Joshua Broome – elämä roolissa, joka melkein tuhosi hänet

                 

Joshua Broome (s. 1.11.1982) esiintyi vuosien 2006–2012 sisällä yli tuhannessa pornografisessa elokuvassa, voitti useita palkintoja, matkusteli ympäri maailmaa sekä tienasi pornoteollisuudesta yli miljoona dollaria. Hän on kertonut avoimesti taustastaan erityisesti sen jälkeen, kun hän jätti alan ja alkoi puhua elämästään julkisesti.

Nykyään hän on vahva pornografian vastustaja, joka varoittaa sen henkisistä, emotionaalisista ja ihmissuhteita rikkovista vaikutuksista. Hän kiertää puhumassa ympäri maailmaa ja jakaa omaa tarinaansa korostaen, ettei pornografia tuo sitä hyväksyntää ja merkitystä, jota moni sieltä etsii. Samalla hän julistaa Jeesuksesta Kristuksesta ja kertoo, kuinka täydellisesti usko muutti hänen elämänsä suunnan.

Joshua kasvoi pienessä alle 3000 asukkaan Pagelandin kaupungissa Etelä-Carolinassa, jota paikalliset kutsuvat ylpeästi maailman vesimelonipääkaupungiksi. Nimitys perustuu alueen pitkään vesimelonin viljelyperinteeseen ja vuosittaiseen vesimelonifestivaaliin. Hänen äitinsä oli vasta 15-vuotias tullessaan raskaaksi ja 16-vuotias synnyttäessään pojan. Hän oli siis vielä itsekin keskeneräinen ja vasta opettelemassa elämää samalla kun opetteli olemaan äiti.

Äitini kasvatti minut ja nuoremman veljeni isovanhempieni luona. Vaikka isäni asui samassa kaupungissa, meillä ei ollut suhdetta varttuessani.

Pieni Joshua äitinsä kanssa

Joshua tiesi hyvin, kuka hänen isänsä oli, mutta tämä ei ollut kuitenkaan kiinnostunut pojastaan eikä halunnut olla osana hänen elämäänsä. Lapselle tämä oli hämmentävää ja kipeää, ja ilman ymmärrystä aikuisten keskeneräisyydestä Joshua käänsi syyn itseensä: minussa täytyy olla jotain vialla, koska isä ei halua minua. Tästä syntyi hänelle syvä isä-haava sekä jatkuva tarve tulla nähdyksi ja hyväksytyksi. Myöhemmin Joshua onkin pohtinut, että juuri tämä sisäinen tyhjyys ja kysymys “kelpaanko nyt?” ohjasivat häntä aikuisviihteeseen. 

Sitten äitini tapasi miehen, joka aluksi hurmasi hänet täysin. Pian kävi kuitenkin ilmi, että sama mies oli väkivaltainen sekä fyysisesti että henkisesti ja usein vahvojen huumeiden vaikutuksen alaisena. Se rikkoi meitä kaikkia ja jätti meidät tilanteeseen, jossa olimme yhtä aikaa sekä köyhiä että hylättyjä. Muutimme kaupungin vuokra-asuntoon ja myöhemmin hieman parempiin kerrostaloasuntoihin, mutta arjen haasteet eivät kadonneet. Kaiken keskellä äitini oli todellinen taistelija. Olen tänä päivänä elossa pitkälti hänen ansiostaan – hän istutti minuun henkisen lujuuden, joka ei antanut minun luovuttaa, vaikka olosuhteet olisivat kuinka yrittäneet murtaa. 

Vaikka Joshua esitti ulospäin suositun ja itsevarman teinipojan roolia, niin sisimmässään hän kamppaili syvän riittämättömyyden, kyvyttömyyden ja ulkopuolisuuden tunteiden kanssa. Hylätyksi tulemisen pelko ei ainoastaan ahdistanut häntä, vaan ajoi myös jatkuvasti todistamaan omaa arvoaan. Se sai hänet ponnistelemaan enemmän kuin useimmat, mutta teki samalla hänestä epävarman ja etäisen. Luottamus toisiin ihmisiin oli vaikeaa, ja aitojen ihmissuhteiden rakentaminen jäi usein pinnalliseksi kuin jokin näkymätön muuri olisi pitänyt hänet erillään muista.

Lapsuuteni oli kuitenkin suhteellisen normaali. Minulla oli ystäviä, harrastin koripalloa ja teatteria ja menin lopulta Etelä-Carolinan yliopistoon opiskelemaan psykologiaa, mikä jäi tosin lyhykäiseksi. Tein myös mallintöitä jo 13-vuotiaasta lähtien. Kuten monet, omaksuin yliopiston tuoman vapauden. Juhlin rankasti, liityin opiskelijakuntaan, harrastin satunnaisia seksisuhteita niin monen tytön kanssa kuin pystyin ja tein samalla osa-aikatöitä. Juuri tähän aikaan aloin katsoa paljon pornoa, enkä ajatellut sitä sen kummemmin. Minussa oli kuitenkin aina jotain, mikä sai minut pettämään tyttöystäviäni, jättämään ystäviä pulaan, olla saapumatta paikalle ja etsimään mitä tahansa keinoa itsesabotaasiin, jotta onnistuin tuhoamaan jokaisen mahdollisuuden ja ihmissuhteen elämässäni.

Mies, josta tuli rooli

20-vuotiaana Joshua muutti Los Angelesiin. Aluksi hänellä oli tähtäimessä aivan toisenlainen ura, sillä hän halusi näyttelijäksi. Päästäkseen alkuun, hän työskenteli tarjoilijana ravintolassa. Ensimmäinen ehdotus aikuisviihdealalle tulikin juuri tämän työn ohessa. Tarjoilijan työssään Broome tapasi ryhmän naispuolisia malleja, jotka ehdottivat hänelle pornon tekemistä. Naiset väittivät, että alalle siirtyminen auttaisi häntä saavuttamaan tavoitteensa valtavirran elokuvanäyttelijänä.

Joshua on kertonut olleensa tuohon aikaan hyvin naiivi ja ajatelleensa, että mitä hävittävää hänellä olisi. Siksi hän suostui tarjottuun mahdollisuuteen. Vain muutamaa päivää myöhemmin hän kuvasi jo ensimmäisen elokuvansa. Se ei jäänyt kuitenkaan yhteen kertaan. 

Sitten solminkin jo sopimuksen alan huipputoimiston kanssa. Minulle luvattiin rajattomasti mainetta. Olin aina kamppaillut hyväksynnän saamisen kanssa, joten uuden agenttini sana puhutteli epävarmuuksiani. Tein taas yhden elokuvan, sitten toisen, ja sitten kolmannen.

Ala veti hänet nopeasti mukaansa, ja eräs tuottaja lupasi tehdä hänestä kuuluisan. Ristiriitaista oli kuitenkin se, että tuo “kuuluisa nimi” ei ollut hänen omansa. Hänen tilalleen syntyi taiteilijahahmo Rocco Reed, josta rakennettiin brändi. Joshua jäi taustalle, ja Rocco Reedista tuli nimi, joka tunnettiin.

Joshuan imago rakentui nopeasti luotettavan, ammattimaisen ja halutun miesesiintyjän maineelle. Tausta mallina, työskentely teatterissa ja opinnot Etelä-Carolinan yliopistossa tekivät hänestä poikkeuksellisen luontevan kameran edessä. Se oli ominaisuus, joka erotti hänet monista muista alan esiintyjistä.

Ulkonäkönsä puolesta Joshua vastasi täydellisesti sitä ihannetta, jota aikuisviihdeteollisuus 2000-luvun lopulla etsi: hän oli 188 senttimetriä pitkä, urheilullinen ja selkeäpiirteinen, italialais-kreikkalaistaustainen nuori mies, jossa yhdistyivät rentous ja itsevarmuus.

Joshua ennen ja tänään

Tarjouksia alkoi tulla lisää, ja seuraavien kuuden vuoden ajan, vuosina 2006–2012, hän työskenteli alalla intensiivisesti, ajautuen yhä syvemmälle rooliin, joka toi näkyvyyttä, mutta etäännytti hänet samalla yhä kauemmas omasta itsestään.

Alan kysytyin miesesiintyjä

Vuonna 2011 Joshua nimettiin alan aktiivisimmaksi miesesiintyjäksi. Hän teki peräti 133 elokuvaa tuona yhtenä vuonna. Koko aikuisviihdeuransa aikana hän ehti näytellä yli tuhannessa pornoelokuvassa.  Häntä kuvailtiin alan yhdeksi suosituimmista miespornotähdistä. Ulospäin hänen uransa näytti erittäin menestyksekkäältä. Hän tienasi yli miljoona dollaria, saattoi matkustella, missä halusi ja kokea kaiken mitä saattoi kuvitella.

Vuonna 2012 hän voitti XBIZ-palkinnon Vuoden miesesiintyjänä ja oli useita kertoja ehdolla AVN- ja XRCO-palkinnoissa samassa kategoriassa. 

Uran ollessa jo muutenkin huipussaan, Joshua teki yllättävän siirron allekirjoittamalla kuuden kuukauden yksinoikeussopimuksen homopornoyhtiö Men.comin kanssa. Tämä oli todella poikkeuksellista, sillä hän oli jo ehtinyt vakiinnuttaa asemansa alan kysytyimpänä heteropornonäyttelijänä.

Vasemmalla Rocco Reed, oikealla todellinen hän eli pastori Joshua Broome

Häpeä ja syyllisyys kasvoivat siihen pisteeseen, että olin jo ihan turta sille, mitä tein. Tunsin olevani loukussa ja vakuuttunut siitä, että olin pilannut jo elämäni peruuttamattomasti. Uskoin, ettei minusta olisi enää mihinkään muuhun, ja masennus iski. Joten jatkoin hyväksynnän tarpeelle myöntymistä. En koskaan ollut kiinnostunut pojista, mutta he olivat kiinnostuneita minusta. Ajatus homopornon tekemisestä, uusi mainetaso, raha, kehut ja huomio tuntuivat jotenkin loogiselta jatkumolta.

Siirtyminen homopornoon vuonna 2012 oli yksi Joshuan uran käännekohdista, jota hän on myöhemmin kuvannut erittäin kielteisesti. Hän on kertonut tämän olleen suorastaan itsetuhoinen teko ja merkki hänen elämänsä pahimmasta aallonpohjasta. Sopimuskauden aikana hän oli mukana lähes neljässäkymmenessä homokohtauksessa. Myöhemmin hän on kuitenkin kertonut, kuinka hänet manipuloitiin tekemään nämä kohtaukset, mikä on osaltaan muovannut hänen nykyistä kriittistä suhtautumistaan aikuisviihdeteollisuuteen. Hän on korostanut toistuvasti, ettei hän ole koskaan ollut homoseksuaalinen, vaan "110-prosenttisesti hetero."

