kesä teki tuloaan vuonna 1992. Sinä iloitsit puolestamme, mutta näin sydämestäsi, että samaan aikaan sisälläsi oli kipeä suru – jäisit nyt ihan yksin asumaan. Kaikella on kuitenkin aikansa ja tarkoituksensa. Niin myös sillä, että jätit tämän maailman vain muutama viikko sen jälkeen, kun olin muuttanut pois luotasi. Onneksi ehdit vielä käydä uudessa kodissamme ja tuoda tupaantuliaislahjasi. Silti, tuo kesä 1992 jää mieleeni elämäni raskaimpana – juuri sinun lähtösi takia.
Perjantaina 12. kesäkuuta 1992 kävimme nyt jo tuoreen avopuolisoni kanssa Jyväskylässä. Se reissu johti pieneen "rakastavaisten riitaan." Rakkaani oli ihastunut erääseen pinkkiin leninkiin Anttilassa ja vaati, että minun pitäisi ostaa se hänelle. En kuitenkaan suostunut, ja hän murjotti siitä aina seuraavaan päivään asti. Lopulta sain tarpeekseni ja ilmoitin lähteväni hakemaan sen mekon Jyväskylästä seuraavalla bussilla, jotta rauha palaisi.
Kaikella todella on tarkoituksensa. En olisi missään olosuhteissa lähtenyt uudestaan kaupunkiin niin pian, mutta ennen lähtöäni jokin sai minut soittamaan sinulle. Kysyin, tarvitsisitko jotain kaupasta. Kyllä mie jotain pyyän, sanoit lempeästi. En aavistanutkaan, että nuo sanat jäisivät viimeisiksi, jotka sinulta kuulin. Vain tunti puhelumme jälkeen avasin tuttuun tapaan mummolan kaksion oven omalla avaimellani. Siellä minua kohtasi näky, joka ei koskaan unohdu. Sinä olit kaatunut nojatuolin päälle, kasvot sinertyneinä, ja näin heti, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Kauppalista, jonka olit ehtinyt kirjoittaa, on minulla tallessa yhä. Seinäkello, joka oli palvellut sinua ja ukkia niin kauan, oli pysähtynyt – puoli tuntia aiemmin. Uskon sen olleen kuolinhetkesi. Kellonaika oli tasan sama kuin vuotta aiemmin, kun ukkini muutti Taivaan kotiin.
Soitin hätäkeskukseen, koska se tuntui ainoalta, mitä osasin siinä hetkessä tehdä. Viranomaiset tulivat, tekivät tarvittavat toimet ja ottivat muutaman valokuvan. Minulle jäi raskas tehtävä järjestää vainajan kuljetus ja muut käytännön asiat. Helteisenä lauantaina tunsin oloni neuvottomaksi, kun ketään ei meinannut tavoittaa mistään.
Se kesä 1992 oli minulle äärimmäisen raskas. Viikkojen aikana tunsin pelkoa, enkä saanut öisin unta. Muistot tapahtuneesta pyörivät päässäni kuin loputon filmi. Mutta sitten, eräänä yönä, sinä ilmestyit minulle unessa. Astuit luokseni tuttua karjalanmurretta puhuen ja sanoit sanat, jotka muistan ikuisesti: Mie pyyän syvämestäin anteeks, ko mie sillä tavalla lähin. Olen nyt täällä ukin luona ja voin hyvin." Heräsin säpsähtäen, kello oli vähän yli kolme aamuyöllä. Se ei ollut tavallinen uni, vaan liian todellista. Olen aina uskonut, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen, ja tuossa hetkessä sain siihen lopullisen vahvistuksen. Sinun onnellinen olemuksesi kertoi minulle, että sinulla on nyt kaikki hyvin.
Olit usein toistanut rukouksen: Suo meille autuas kuolema ja riemullinen jälleennäkeminen poisnukkuneiden rakkaidemme kanssa. Rukoilit aina muiden puolesta enemmän kuin itsesi, mutta tätä asiaa pyysit nimenomaan tapahtuvaksi itsellesi. Et olisi koskaan halunnut päätyä avuttomana toisten hoivattavaksi, ja Jumala vastasi tähän rukoukseesi. Sinä lähdit omasta kodistasi, leipomustesi ääreltä, juuri niin kuin olit toivonut. Lapsuudesta asti kerroit minulle taivaan kultakaupungista, jossa on paikka varattuna meille kaikille, jotka olemme Jeesuksen omia. Kesäkuun 13. päivä vuonna 1992 oli sinun aikasi lähteä sinne.
Uskon, että me muokkaudumme ihmisinä paljolti sellaisiksi, kenen kanssa me vartumme. Sinun muistosi elää minussa – sanonnoissasi, teoissasi, ja jopa arkisissa hetkissämme. Kun muistelen yhteistä matkaamme, minulle tuo lohtua ajatus siitä, että siinä kaikessa oli niin paljon merkkejä taivaan kodista. Uskon, että jonain päivänä, kirkkaudessa, me kohtaamme jälleen. Kun oma aikani koittaa, toivon sydämestäni, että sinä olet siellä minua vastassa.
Uskon myös, että Jumala on suunnitellut elämämme jo kohdusta asti, kuten Psalmi 139 kertoo. Meillä on kuitenkin valinnanvapaus – joko otamme tuon suunnitelman vastaan, tai kuljemme omia polkujamme. Lapsesta asti olen tuntenut kulkevani Jumalan johdatuksessa. Minun ei ollut tarkoitus tulla papiksi tai näyttelijäksi, vaan virkamieheksi. Jumala voi kuitenkin kääntää kaiken hyväksi, jopa vaikeat hetket. "Autuaita ja pyhiä ovat ne, jotka pääsevät osallisiksi ensimmäisestä ylösnousemuksesta. Heihin ei toisella kuolemalla ole valtaa, vaan he tulevat olemaan Jumalan ja Kristuksen pappeja ja hallitsemaan hänen kanssaan tuhat vuotta." (Ilmestyskirja 20:6). Ehkä tässä siis vielä ne papin päivätkin aikanaan koittavat, koska Sanassakin sanotaan, että kaikki Kristukseen uskovat ovat Hänen pappejaan.
Haudoilla käyminen oli sinulle aina tärkeää. Minä olen jatkanut tätä perinnettä, ja tänä pyhäinpäivänä sytytän jälleen kynttilät sinun ja ukin haudalle. Haluan kiittää sinua, mummo, kaikesta – niistä lukuisista esirukouksista ja siitä, että jaoit minulle elämän tärkeimmät asiat. Kiitos ihan kaikesta. Perillä tavataan.
– Pojanpoikasi, Petri