Irtiotto aikuisviihdealalta

Vaikka Joshuan sopimus oli ollut taloudellisesti kannattava, hän on kuvaillut tätä aikaa elämänsä synkimmäksi. Hän kertoo kokeneensa täydellistä tyhjyyttä ja eksyneisyyttä:

Unohdin täysin kuka olin. Kaikki oli valhetta ja fiktiota. Olin siinä pisteessä, että seksi ja kätteleminen olivat minulle yksi ja sama asia. Ei ollut mitään väliä, oliko toinen näyttelijä tai näyttelijät naisia vai miehiä. Ei ollut myöskään väliä, oliko kameroita yksi vai viisi ja kuvausryhmässä 20 henkeä – mikään ei enää merkinnyt mitään. Tätä jatkui noin kuusi kuukautta, kunnes eräänä päivänä toivoin, että kuolisin. Halusin riistää henkeni, mutta minulla ei ollut rohkeutta tehdä sitä.

Hän koki myös tunnetta siitä, että menestys vain pahensi sisäistä tuskaa:

Kun sain kaiken, elämäni romahti, koska se vain vahvisti sitä surua ja tyhjyyttä, jota olin aina tuntenut sisälläni. 

Toukokuussa 2013 Joshua hätkähdytti aikuisviihdealan sisäpiiriläisiä ilmoittamalla yhtäkkiä  jättävänsä aikuisviihdealan kuuden vuoden jälkeen. Hänen tuolloin julkaisemassaan lausunnossa hän totesi:

Haluan todeta, että aikani aikuisviihdealalla on tullut kaikilla osa-alueilla päätökseensä. Haluan myös tehdä selväksi, että en ole enkä ole koskaan ollut homo, olen ollut vain aikuisviihdealan esiintyjä. En jää eläkkeelle mistään muusta syystä kuin siitä, että on aika siirtyä eteenpäin. 

Ratkaiseva hetki tuli yllättävässä paikassa. Nimittäin pankissa. Joshua suunnitteli itsemurhaa ja oli jo aikeissa toteuttaa suunnitelmansa, kunnes hän pysähtyi tallettamaan shekin pankkiin. Sen jälkeen hän aikoi palata kotiin ja päättää elämänsä lääkkeillä. Pankissa asioidessaan hän tärisi, oli kalpea kuin varjo itsestään ja henkisesti täysin murtumispisteessä. Silloin jotain odottamatonta tapahtui. Pankkivirkailija katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi rauhallisesti: 

“Joshua, oletko sinä kunnossa?”

Joshua hämmentyi. Jokin hänen sisällään särähti, kuin hänet olisi vedetty takaisin todellisuuteen, jota hän ei ollut pitkään aikaan koskettanut. Kukaan ei ollut kutsunut häntä aikoihin hänen oikealla nimellään. Hän oli elänyt niin syvästi roolissaan, Rocco Reedina, että oli alkanut kadottaa sen, kuka oikeasti oli. Siinä hetkessä joku kuitenkin näki hänet ilman roolia tai nimeä, jonka maailma oli hänelle antanut.

Myöhemmin Joshua on kuvannut tätä hetkeä Jumalan puuttumisena hänen elämäänsä ja johdatukseksi. Hän koki, että pankkivirkailija ei puhunut sattumalta, vaan toimi Pyhän Hengen innoittamana ja kuinka tuo yksinkertainen, mutta suora kysymys pelasti hänen henkensä.

Se oli hetki, jolloin kaikki kääntyi. Pankissa käynnin jälkeen hän murtui täysin ja soitti itkien äidilleen. Tämä puhelu oli käännekohta, sillä hänen äitinsä sanoi: "Rakas poikani, sinun on aika palata kotiin." Tämän jälkeen hän muutti äitinsä luo Etelä-Carolinaan, jossa aloitti toipumisensa. Hänen äitinsä oli ollut jo pitkään huolissaan sekä pyytänyt Joshuaa palaamaan kotiin saatuaan tietää poikansa elämästä aikuisviihdeteollisuudessa, mistä myös koko hänen sukunsa oli luonnollisesti hyvin järkyttynyt.

Paluu ei kuitenkaan tuonut mukanaan rauhaa, vaan hiljaisen romahduksen. Kotona Joshua joutui kasvotusten kaiken sen kanssa, mitä oli yrittänyt paeta. Hän kamppaili syvän masennuksen kanssa, ja häntä painoivat raskas häpeä ja syyllisyys. Menneisyys tuntui varjolta, jota hän ei päässyt pakoon. Siksi hän yritti tehdä kaikkensa peittääkseen sen. Hän päätyi ihan tavalliseen työhön kuntosalille, mutta eli siellä kuin kahtena eri ihmisenä: ulospäin tavallisena, mutta sisältään täysin murtuneena.

Ratkaiseva kohtaaminen

Kaksi vuotta irtioton jälkeen, vuonna 2014, Joshua kohtasi työpaikallaan kuntosalilla naisen nimeltä Hope. Nimi ei ollut sattumaa. Siitä tuli myöhemmin yksi hänen tarinansa merkityksellisimmistä symboleista.

He sopivat lähtevänsä yhdessä lenkille. Jo ensimetreistä lähtien Hope erottui muista. Hän ei nähnyt Joshuassa vain ulkoista itsevarmuutta tai kiehtovaa pintaa, vaan jotain syvempää ja aidompaa.  

Lenkin aikana Joshua kertoi naiselle koko synkän, häpeällä varjostetun menneisyytensä kaunistelematta siitä mitään. Hän oli jo varma, miten tämä päättyisi. Niin kuin aina ennenkin: torjuntaan ja hiljaiseen tuomitsemiseen, ehkä jopa pelkoon.

Niin ei kuitenkaan ei käynyt. Hope ei vetäytynyt, kauhistunut eikä tuominnut. Sen sijaan hän kysyi yksinkertaisen, mutta ratkaisevan kysymyksen:

– Aiotko elää enää niin?

– En koskaan, Joshua vastasi.

Siinä hetkessä kaikki muuttui. Hope hyväksyi Joshuan sellaisena kuin tämä oli juuri siinä hetkessä ja sanoi jotain, mikä jäi kantamaan pitkälle:

– Menneisyys ei määritä sitä, kuka sinusta voi tulla.

Ensimmäistä kertaa rehellisyys ei tuntunut Joshuasta riskiltä, vaan vapaudelta.

Hänen ystävällisyytensä ja se, ettei hän hylännyt minua, herätti minussa uteliaisuutta. Seuraavana viikonloppuna menimme yhdessä kirkkoon. Siellä pastori sanoi jotain, mikä jäi mieleeni: ”Riippumatta siitä, kuinka rikki olet, se ei ole se, kuka todella olet." 

Siinä hetkessä Joshua koki, että Jumala kohtasi hänet juuri siinä rikkinäisyydessä ja osoitti armoa.

 Uusi elämä

Joshua alkoi opiskella raamatullista teologiaa ja koki Jumalan anteeksiantamuksen niin syvällisesti, että on kuvannut sitä sanoilla:

Koko elämäni muuttui. Vaikka en ollut sen arvoinen, Jumala kumartui nostamaan minut ylös ja pesi minut puhtaaksi. Hänen silmissään oli kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. On vaikea kuvailla, miten Jumala otti taakan pois harteiltani. 

Joshua ja Hope avioituivat vuonna 2016. Heillä on nykyään neljä poikaa. Joshua toimii nykyään pastorina Good News Baptist Churchissa Cedar Rapidsissa, Iowassa. Hän kiertää puhumassa ympäri maata käyttäen omaa tarinaansa todistaakseen Jumalan muuttavasta voimasta. Hänellä on myös podcast ja aktiivinen Instagram-tili, jossa hänellä on yli 50 000 seuraajaa.

Joshua oivalsi lopulta jotain, mikä muutti kaiken: hän ei ollut koskaan oikeasti kaivannut mainetta. Ei valokeiloja, ei nimeä, jonka kaikki tunnistavat – vaan jotain paljon syvempää; rakkautta ja hyväksyntää. Hän ei ollut tarvinnut rahaa tai menestystä kokeakseen olevansa arvokas. Hän oli tarvinnut vain sen, että joku näkisi hänet ja antaisi hänelle luvan uskoa, että hän on arvokas.

Sen hän löysi tulevasta vaimostaan Hopesta, joka näki hänessä sen, mitä hän ei itse ollut pitkään aikaan pystynyt näkemään; potentiaalin, ihmisarvon ja tulevaisuuden. He ovat kulkeneet siitä lähtien yhdessä. Helppoa heidän matkansa ei ole kuitenkaan ollut, sillä Joshuan menneisyys on jättänyt jälkensä, minkä vuoksi heidän suhteensa on joutunut kohtaamaan sekä sisäisiä että ulkoisia paineita.

Mutta vaikeuksista huolimatta voitot ovat olleet suurempia. Tänään he ovat olleet naimisissa jo kymmenen vuotta. Heillä on neljä poikaa, ja yhdessä he johtavat työtä, jonka ytimessä on sama sanoma, jota Joshua itse kaipasi kuulla nuorena: sinun arvosi ei määräydy menneisyytesi, yhteiskunnan odotusten tai kokemiesi haavojen mukaan.

Heidän tavoitteenaan on tavoittaa nuoria aikuisia ja auttaa heitä rakentamaan identiteetti, joka ei synny rikkinäisyyden kautta, vaan toivosta, tarkoituksesta ja siitä tiedosta, että heidän unelmansa ovat yhä mahdollisia.

Viesti muille – irti häpeästä

Joshua Broome on tänä päivänä yksi äänekkäimmistä pornografian kriitikoista, joka puhuu voimakkaasti aikuisviihdeteollisuuden vaaroja vastaan. Ennen kaikkea siksi, että hän itse tietää sen maailman sisältä käsin. Hänen viestinsä ei perustu siis pelkkään mielipiteeseen, vaan omakohtaisesti elettyyn kokemukseen.

Se on niin vahingollista. Sanot, että on hyväksyttävää kuluttaa ihmistä kuin tuotetta, ja jos kohtelet ihmisiä kuin tuotteita, jokainen elämänalueesi kärsii. 

Joshua kertoo avoimesti, miten ala lupaa näkyvyyttä, rahaa ja hyväksyntää, mutta ei lopulta pysty täyttämään niitä tarpeita, joiden vuoksi monet siihen ajautuvat. Hän kuvaa, kuinka ulkoinen menestys kätki alleen syvän tyhjyyden, häpeän ja identiteetin hajoamisen.

Hän on myös kertonut, että sai itse alalla ollessaan nähdä sen pimeämmän puolen hyvin läheltä. Kuinka moni erityisesti naisista kamppaili vakavien mielenterveysongelmien kanssa ja kuinka osa päätyi lopulta itsemurhaan. Nämä kokemukset jättivät häneen syvän jäljen ja vahvistivat hänen käsitystään siitä, kuinka haavoittava ja kuluttava ala voi olla ihmiselle.

Siksi hän korostaa erityisesti sitä, että pornografia vääristää käsitystä ihmisarvosta, seksuaalisuudesta ja ihmissuhteista sekä katsojien että esiintyjien näkökulmasta pystymättä tarjoamaan sitä hyväksyntää ja merkitystä, jota moni sieltä alun perin etsii.

Hän puhuu usein kolmesta keskeisestä vaarasta:

Identiteetin vääristyminen: ihmiset alkavat nähdä itsensä ja arvonsa suoritusten, ulkonäön tai muiden hyväksynnän kautta.

Riippuvuus ja turtuminen: pornografia muokkaa aivoja, jolloin tarvitaan yhä enemmän ärsykkeitä saman vaikutuksen saavuttamiseksi.

Ihmissuhteiden rikkoutuminen: todellinen läheisyys ja yhteys kärsivät, kun odotukset ja käsitykset vääristyvät.

Joshua kiertää puhumassa kouluissa, tapahtumissa ja kirkoissa, ja käyttää myös sosiaalista mediaa tavoittaakseen erityisesti nuoria aikuisia. Hänen lähestymistapansa ei ole tuomitseva, vaan rehellinen ja varoittava: hän haluaa näyttää, mihin tie voi johtaa. Ei pelotellakseen, vaan antaakseen ihmisille mahdollisuuden valita toisin.

Ehkä hänen sanomansa ydin on tämä: pornografia ei ole vain viihdettä, vaan se koskettaa syvästi sitä, miten ihminen näkee itsensä ja muut. Ja jos sen taustalla on tarve tulla nähdyksi ja hyväksytyksi, se ei koskaan pysty vastaamaan siihen tarpeeseen, vaikka se hetkeksi siltä tuntuisikin.

Erityisesti Joshua haluaa välittää toivoa niille, jotka kamppailevat samankaltaisten asioiden kanssa:

Onko se vaikeaa? Kyllä. Viekö se aikaa? Kyllä. Onko se sen arvoista? Ehdottomasti. 

Hän kiteyttää elämänasenteensa nykyään näin:

Olen rakentanut elämän, josta voin olla ylpeä, ja kun lasken pääni tyynylle yöksi, en tunne häpeää enkä syyllisyyttä. Voit antaa menneisyytesi omistaa sinut, tai voit ottaa ohjat ja omistaa menneisyytesi. 

Loppujen lopuksi sinun menneisyytesi ei määritä kuka olet. Tekemäsi virheet eivät ole sinä.

Ryan Phillippe löysi rauhan – Hollywoodin “pahasta pojasta” hengelliseksi etsijäksi

Hollywoodin entinen paha poika Ryan Phillippe vajosi vuosiksi masennuksen, riippuvuuksien ja sisäisen tyhjyyden syövereihin. Käänne tuli yllättävästä suunnasta: lähetyssaarnaajan elokuvarooli herätti hänessä kaipuun Jumalan yhteyteen ja käynnisti matkan kohti rauhaa.

Ryan Phillippe syntyi vuonna 1974 Delawaressa, tavallisessa amerikkalaisessa kodissa. Hänen vanhempansa eivät olleet erityisen näkyviä uskonnollisia johtohahmoja, mutta koti oli kristillinen: rukoukset, seurakuntayhteys ja moraalinen kasvatus olivat osa perheen perustaa.

Phillippe kävi kristillistä koulua, jossa usko ei ollut vain oppiaine vaan ympäristö, joka muovasi hänen maailmankuvaansa. Hän oppi varhain ajatuksen siitä, että elämässä on suurempi tarkoitus ja että Jumala on läsnä arjen keskellä. Lapsuuden kokemukset jättivät häneen jäljen, vaikka hän ei vielä silloin osannut arvata, miten merkittäväksi tuo tausta myöhemmin nousisi.

Nuoruus avasi kuitenkin toisenlaisen polun. Näytteleminen alkoi vetää häntä puoleensa yhä voimakkaammin, kunnes se syrjäytti muut suunnitelmat. Jo teini-ikäisenä Phillippe koki, että hänen tulevaisuutensa odotti kotikaupungin ulkopuolella. 

Unelma viihdealasta vei hänet pois Delawaren rauhasta ja samalla hiljalleen etäämmäs lapsuuden uskosta, joka oli aiemmin tuntunut itsestään selvältä osalta elämää.  

Nopea nousu 

1990-luvun puolivälissä Phillippen ura alkoi kiihtyä tavalla, jota harva nuori näyttelijä kokee. Hän aloitti televisiosta, mutta jo varhaisissa rooleissa näkyi intensiteetti ja läsnäolo, joka erotti hänet muista. Casting-johtajat huomasivat nopeasti hänessä olevan yhdistelmän poikamaista viattomuutta, tihkuvaa seksuaalista energiaa sekä samaan aikaan tiettyä vaaran tuntua, joka teki hänestä kiinnostavan kameran edessä.

Varsinainen läpimurto tapahtui valkokankaalla. Vuonna 1997 ilmestynyt Tiedän, mitä teit viime kesänä nosti hänet suuren yleisön tietoisuuteen. Elokuva oli osa 90-luvun nuorisokauhun aaltoa, ja Phillippe näytteli siinä Barry Coxia, ylimielistä ja impulsiivista nuorta miestä, jonka menneisyyden tekojen seuraukset alkavat saavuttaa ystäväporukan. Rooli toi hänelle näkyvyyttä, faneja ja ensimmäisen kosketuksen Hollywoodin tähtikulttiin.

Todellinen käännekohta oli Julmia aikeita (1999). Elokuvassa Phillippe esitti Sebastian Valmontia, rikasta ja moraalitonta nuorukaista, joka manipuloi, viettelee ja leikkii naisten tunteilla. Rooli teki hänestä yhden aikansa puhutuimmista nuorista näyttelijöistä ja sementoi hänen asemansa Hollywoodin nousevana tähtenä.

Samalla se loi hänelle kuitenkin maineen, joka seurasi häntä pitkään. Sebastianin hahmo oli kylmä, laskelmoiva ja seksuaalisesti aggressiivinen. Media rakensi Phillippesta “pahaa poikaa”, eräänlaista gigoloa, joka hurmasi ja rikkoi sydämiä. Vaikka kyse oli fiktiosta, roolin intensiteetti ja elokuvan kulttimaine tekivät siitä osan hänen julkista identiteettiään.

Julmia aikeita elokuvan paha poika Sebastian

Phillippe on myöhemmin kertonut tämän olleen kaksiteräinen miekka: menestys toi mukanaan julkisuutta, ihailua ja kasvavan paineen esittää roolia, joka ei vastannut hänen todellista luonnettaan. Tästä alkoi levoton ajanjakso hänen elämässään, jolloin ulkoinen imago ja sisäinen todellisuus alkoivat liukua yhä kauemmas toisistaan.

Julkisuus, juhliminen ja sisäinen tyhjyys

Nuoren tähden elämä näytti ulospäin täydelliseltä. Phillippe oli noussut nopeasti Hollywoodin huipulle, saanut rooleja, joista toiset vain haaveilivat. Punaiset matot, palkintogaalat ja jatkuva huomion keskipisteenä oleminen olivat arkea, johon hän ajautui kuin itsestään.

Kulissien takana todellisuus oli kuitenkin toisenlainen. Phillippe on myöhemmin kertonut, että menestyksen mukana tuli elämäntapa, joka alkoi hiljalleen murentaa hänen hyvinvointiaan. Juhliminen oli jatkuvaa, ja päihteet seurasivat mukana: ensin satunnaisina helpotuksina, sitten osana rutiinia. Hollywoodin ympäristö, jossa kaikki oli suurta, nopeaa ja äänekästä, ruokki epävakautta, jota hän ei osannut pysäyttää.

Samalla hän kamppaili masennuksen kanssa. Hän on kuvannut tunteneensa syvää sisäistä tyhjyyttä, joka ei kadonnut, vaikka ulkoinen elämä näytti olevan täydellisessä järjestyksessä.  Menestys ei tuonutkaan sitä täyttymystä, jota hän oli ehkä alitajuisesti odottanut. Päinvastoin: mitä enemmän hän saavutti, sitä selvemmin hän tunsi, että jokin olennainen puuttui. 

Hollywoodin kultaparin kulissien takana

Samaan aikaan kun Phillippen ura oli nousukiidossa, hän rakensi perhe-elämää keskelle viihdemaailman kirkkaita valoja. Hän tapasi näyttelijä Reese Witherspoonin vuonna 1997, ja suhde syveni nopeasti. Pari avioitui vuonna 1999, juuri molempien urien ollessa voimakkaassa nousussa.

Perhe kasvoi pian kahdella lapsella: tytär Ava Elizabeth syntyi vuonna 1999 ja poika Deacon vuonna 2003. Ulospäin he näyttäytyivät täydellisenä Hollywoodin kultaparina, mutta kiireiset työaikataulut, jatkuva julkisuus ja median tarkka huomio loivat paineita, jotka heijastuivat myös parisuhteeseen. Phillippe on myöhemmin kertonut, että hänen omat sisäiset kamppailunsa: masennus, juhliminen ja epävakaus vaikuttivat väistämättä myös perhe-elämään.

Avioliitto oli myrskyisä ja täynnä ristiriitoja. Vähitellen puolisot ajautuivat erilleen, ja lopulta he erosivat vuonna 2006. Julkinen ja kipeä ero syvensi Phillippen kokemusta siitä, että hänen elämänsä oli ajautunut kauas siitä tasapainosta ja merkityksestä, jota hän oli nuoruudessaan oppinut arvostamaan.

Ryan Phillippe ja Reese Witherspoon aikana, jolloin samppanja virtasi

Kohti vakavampia rooleja

2000-luvun alussa Phillippe teki tietoisen siirtymän pois charmikkaan “bad boy” -imagonsa varjosta kohti vakavampia rooleja. Tämä muutos näkyi erityisesti elokuvissa The Way of the Gun ja Crash, joista jälkimmäinen toi hänelle lisää uskottavuutta Oscar-voittajana. 

Uusi suunta jatkui sotadraamoissa kuten Flags of Our Fathers ja Stop-Loss, joissa Phillippe haki syvyyttä ja realismia rooleihinsa. 

Vaikka nämä valinnat olivat kunnianhimoisia, ne eivät kääntyneet suuriksi kassamenestyksiksi. Juuri tässä piilee syy siihen, miksi hänen uransa ei “räjähtänyt” uudelleen: hän siirtyi kaupallisesti turvallisista tähtirooleista pienempiin ja raskaampiin projekteihin samaan aikaan, kun kilpailu Hollywoodin johtavista miesrooleista kiristyi. Lopputuloksena oli vakaampi mutta matalaprofiilisempi ura, joka myöhemmin jatkui televisiossa, kuten sarjassa Shooter.

Elokuvassa Flags of Our Fathers (2006) Phillippe esitti lääkintämies John Bradleytä

Kohut varjostivat uraa

Ryan Phillippen 2010-luku muodostui sarjasta lyhytkestoisia suhteita, jotka nousivat toistuvasti otsikoihin ja jättivät hänen julkiseen kuvaansa enemmän kolhuja kuin kiiltoa.

Keväällä 2010 Phillippe tapasi näyttelijä Alexis Knappin, ja heidän välilleen syntyi intensiivinen romanssi. Suhde kesti vain toukokuusta lokakuuhun, kunnes he erosivat ja jatkoivat omiin suuntiinsa. Pian eron jälkeen Knapp sai tietää kuitenkin olevansa raskaana, ja heidän yhteinen tyttärensä Kai Knapp syntyi heinäkuussa 2011. 

Yksi Phillippen uran vaikeimmista ja julkisuudessa eniten huomiota saaneista vaiheista sijoittuu vuoteen 2017. Tuolloin hänellä oli vain kolme kuukautta kestänyt suhde malli Elsie Hewittin kanssa, mutta joka herätti sitäkin suuremman kohun. Vain viikkoja eron jälkeen Hewitt nosti Phillippeä vastaan siviilikanteen syyttäen Phillippeä pahoinpitelystä riidan yhteydessä tämän Los Angelesin kodissa. Oikeusjutussa esitettyjen väitteiden mukaan tilanne oli kärjistynyt fyysiseksi yhteenotoksi. Phillippe kiisti syytökset alusta asti jyrkästi ja korosti, ettei ollut käyttänyt väkivaltaa.

Tapaus nousi nopeasti laajaan julkisuuteen ja sai runsaasti medianäkyvyyttä. Se vaikutti merkittävästi Phillippen julkiseen kuvaan lisäten painetta aikana, joka oli muutenkin hänelle henkilökohtaisesti haastava.

Ryan Phillippe ja Elsie Hewitt

Oikeusprosessi ei kuitenkaan koskaan edennyt oikeudenkäyntiin asti. Vuonna 2019 osapuolet päätyivät sovintoon, eikä asiassa annettu tuomioistuimen ratkaisua syyllisyydestä tai syyttömyydestä. Tapaus jäi juridisesti avoimeksi.

Pimeydestä rauhaan

Seuraavat vuodet olivat Phillippelle hiljaisempia ja osin varovaisempia: hän keskittyi televisiorooleihin, pienempiin elokuviin, isyyteen ja omaan hyvinvointiinsa. Näihin aikoihin hän alkoi puhua avoimemmin päihteettömyydestä ja elämäntapamuutoksista, mikä toi hänelle kaivattua myönteisempää mediahuomiota. 

Kolmen lapsen isänä hän alkoi etsiä elämäänsä jotakin pysyvämpää kuin menestystä tai juhlia. Hän vietti paljon aikaa lastensa kanssa, erityisesti Deaconin ja Avan aikuistumisen myötä. Hän esiintyi enää satunnaisemmin lehdissä ja tapahtumissa. 

"Elämässä tulee piste, jolloin huomaa, että menestys tai raha eivät tuo sitä, mitä luuli. Eivät todellakaan", hän totesi People-lehdelle maaliskuussa 2024.

Käänne entistä parempaan sai yllättävän sysäyksen vuonna 2024 valmistuneesta elokuvasta Prey, jonka myötä Phillippe palasi näkyvämmin valkokankaalle. Siinä hän näytteli kristittyä lähetystyöntekijää, jossa hänen roolihahmonsa joutuu äärimmäiseen selviytymistilanteeseen Afrikassa. Kun lähetyspariskunnan lento päättyy pakkolaskuun Kalaharin erämaassa, edessä on taistelu hengestä – sekä ulkoisia uhkia että omia pelkoja vastaan.

Ryan Phillippe lähetyssaarnaajana elokuvassa Prey (2024)

Lähetyssaarnaajan rooli ei jäänyt hänelle pelkäksi näyttelijäntyöksi. Sen teemat eli rajallisuus, kuolevaisuus ja usko osuivat suoraan hänen omaan elämäntilanteeseensa.

“Juuri kuvausten aikaan olin tavallaan pimeämmässä paikassa elämässäni. Kuvausten jälkeen lähdin hengelliselle matkalle, jossa aloin todella syventyä sisimpääni. Aloin jälleen lukemaan Raamattua. Ja silloin alkaa etsiä jotakin enemmän. Olen kiitollinen kaikesta, mitä olen saanut – kokemuksista, lapsistani ja elämästä. Mutta kaipasin suhdetta ja ymmärrystä Jumalan kanssa.”

Phillippe palasi Raamatun äärelle ja löysi rukouksen uudella tavalla – ei enää lapsuuden tottumuksena, vaan aitona kaipuuna ymmärtää elämäänsä syvemmin.

Hengellinen herääminen ei ollut nopea ratkaisu, vaan matka. Vähitellen masennus alkoi hellittää ja riippuvuudet jäivät taakse. 

Tänään 51-vuotias Phillippe puhuu elämästään toisin kuin ennen. Hän kuvaa löytäneensä sisäisen rauhan, jota julkisuus tai menestys eivät koskaan pystyneet antamaan.

“En ole koskaan ollut yhtä rauhallinen", hän toteaa nyt.

 

Lähteet:

https://www.foxnews.com/entertainment/ryan-phillippe-craving-relationship-god-darker-place-a-lot-time-prayer

https://people.com/ryan-phillippe-peace-religion-prayer-interview-8610471

Kun armo odottaa ovella – toinen tuhlaajapoika meissä

Raamattu kertoo Luukkaan evankeliumissa, kuinka nuorempi poika palaa kotiin kaiken menetettyään. Hän on tuhlannut perintönsä, rikkonut suhteensa ja ajautunut pohjalle. Hän palaa isänsä luo nöyränä ja valmistautuneena pyytämään paikkaa palkollisena. Mutta ennen kuin hän ehtii sanoa sanakaan, isä näkee hänet kaukaa, juoksee vastaan, sulkee syliinsä ja käskee pukemaan hänelle parhaat vaatteet. Juhla alkaa. Kadonnut on löytynyt. Kuollut on herännyt eloon.

Tämä kertomus on monille tuttu. Se on lohdullinen, täynnä armoa ja toivoa. Mutta usein tarina jää tähän. Harvemmin pysähdymme katsomaan, mitä tapahtuu samaan aikaan pihapiirin toisella laidalla.

Siellä seisoo toinen poika.

Vanhempi poika ei ole karannut. Hän ei ole tuhlannut mitään. Hän on jäänyt, tehnyt työnsä ja ollut uskollinen. Ulospäin kaikki näyttää oikealta. Silti, kun juhla alkaa, hän ei iloitse. Hän suuttuu. Hän kieltäytyy menemästä sisään.

Raamattu sanoo, että hän vihastui eikä tahtonut mennä juhlaan. Isä lähtee ulos hänen luokseen. Tämä yksityiskohta on pysäyttävä: isä menee vastaan myös sitä poikaa, joka ei koskaan lähtenyt.

Vanhemman pojan sanat paljastavat hänen sydämensä. Hän ei puhu isälleen poikana vaan palvelijana: “Kaikki nämä vuodet minä olen palvellut sinua enkä ole kertaakaan jättänyt käskyjäsi noudattamatta.” Hänen uskollisuutensa ei ole tuonut hänelle turvaa eikä iloa. Se on tuonut katkeruutta.

Tässä kohtaa Jeesuksen vertaus muuttuu epämukavaksi. Se ei enää koske selvästi eksyneitä. Se koskee niitä, jotka ovat pysyneet lähellä. Niitä, jotka ovat tehneet oikein. Niitä, jotka ovat palvelleet, jaksaneet ja kestäneet.

Vanhempi poika oli fyysisesti kotona, mutta sydämeltään kaukana. Hän uskoi, että hyväksyntä ansaitaan. Että rakkaus mitataan uskollisuudella. Että perintö tulee työn kautta.

Isän vastaus on lempeä ja murtaa tämän ajattelun: “Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun.” Isä ei muistuta teoista, vaan suhteesta. Hän ei korjaa uhkaamalla, vaan vakuuttamalla.

Tämä on armon ydin. Siunaus ei virtaa suorittamisesta, vaan poikana ja tyttärenä olemisesta. Jumalan rakkaus ei ala silloin, kun olemme tarpeeksi hyviä. Se on ollut olemassa koko ajan.

Vanhemman pojan ongelma ei ollut räikeä synti. Se oli oma vanhurskaus. Luottamus omaan ansioluetteloon Isän hyvyyden sijaan. Hän uskoi olevansa turvassa siksi, mitä oli tehnyt – ei siksi, kuka hän oli.

Kuinka usein mekin elämme näin? Lähellä Jumalaa, mutta silti kuin ulkopuolella. Palvelemme, teemme oikein, mutta sydämessä kytee ajatus: en ole vielä tarpeeksi. Tai vielä pelottavampi: olen ansainnut enemmän kuin tuo toinen.

Vertauksen tragedia on se, että juhla oli käynnissä. Perintö oli jo hänen. Isä puhui, kutsui ja odotti. Silti vanhempi poika jäi ulos. Ei siksi, ettei armo olisi ollut tarjolla, vaan siksi, ettei hän osannut ottaa sitä vastaan.

Tämä kertomus kysyy meiltä rehellisesti: elämmekö lapsina vai palkollisina? Uskallammeko uskoa, että olemme jo kotona, vai yritämmekö yhä ansaita paikkaamme?

Hyvä uutinen on tämä: kutsu on edelleen avoin. Isä on yhä ulkona, yhä puhumassa, yhä kutsumassa sisälle. Armo ei ole vain niille, jotka eksyivät kauas. Se on myös niille, jotka jäivät – mutta eivät koskaan ymmärtäneet, että kaikki oli jo heidän.

Kuinka monta tasoa taivaassa tai helvetissä on?

                

Dante Alighieri (1265–1321) teki taivaan ja helvetin “tasojen” ajatuksen näkyväksi Jumalaisessa näytelmässä, jossa hän kuvasi sielun matkan helvetin, kiirastulen ja taivaan läpi. Jokainen näistä maailmoista rakentuu useista tasoista, jotka heijastavat ihmisen moraalista ja hengellistä tilaa – mitä syvemmälle helvetissä mennään, sitä kauemmas sielu on etääntynyt Jumalasta, ja mitä korkeammalle taivaassa noustaan, sitä lähempänä se on Jumalan kirkkautta. Näin Dante teki näkymättömän hengellisen todellisuuden konkreettisesti koettavaksi. Raamattu ei kuitenkaan kuvaa taivasta tai helvettiä tällaisina portaittaisina paikkoina, vaan puhuu niistä hengellisinä todellisuuksina: joko yhteytenä Jumalaan tai erona hänestä.

Raamattu on yllättävän hiljainen tasoista 

Jos katsomme Pyhää Raamattua, huomaamme, että siellä ei puhuta suoranaisesti taivaan tai helvetin "kerroksista" tai "tasoluokituksista". Raamatun näkökulmasta taivas on ennen kaikkea Jumalan yhteys – täydellinen paikka, jossa ei ole syntiä, kipua eikä kuolemaa (Ilm. 21:4). Helvetti taas kuvataan paikaksi, jossa ihminen on erossa Jumalasta – erossa rakkauden ja elämän lähteestä (Matt. 25:41). 

Jos taivas on täydellinen, voimmeko enää puhua sen sisällä eri tasoista? Voiko olla olemassa "parempaa täydellisyyttä"? Tämä tuntuu ristiriitaiselta. Täydellisyys ei kaipaa asteikkoa. Silti, kuten sanottu, Jumalalle mikään ei ole mahdotonta. 

Rikas mies ja Lasarus – kuva odotuksen ja tuomion todellisuudesta 

Jeesuksen kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk. 16:19–31) antaa kuitenkin mielenkiintoisen näkökulman kuoleman jälkeiseen todellisuuteen. Siinä Lasarus päätyy "Aabrahamin helmaan", kun taas rikas mies joutuu paikkaan, jossa hän kärsii liekeissä ja kaipaa edes tippaa vettä kielelleen. 

Tämä kuvaus ei niinkään esitä eri "tasojen" järjestelmää, vaan eroa kahden olotilan välillä:

 Lasarus on lohdutuksen ja rauhan paikassa. 

Rikas mies on tuskan ja odotuksen paikassa – Tuonelassa, ikään kuin välivaiheessa ennen lopullista tuomiota. 

Raamatun mukaan rikas mies ei vielä ollut "helvetissä" siinä lopullisessa merkityksessä, vaan odotti viimeistä tuomiota. Tämä voi viitata siihen, että on olemassa eräänlainen välitila, jossa sielut odottavat viimeistä ratkaisua. 

Taivas ja helvetti – ei tasoja, vaan täysi erottelu 

Kristillisen uskon mukaan taivas ei ole kilpailu, eikä helvetti asteittainen rangaistuslaitos. Kyse ei ole siitä, kuka pääsee "paremmalle tasolle", vaan siitä, onko ihminen Jumalan yhteydessä vai ei.

Raamattu sanoo selvästi:

 "Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen." (Mark. 16:16)

Taivaassa ei ole kateutta, eikä helvetissä toivoa. Molemmat ovat pysyviä todellisuuksia, mutta ne eroavat toisistaan täydellisesti: toinen on yhteys Jumalaan, toinen erotus Hänestä.

 Mikä on meidän osamme? Me emme ehkä voi tietää, onko olemassa "tasoa" tai "kerrosta" taivaassa tai helvetissä, mutta tiedämme tämän: 

Jumala on oikeudenmukainen.

 Jeesuksen uhri on riittävä jokaiselle, joka uskoo.

 Ikuisuus ei riipu siitä, miten "hyvä" olimme, vaan siitä, otimmeko vastaan armon.

Siksi tärkein kysymys ei ehkä ole kuinka monta tasoa on, vaan missä olemme itse – Jumalan yhteydessä vai erossa Hänestä. 

Danten runollinen kuva taivaasta ja helvetistä voi inspiroida meitä pohtimaan iankaikkisuutta, mutta Raamattu kutsuu meitä ennen kaikkea elävään suhteeseen Jumalaan tässä ja nyt. Siellä, missä Jumala on, on täydellinen taivas – ilman tasoja, ilman vertailua, vain täydellinen rakkaus.

On syntiä, joka ei ole kuolemaksi – ja syntiä, joka on kuolemaksi

“Jos joku näkee veljensä tekevän syntiä, joka ei ole kuolemaksi, niin rukoilkoon, ja Jumala on antava hänelle elämän, niille nimittäin, jotka eivät tee syntiä kuolemaksi. On syntiä, joka on kuolemaksi; siitä minä en sano, että olisi rukoiltava.”
– 1. Joh. 5:16

Tämä jae on yksi Uuden testamentin vakavimmista ja samalla lohduttavimmista kohdista. Siitä paljastuu nimittäin kaksi eri todellisuutta: ihminen voi langeta syntiin ilman että hänen toivonsa katoaa, mutta myös sen, että on olemassa tila, jossa sydän voi paatua niin, ettei se enää edes tahdo palata takaisin Jumalan luo.

Mitä tarkoittaa synti, joka ei ole kuolemaksi?

Kristitty voi langeta. Voi tulla hetkiä, jolloin suusta pääsee loukkaava sana, jolloin mieli täyttyy kateudesta, jolloin viha tai himo saa vallan. Nämä synnit ovat todellisia ja vakavia, mutta ne ovat vielä sillä tapaa tahattomia eikä vielä ”kuolemaksi”, jos sydämessä on kuitenkin halu palata Jumalan puoleen ja etsiä armoa.

Käytännön esimerkkejä tällaisesta voisi olla vaikka ihminen, joka joutuu toistuvasti houkutusten valtaan ja katsoo sellaista, mitä ei pitäisi, mutta katuu ja huutaa Jumalan puoleen. Tai sitten ihminen, joka valehtelee pelosta tai häpeästä, mutta tuntee piston sydämessään ja pyytää syntejään anteeksi. Kyseessä voi olla myös ihan kristittykin, joka laiminlyö rukousta tai seurakuntayhteyttä, mutta kaipaa kuitenkin Jumalan läsnäoloa.

Näissä tilanteissa Johannes kehottaa tuossa yllä mainitussa jakeessa rukoilemaan veljesi tai sisareesi puolesta. Jumala voi antaa hänelle elämän, armahtaa ja nostaa takaisin.

Entä synti, joka on kuolemaksi?

Johannes sanoo tuossa jakeessa suoraan, että“on syntiä, joka on kuolemaksi.” Hän ei selitä sitä sen tarkemmin, mutta Raamatun kokonaisuudesta käy ilmi, että tämä viittaa tietoiseen, jatkuvaan ja lopulliseen kapinaan Jumalaa vastaan. Siihen, että ihminen ei enää tahdo kuulla evankeliumia eikä käänny Jumalan puoleen, vaikka Pyhä Henki kutsuu.

Käytännön esimerkkejä tästä voisi olla esimerkiksi ihminen, joka on joskus tuntenut evankeliumin, mutta toistuvasti ja tietoisesti halveksii sitä, eikä enää tahdo kuulla armosta. Tai sitten ihminen, joka tekee syntiä avoimesti, kieltäytyy tunnustamasta sitä synniksi ja jopa nauraa Jumalan käskyille. Tai sellainen ihminen, joka ei enää koskaan tunne sydämessään katumusta tai kaipuuta Jumalan puoleen, vaan on päättänyt pysyä omassa paatumuksessaan.

Tässä tilanteessa Johannes sanoo: “Siitä minä en sano, että olisi rukoiltava.” Ei siksi, että rukous olisi kielletty, vaan siksi, ettei hän anna lupausta. Jos sydän on täysin paatunut, Jumala ei tietenkään pakota ketään ihmistä vastaanottamaan armoaan.

Mitä tämä merkitsee meille uskovina?

Ensinnäkin, meidän tulee olla armollisia ja rukouksessa toistemme puolesta. Kun näemme veljen tai sisaren lankeavan, meidän ei pidä tuomita, vaan rukoilla. Jumala voi vielä antaa elämän.

Toiseksi, tätä jaetta voi pitää vakavana varoituksena. Ihmisen sydän voi paatua, jos hän kerta toisensa jälkeen hylkää Jumalan kutsun. Siksi ei pidä leikitellä synnin kanssa, vaan tarttua armoon silloin kun se tarjotaan.

Tämä jae haastaa meitä kahdella tavalla eli rukoilemaan toistemme puolesta silloin kun toinen lankeaa sekä varomaan paatumusta omassa elämässämme.

Niin kauan kuin sydämessä on kaipuu Jumalan puoleen, on toivoa. Mutta jos sydän päättää pysyä pimeydessä, ei Jumalan valo väkisin murtaudu sisään.

Siksi tänään, tässä ja nyt, on armon aika. Jumala kutsuu jokaista: “Tule minun luokseni, niin minä annan sinulle elämän.”

"Kivitä hänet" – mitä järkyttävä Raamatun kohta todella tarkoittaa?

Joskus Raamattua luetaan yksittäinen jae irrotettuna kokonaisuudesta, jolloin lopputulos kuulostaa vähintäänkin järkyttävältä. Yksi näistä kohdista löytyy 5. Mooseksen kirjasta (13:7–12), jossa Israelin kansalle annetaan ohje tappaa jopa kaikkein läheisin ihminen, jos tämä houkuttelee palvelemaan muita jumalia. Pintapuolisesti luettuna se antaa kuvan hirvittävästä, armottomasta Jumalasta ja väkivaltaisesta uskonnosta. Ei siis ihme, että moni käyttää juuri tällaisia kohtia todisteena siitä, että Raamattu on mitätöitävä julmana ja brutaalina teoksena. Mutta mitä tuo kohta todella tarkoittaa – ja ennen kaikkea, mitä se ei tarkoita?

1. Historiallinen konteksti

On tärkeää ymmärtää, että tämä laki annettiin tuhansia vuosia sitten Israelin kansalle tilanteessa, jossa heidän uskollisuutensa Jumalalle oli elämän ja kuoleman kysymys. Ympärillä oli kansoja, joiden jumalanpalvelukseen liittyi usein väkivaltaa, lapsiuhria ja muuta, mikä uhkasi Israelin liittoa Jumalan kanssa. Tämän vuoksi epäjumalien palvonta ei ollut vain yksilön "mielipidekysymys", vaan nähtiin koko yhteisön hengellisen ja fyysisen selviytymisen vaarantamisena.

2. Ei käytännön tappokäsky

Rabbiinisessa perinteessä tällaisia määräyksiä ei tulkittu yksinkertaisina käytäntöohjeina. Kuolemantuomioiden toteuttamiselle oli niin tiukat todistus- ja menettelysäännöt, että niitä sovellettiin käytännössä äärimmäisen harvoin – monet rabbiinit sanovat, ettei käytännössä koskaan. Teksti toimii ennen kaikkea varoituksena: näin vakavasti Jumala suhtautui siihen, että kansa kääntyisi pois Hänestä.

3. Kristillinen tulkinta

Uuden testamentin valossa kristitty ei voi lukea tätä kohtaa kirjaimellisena ohjeena. Jeesus itse torjui väkivallan tien ja korosti armahtamista, anteeksiantoa ja vihollistenkin rakastamista. Paavali muistuttaa Roomalaiskirjeessä (12:19): “Älkää itse kostako, rakkaani, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle. Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra.” Kristillinen usko ei siis anna lupaa tappaa – päinvastoin, se asettaa yksiselitteisen kiellon väkivallalle.

4. Mitä kohta siis opettaa meille tänään?

• Vakavuus: Teksti muistuttaa, että hengelliset valinnat eivät ole yhdentekeviä. Ne voivat rakentaa tai murentaa yksilön ja yhteisön perustaa.

• Lojaalisuus: Jumalan seuraaminen tarkoittaa uskollisuutta, vaikka ympärillä olisi houkutuksia.

• Rajat: Jos joku läheinen houkuttelee tuhoavaan suuntaan – oli kyse sitten uskosta, päihteistä tai muista vääristä valinnoista – on lupa ja velvollisuus sanoa ei. Ei väkivalloin, vaan selkein rajoja vetävin teoin.

5. Miksi tätä väärinymmärretään?

Tämä johtuu siitä, että teksti kuulostaa kovalta ja raakana luettuna jopa epäinhimilliseltä. Jos sen kuitenkin lukee vain pintatasolla, kokonaisuus jää näkemättä: kyse on muinaisen kansan lainsäädännöstä, joka toimi varoituksena eikä käytännön tappokäskynä. Raamattu on kirjakokoelma, jossa on eri aikojen ja liittojen tekstejä – ja siksi sen sanomaa pitää lukea sekä historiallisessa että teologisessa kontekstissa.

Raamattu ei siis suinkaan kehota ketään nykypäivänä tappamaan lähimmäistään. Päinvastoin – sen koko sanoma huipentuu Jeesuksen sanoihin: “Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

Kun ymmärrämme tekstin tarkoituksen ja aikakauden, jossa se kirjoitettiin, ei jää enää tilaa väitteille, että Raamattu olisi vain "hirvittävä" teos. Sen sijaan näemme sen vakavan varoituksen voiman – ja samalla Jumalan pelastussuunnitelman, joka huipentuu armoon, ei väkivaltaan.

Père-Lachaise: Kuoleman ja elämän opetuksia Pariisin hautojen äärellä

Tässä blogissa haluan jakaa kokemukseni käynnistäni Père-Lachaisen hautausmaalla Pariisissa. Minua kiehtovat erityisesti vieraiden maiden hautausmaat, jotka kertovat paljon paikallisesta kulttuurista, tavoista ja suhteesta elämään ja kuolemaan. Usein hautausmaat ovat kauniita, jopa idyllisiä paikkoja, ja Père-Lachaise osoittautui sellaiseksi heti portista astuessani sisään. Vastassa olivat upeat, monumentaaliset haudat, jotka heijastivat sekä vainajien tarinoita että heidän varallisuuttaan. Toiset haudoista olivat kuin pieniä kivestä rakennettuja taloja, joihin koko perhe oli haudattu – kuin lopullisia koteja ihmisten maallisille tomumajoille.

Père-Lachaisen hautausmaa ei ole vain paikka, jossa lepäävät tuhannet pariisilaiset ja monet maailmankuulut taiteilijat, vaan se on myös eräänlainen ulkoilmamuseo. Hautojen arkkitehtuuri on monimuotoista ja se henkii eri aikakausien tyyliä: uusgotiikan teräviä kaaria, uusklassisen pylväikköjä, koristeellisia obeliskeja ja hautakappeleita, jotka muistuttavat pieniä kirkkoja tai palatseja. Monet mausoleumit ovat koristeltuja veistoksilla, enkeleillä ja symboliikalla, joka kertoo sekä uskonnollisuudesta että yksilöllisestä elämäntarinasta.

Tunnelma tällä hautausmaalla on samanaikaisesti juhlava ja hiljaisen rauhallinen. Kapeat mukulakivikujat kiemurtelevat korkeiden hautamuistomerkkien lomassa kuin pieni kaupunginlabyrintti, jossa jokainen kivi ja sammaleen peittämä risti tuntuu kantavan historiaa. Paikka on sekä melankolinen että kaunis kuin kävelisi menneiden vuosisatojen läpi. Père-Lachaise on tunnettu romanttisesta, hieman mystisestäkin ilmapiiristään, joka houkuttelee niin matkailijoita, paikallisia kuin taiteilijoita etsimään inspiraatiota ja pysähtymään elämän rajallisuuden äärelle.

Félix Faure

Meillä oli tietysti mukana lista niistä tunnetuista nimistä, joiden haudalla halusimme käydä. Ensimmäiseksi katseemme pysähtyi hautaan, joka erottui muista heti. Sen päällä lepäsi luonnollisen kokoinen ihmishahmo – kuin kiveen ikuistettu ruumisarkku, sarkofagi, jossa mies oli kuvattu makaamassa rauhallisena. Patsas oli niin elävä näköinen, että hetken ajan tuntui melkein kuin hän vain nukkuisi. Hauta sijaitsi puun varjossa, ja tuo varjo teki kokonaisuudesta vielä vaikuttavamman, kuin luonto itse olisi kumartunut suojelemaan häntä. 

Kun kumarruimme katsomaan lähempää, kivessä luki nimi: Félix Faure (1841–1899). Vasta siitä ymmärsimme, että kyseessä oli Ranskan tasavallan presidentti, joka toimi virassa vuosina 1895–1899. Hauta huokui arvokkuutta, mutta samalla siinä oli jotakin intiimiä ja inhimillistä. Presidentti ei levännyt mahtipontisen muistomerkin päällä, vaan kuin tavallinen mies, puun katveessa, luonnon ja hiljaisuuden sylissä. Mitähän tämä hauta mahtoi kertoa hänen luonteestaan? Halusiko hän tulla muistettavaksi vähemmän vallan ja suurten eleiden kautta, enemmän ihmisenä, joka lopulta palaa osaksi samaa maata ja samaa rauhaa kuin kaikki muutkin.

Mutta kuka oikein oli tämä Félix Faure? Hän oli Ranskan kolmannen tasavallan viides presidentti, joka muistetaan poliittisesti ennen kaikkea Dreyfus-tapauksen aikakaudelta sekä suhteiden tiivistämisestä Venäjään. Fauren ura katkesi äkillisesti, kun hän kuoli virassa 16. helmikuuta 1899, vain 58-vuotiaana.

Virallinen kuolinsyy oli aivoverenvuoto Élysée-palatsissa, mutta jo samana iltana alkoi kiertää tarina, joka teki hänen kuolemastaan yhden Ranskan historian kuuluisimmista skandaaleista. Huhujen mukaan Faure menehtyi kesken intiimin hetken nuoren seuralaisensa, Marguerite Jeanne Steinheilin, sylissä. Marguerite oli tunnettu pariisilainen salonkivaikuttaja, itse naimisissa taidemaalari Adolphe Steinheilin kanssa. Hänestä oli tullut presidentin läheinen rakastajatar, ja väitettiin, että juuri heidän kohtaamisensa aikana Faure sai kohtauksen niin dramaattisesti, että hänen kätensä jäivät kiinni Margueriten hiuksiin.

Vaikka Faure oli itsekin naimisissa Berthe Belluardin kanssa ja heillä oli kaksi tytärtä, hänet tunnettiin yleisesti naisiin menevänä miehenä. Ehkä juuri siksi hänen kuolemansa ympärille kehittyi nopeasti pilailuja ja sanaleikkejä, jotka jäivät elämään kansan suussa – ja varjostivat hänen presidenttikautensa virallisia ansioita.

Sellainen tarina siis liittyy tähän hautaan: Ranskan presidentti, joka lepää puun varjossa Père-Lachaisen rauhassa, mutta jonka nimi liitetään yhä yhteen historian tunnetuimmista kuolemanhetken skandaaleista.

 Frédéric Chopin

Seuraavaksi lähdimme etsimään Frédéric Chopinin hautaa. Olimme jo kulkeneet alueen halki useaan kertaan ja taisimme kävellä sen ohitsekin, kun yhtäkkiä hautojen välistä ilmestyi seuraamme mies, joka esittäytyi Raphaëliksi. Hän ilmestyi kuin tyhjästä – mustassa puvussa, nahkasalkku kädessään, pitkä pörröinen tukka ja suuret paksusankaiset silmälasit saivat hänet näyttämään kuin olisi astunut suoraan 1970-luvulta tähän päivään.

Raphaël kertoi olevansa historioitsija ja tuntevansa Père-Lachaisen kuuluisat haudat kuin omat taskunsa. Hän ehdotti, että voisi johdattaa meidät Chopinin haudalle. Suostuimme kiitollisina – ja hän johdatti meidät aivan kulman taakse, paikkaan jonka ohi olimme tosiaan jo harhailleet tietämättämme.

Chopinin hauta oli kaunis ja herkkä, aivan hänen musiikkinsa kaltainen. Valkoinen marmorinen hautamuistomerkki kohoaa arvokkaana, sen päällä veistos, joka esittää Euterpea, musiikin muusaa. Hän itkee, lyyra käsissään – kuin ikuinen surulaulu säveltäjän poismenosta. Hauta erottuu yksinkertaisuudessaan ja samalla runollisuudessaan.

Raphaël pysähtyi haudan äärelle ja kertoi tarinan, joka teki vaikutuksen. Chopin kuoli Pariisissa vuonna 1849, vain 39-vuotiaana. Hänet haudattiin Père-Lachaiselle, mutta hänen suurin toiveensa oli, ettei hänen sydämensä jäisi tänne vieraalle maalle. "Kantakaa sydämeni kotiin, Puolaan", hän oli sanonut. Toive toteutettiin: Chopinin sisar kuljetti sydämen salaa Varsovaan, jossa se nykyisin lepää Pyhän Ristin kirkossa. Näin hänen ruumiinsa lepää Pariisissa, mutta sydän hänen kotimaassaan – kahtia jaettuna, aivan kuten hänen elämänsäkin oli, kahden maan ja kahden identiteetin välissä.

Ihmisillä on yhä tapana tuoda Chopinin haudalle kukkia, erityisesti punaisia ruusuja. Lisäksi haudalle jätetään usein pieniä Puolan lippuja kunnianosoituksena säveltäjän juurille ja hänen rakkaudelleen kotimaataan kohtaan. Siinä hetkessä Chopin tuntui läsnä – kuin hänen eteerinen musiikkinsa olisi kuultanut esiin hautausmaan hiljaisuudesta.

Sitten oli aika jatkaa kierrosta. Tässä vaiheessa Raphaël ehdotti, että hän voisi esitellä meille kaikki hautausmaan kuuluisimmat haudat. Kysyimme varovasti, veloittaako hän tästä oppaan roolistaan. Hän ei vastannut sanaakaan – vain nyökkäsi, heilautti salkkuaan ja lähti johdattamaan meitä eteenpäin. Päätimme seurata. Olihan tämä helpompaa kuin paahtavassa auringossa harhailla kartan kanssa.

Jim Morrison

Melko lähellä Chopinin hautaa on Jim Morrisonin viimeinen leposija. The Doorsin karismaattinen ja kiistelty keulahahmo, joka kuoli vain 27-vuotiaana Pariisissa, lepää täällä Père-Lachaisessa muiden kuuluisuuksien rinnalla. Morrisonin hauta on pieni ja melko vaatimaton, mutta sen ympärillä käy jatkuva hiljainen kuhina – fanit ympäri maailman tulevat tuomaan sinne ruusuja, lippuja, savukkeita, kynttilöitä ja muistokirjoituksia.

Raphaël pysähtyi haudan viereen ja viittasi vieressä kasvavaan puuhun. Sen runko oli täynnä graffiteja, sydämiä ja nimiä. "Tähän fanit tulevat suutelemaan ja jättämään viestejä Jimille", hän sanoi. Puusta oli tullut kuin Morrisonin muistomerkki muistomerkin sisällä – elävä, vuosikymmenien ajan kerrostunut todiste siitä, miten syvästi ihmiset yhä palvovat häntä.

Mutta kuka Jim Morrison oikeastaan oli? Hän eli repaleisen ja levottoman elämän. Naissuhteet, päihteet ja rajattomuus seurasivat häntä kaikkialle. The Doors nousi 1960-luvun lopulla Yhdysvaltojen menestyneimmäksi bändiksi, mutta Morrisonin elämä alkoi nopeasti kulua julkisuuden, sisäisten demonien ja alkoholin syövereissä. Hän itse myönsi, että joi tukahduttaakseen ”äänet”, jotka häntä piinasivat. James Riordanin teoksessa Break on Through: The Life and Death of Jim Morrison Morrisonin kerrotaan sanoneen: "Olen pakotettu juomaan hiljentääkseni demonien jatkuvat äänet."

Bändin valokuvaaja Frank Lisciandro kuvasi hänen juomistaan näin: "Jim joi demonien, haamujen ja henkien jatkuvan melun hiljentämiseksi. Hänen päänsä täyttyi näistä äänistä ja henkisistä ilmiöistä, ja hän huomasi, että alkoholi tarjosi hänelle tien niiden tukahduttamiseen."

Lavalla Morrison oli hurmaava ja provosoiva, mutta myös arvaamaton. Hän teki pilkallisia kommentteja uskonnosta ja häpäisi usein perinteisiä käsityksiä, mikä teki hänestä sekä palvotun että vihattavan hahmon. Hänen elämänsä päättyi arvoituksellisesti Pariisissa vuonna 1971 – virallisesti sydänkohtaukseen, mutta monen mielestä hänen omien valintojensa ja elämäntapojensa seurauksena.

Hänen haudallaan näkyi kirjoituksia, joissa lukee “Rest in peace.” Mutta Morrisonin levoton elämä, hänen demoninsa ja ristiriitaiset uskomuksensa herättävät ainakin itsessäni kysymyksen: saiko hän todella rauhan? Raamattu opettaa, että todellinen rauha ja lepo löytyy vain Kristuksessa – “Minä annan teille levon” (Matt. 11:28). Samoin se muistuttaa, että ilman uskoa Jeesukseen ihminen ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa (Joh. 3:3,18). Kaiken perusteella Morrisonin elämä ei viitannut siihen, että hän olisi turvautunut Vapahtajaan, mutta emme voi tietää mitä tapahtui hänen viimeisinä hetkinään. Voi olla, että hän saattoi vielä sydämessään huutaa Jumalan puoleen. Niin kuin usein näiden varhain kuolleiden muusikoiden kohdalla, vain Jumala yksin tietää hänen kohtalonsa.

Édith Piaf

Seuraava pysähdyspaikkamme oli Édith Piafin hauta. Yllätyimme, kuinka vaatimaton se oli verrattuna moneen muuhun kuuluisuuden leposijaan Père-Lachaisella. Mustasta kivestä tehty hautakivi oli hillitty, suorastaan eleetön, mutta samalla kaunis ja arvokas. Hauta erottui helposti sillä, että sen ympärillä oli tuoreita kukkia ja pieniä esineitä. Monet Piafin fanit muistavat häntä edelleen jättämällä ruusuja hänen haudalleen, usein punaisia — viittauksena hänen tunnetuimpaan lauluunsa “La Vie en Rose.” Mekin olimme varanneet oman ruusun, jonka laskimme hänen kuvansa päälle siihen kivelle hiljaisena kunnianosoituksena.

Edith ei ole haudassaan yksin: hänen kanssaan samaan hautaan on haudattu hänen vanhempansa, tytär sekä viimeinen aviomies Théo Sarapo, joka itsekin oli laulaja ja näyttelijä. Näin Edith on saanut viimeiseen leposijaansa ympärilleen perheensä, jota hän elinaikanaan niin kovasti kaipasi.

Edithin haudan päällä lepää myös Kristus-patsas, jonka huomasin heti. Kysyin tältä oppaaltamme Raphaëlilta, miksi Piafin haudalla oli juuri tämä symboli ja että oliko hän uskossa? Hän vastasi, että Édith oli eläessään rukoillut paljon, etenkin viimeisinä aikoinaan ollessaan yksin. Hänen elämänsä oli täynnä kipua, sairauksia ja yksinäisyyttä, ja rukous oli ollut hänelle turvasatama. Tämä oli minulle ihan uutta, sillä julkisesti hänen uskostaan ei ole puhuttu ja hienoa, jos näin on ollut. Muistan, että Piafilta on ilmestynyt joku omaelämäkerta, jonka suomenkielinen nimi on “Jumalani, miten olen elänyt”. Seisoessani hänen haudallaan en voinut olla ajattelematta, että ehkä Edith, joka lauloi kuuluisasti “En kadu mitään”, kuitenkin lopulta katui – ja ehkä viime hetkillään turvautui Jumalaan, jota puhutteli rukouksissaan. Toivon sydämestäni, että hän sai kokea pelastuksen ja armon.

Oscar Wilde

Seuraavaksi pysähdyimme Oscar Wilden haudalle, joka on yksi Père-Lachaisen hautausmaan erikoisimmista ja puhutuimmista muistomerkeistä. Hauta on valtava, sfinksimäinen kiviveistos, jonka kulmikas muoto ja voimakas siluetti erottuvat heti ympäristöstään.

Oscar Wilde (1854–1900) oli irlantilainen kirjailija, runoilija ja näytelmäkirjailija, joka tunnettiin terävästä älystään, nokkelista aforismeistaan ja värikkäästä persoonastaan. Hän nousi kuuluisuuteen erityisesti näytelmillään, kuten The Importance of Being Earnest, joissa hän yhdisti huumorin ja yhteiskuntakritiikin. Hänen ainoaksi romaanikseen jäänyt The Picture of Dorian Gray (1890) puolestaan teki hänestä kiistellyn hahmon: se käsitteli kauneuden, nautinnon ja moraalittomuuden teemoja tavalla, joka järkytti aikansa yleisöä. Wilde muistetaan edelleen yhtenä viktoriaanisen ajan merkittävimmistä ja kiistellyimmistä kirjallisista äänistä.

1900-luvun loppupuolelta alkaen etenkin naispuoliset fanit alkoivat osoittaa kunnioitustaan suutelemalla hautaa jättäen siihen huulipunan jälkiä. Vähitellen se muuttui vakiintuneeksi rituaaliksi: vierailijat jättivät huulipunasuudelmia, rakkauden viestejä ja nimiään  tähän monumenttiin. Vuoteen 2011 mennessä veistos oli peittynyt tuhansista punahuulisuudelmista, mikä kulutti ja värjäsi kiveä. Hautausmaan ylläpitäjät joutuivat puhdistamaan monumentin yhä uudelleen. Lopulta vuonna 2011 monumentti suojattiin lasiseinällä, jotta sitä ei enää voisi koskettaa. Nykytilanne on se, että lasiseinä estää suoran kosketuksen, mutta jotkut vieraat jättävät edelleen viestejä, kukkia tai huulipunajälkiä lasiin.

Raphael tosin sanoi, että erikoista on, että juuri naiset ovat olleet niitä, jotka ovat jättäneet suudelmiaan Wilden haudalle. Siinä on jotakin ironista, sillä Wilde itse rakasti miehiä ja hänen elämänsä suurin skandaali liittyi juuri siihen. Hän eli viktoriaanisessa Englannissa aikana, jolloin homoseksuaaliset suhteet olivat rikos, ja hänen suhteensa lordi Alfred Douglasiin, nuoreen aatelismieheen, nousi oikeudenkäynnin keskiöön. Wilde tuomittiin “törkeästä säädyttömyydestä” kahdeksi vuodeksi pakkotyöhön – tuomio, joka mursi hänen terveytensä, maineensa ja lopulta koko elämänsä. 

Ja silti – vaikka hänen elämänsä loppu oli traaginen, hänen hautansa ympärillä on tänäkin päivänä elämää. Fanit muistavat häntä kukkasin, kirjein ja huulipunajäljin. Hänestä on tullut kapinallisuuden, rohkeuden ja vapauden symboli, erityisesti niille, jotka itse ovat joutuneet elämään yhteiskunnan rajoitusten puristuksessa.

Mutta siinä seistessäni en voinut olla pohtimatta, mitä Wilden elämästä lopulta jäi käteen. Hän oli loistava kirjailija ja nokkela sanankäyttäjä, mutta hänen elämäänsä varjostivat skandaalit, oikeudenkäynnit ja vankeus. Hänet tunnettiin terävistä lausahduksistaan, joilla hän usein pilkkasi sovinnaisia arvoja ja jopa uskoa. Mutta juuri tässä – hänen haudallaan – mieleen nousi toinen, vähemmän tunnettu puoli Wildesta.

Viimeisinä päivinään Pariisissa, sairauden murtamana, Wilde otti vastaan katolisen kirkon viimeiset sakramentit. Pappi, joka oli paikalla hänen kuolinvuoteellaan, kertoi myöhemmin, että Wilde sai synninpäästön ja öljyllä voitelun. Se tarkoittaa, että juuri elämänsä lopussa hän kääntyi sen uskon puoleen, jota hän oli vuosikymmeniä pohtinut, mutta jota ei ollut ennen rohjennut ottaa vastaan.

Ajattelin mielessäni: ehkä Oscar Wilde, tuo ristiriitainen nero ja boheemi kulkija, sai sittenkin armon viimeisellä hetkellä. Raamattu sanoo: “Joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu” (Room. 10:13). Ja aivan kuten ryöväri ristillä, Wildekin saattoi viimeisessä hetkessään löytää sovituksen Jeesuksessa.

Hänen haudallaan oli kukkia, kirjeitä ja runonpätkiä. Yksi muistokirjoitus toivotti hänelle “ikuisen rauhan.” Sen äärellä pysähdyin. Wilden elämä oli kaikkea muuta kuin rauhallinen – täynnä myrskyjä, ylilyöntejä ja raskaita virheitä. Mutta ehkä, aivan lopussa, hän sai sen mitä koko elämänsä ajan etsi: todellisen rauhan, jota tämä maailma ei voi antaa.

Victor Noir

Yllätykset tällä hautausmaalla eivät päättyneet tähän, sillä seuraavaksi oli vuorossa Victor Noir – nuori ranskalainen toimittaja, oikealta nimeltään Yvan Salmon. Hän työskenteli aikoinaan La Marseillaise -lehdelle, joka oli tasavaltalainen julkaisu. 10. tammikuuta 1870 hänet ampui prinssi Pierre Bonaparte, Napoleon I:n veljenpoika. Tappo tapahtui riitatilanteessa, kun Noir meni kollegansa kanssa välittämään haastetta kaksintaisteluun. Prinssi suuttui ja ampui hänet suoraan. Mutta mikä teki Victor Noirista legendan? Hän oli kuollessaan vain 21-vuotias, ja hänen hautajaisistaan tuli valtava poliittinen mielenosoitus: arviolta 100 000 ihmistä kokoontui Pariisissa protestoimaan sekä hänen kuolemaansa että keisarikuntaa vastaan. Hänestä tuli symboli tasavaltalaiselle liikkeelle ja marttyyri vapauden puolesta.

Sitäkin erikoisempi on hänen hautamonumenttinsa. Kuvanveistäjä Jules Dalou teki hänestä haudalle realistisen pronssiveistoksen, jossa Noir makaa luonnollisessa koossaan kaatuneena, silinterihattu vierellään – ikään kuin juuri ammuttuna. Patsas on poikkeuksellisen elävä ja yksityiskohtainen. Yksi yksityiskohta on hänen housuissaan näkyvä korostunut kohouma nivusissa, jota pidetään symbolisena viittauksena hänen elinvoimaansa ja kuolemansa ajankohtaan. Ajan myötä tästä syntyi erikoinen kansanperinne: uskomus, että koskettamalla tai hieromalla Victor Noirin patsaan "erektiota", naiset voisivat tulla raskaaksi, löytää hyvän aviomiehen tai nauttia seksuaalisesta onnesta. Tästä syystä patsaan kyseinen kohta on kulunut kiiltäväksi, samoin huulet ja kengät, joita kosketetaan toiveiden kera.

Tämä erikoinen rituaali on tehnyt Victor Noirin haudasta yhden Père-Lachaisen kummallisimmista ja tunnetuimmista pyhiinvaelluskohteista. Patsas, joka esittää Noiria makaamassa maassa kuin kuolinhetkellään, on saanut vuosien varrella aivan erityisen – ja monen mielestä häiritsevän – maineen. Naiset käyvät koskettelemassa ja hinkkaamassa tätä haudan päällä olevaa näköispatsasta. Yhdellä silmäyksellä verkosta löytää kuvia tästä rituaalista, ja on vaikea olla tuntematta inhoa. Eikö hautausmaan pitäisi olla siunattu ja pyhä paikka – hiljentymisen, kunnioituksen ja rukouksen alu? Tällainen käytös loukkaa sekä vainajaa että hautausmaan tarkoitusta. Se on karu osoitus siitä, kuinka ihmiset voivat kadottaa kunnioituksen pyhiä asioita kohtaan ja muuttaa hautapaikan sopimattoman palvonnan näyttämöksi. Ajattelin itsekseni: ihmiset voivat olla todella eksyksissä. Kun hautausmaasta tehdään paikka lihallisten himojen purkamiselle, se kertoo jo jotain hyvin sairasta kulttuuristamme.

Maria Callas

Kierros huipentui Maria Callasin muistolehtoon. Maria Callas (1923–1977) syntyi New Yorkissa kreikkalaiseen perheeseen ja nousi aikansa kuuluisimmaksi sopraanoksi, jota kutsuttiin usein “La Divinaksi”. Hänet muistetaan erityisesti italialaisen oopperan suurista rooleista, kuten Normasta, Toscasta ja La Traviatasta, joissa hän yhdisti ainutlaatuisella tavalla dramaattisen ilmaisun ja loisteliaan äänen. Callas kuoli sydänkohtaukseen Pariisissa vain 53-vuotiaana. Hänen tuhkansa on sijoitettu Père-Lachaisen hautausmaan muistolehtoon, jossa nimi Maria Callas muistuttaa yhä oopperan jumalallisen tähden myrskyisästä elämästä. Hänen maalliset jäännöksensä lepäävät täällä vain tuhkan muodossa, mutta legendan sädekehä ympäröi paikkaa yhä. Callas tunnettiin aikanaan oopperan jumalattarena, mutta myös vaikeana ja ristiriitaisena ihmisenä. Hän hallitsi näyttämöä kuin kukaan muu, mutta kulissien takana hänen elämänsä oli täynnä pettymyksiä, yksinäisyyttä ja katkeroitumista. Viimeiset vuotensa hän vietti eristäytyneenä, vailla todellista lohtua – ikään kuin maailma olisi vienyt häneltä kaiken ja jättänyt jäljelle vain varjon. Se oli pysäyttävä muistutus siitä, ettei maine, kauneus tai ihailu voi koskaan tehdä ihmistä todella onnelliseksi. Päinvastoin – ne voivat ajaa ihmisen yhä syvemmälle tyhjyyteen. 

Raphaël seisoi Callasin muistolehdon äärellä silmät loistaen ja kertoi ylpeänä, että hänellä itsellään on varattu hautapaikka aivan Callasin vierestä. Hän kaivoi salkustaan kirjan, jossa oli kuva hänestä istumassa sen paikan rappusilla. “That’s me, that’s me,” hän toisti innokkaasti ja pyysi meitä joskus kuolemansa jälkeen tulemaan katsomaan, että hän todella lepää siinä Callasin vierellä. En voinut olla ajattelematta: mikä show omasta hautapaikasta! Kuinka turhaa ihmispalvontaa. Olisipa hänellä ollut yhtä suuri huoli siitä, minne hänen sielunsa päätyy, kuin siitä, missä hänen ruumiinsa joskus lepää. 

Kierroksen lopussa tuli odotettu tipin hetki. Annoimme Raphaëlille 30 euroa, mikä tuntui ihan kohtuulliselta vajaan puolen tunnin opastuksesta. Mutta Raphaël pudisti päätään: “No, no, give me more. Give more. Usually people pay 30 euros per person.” Hetken mietin, ja ojensin hänelle ranskankielisen kutsukortin Karitsan häihin – niitä samoja, joita olin matkani aikana jakanut. Hän katsoi sitä epäröiden ja sanoi: “Oh, thank you… but maybe money instead?” Vastasin: “Tämä on tärkeämpää kuin raha.” Hän pisti kortin salkkuunsa, ja annoimme hänelle vielä 20 euroa lisää. Kierros maksoi meille lopulta 50 euroa – ei paha hinta siitä, että säästyimme etsimisen vaivalta. Mutta enemmän kuin yksikään hauta tai opastus, mieleen jäi se pysäyttävä kysymys: mikä elämässä oikeasti on tärkeintä?

Maria Callas kuoli yksinäisenä ja katkerana. Jim Morrisonin, Édith Piafin ja monen muun kuuluisuuden nimet loistavat hautakivissä, mutta mitä merkitystä sillä on iäisyydessä? Maine ja kunnia eivät kanna yli kuoleman rajan.

Raamattu sanoo:

"Turhuuksien turhuus, sanoo Saarnaaja, turhuuksien turhuus! Kaikki on turhuutta." (Saarn. 1:2)

Todellinen kysymys ei siis ole, missä ja kenen vieressä lepäämme maan tomussa, vaan missä vietämme iankaikkisuutemme. Hautapaikka on vain pölyä ja kiveä.  Tärkein sijoitus, minkä ihminen voi tehdä, on varmistaa paikkansa taivaassa. Se tapahtuu uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, joka antaa synnit anteeksi ja vie luokseen ikuiseen elämään. Lopulta hautapaikka on vain pölyä ja kiveä. Mutta taivaspaikka — se on todellinen aarre.