Kirja-arvostelu: ULOSKUTSUTUT (Perussanoma 2021)

Sopanen, Tapani

ULOSKUTSUTUT

(Perussanoma Oy 2020), 392 sivua.

Tällaista romaania et ole koskaan aikaisemmin lukenut eikä se jätä lukijaansa ennalleen. Näin luvataan Tapani Sopasen kirjoittaman kirjan ULOSKUTSUTUT takakannessa. Ja totisesti, kun tämän kirjan on saanut eteensä, ei sitä malta laskea käsistään ennen kuin kaikki liki 400 sivua on luettu. Niin erinomaisesti tämä kirja lupauksensa lunastaa. En todellakaan muista koskaan lukeneeni tällaisesta kristillisestä näkökulmasta kirjoitettua kirjaa.

Eletään siis jo joitain vuosia edellä tästä ajasta. Koronavirus, terrori-iskut, ilmastonmuutos ja uskovien maallistuminen ovat vahvasti pinnassa. Kirkko ja valtio ovat jo erotettu toisistaan, mikä on aiheuttanut padon murtumisen. Romaanin keskiössä on keski-ikäistynyt pariskunta Tero ja Anne Skog. Sivuhenkilöinä mukana ovat heidän tyttärensä Sari ja tämän irakilainen poikaystävänsä Ali. Jännitettä asetelmaan aiheuttaa se, että Ali kertoo kääntyneensä muslimista kristityksi. Hän on menossa Sarin kanssa naimisiin, mutta Sarin poliisivoimissa työskentelevällä veljellä Larilla herää epäilys, onko Ali varmasti sitä, mitä hän sanoo olevansa – se selviää vasta myöhemmin. Alin ja hänen irakilaisvanhempiensa osuus tarinassa nouseekin merkittävämmäksi kirjan loppupuolella. 

Tero ja Anne Skog ovat kuuluneet jo pitkään KirkasSali-nimiseen seurakuntaan, mutta  ovat kokeneet sen toiminnan koko ajan vieraammaksi eri uudistusten ja maallistumisen myötä. Skogin perhe jääkin hieman taustalle sivulta 53 lähtien, jolloin mukaan astuu 45-vuotias tätä KirkasSali-seurakuntaa johtava pastori Sam Latila. Hänen osuus tarinan draamankaaressa nouseekin varsin keskeiseksi. Sam johtaa seurakuntaa yhdessä seurakuntapastori Ville Viinimaan ja nuorisopastori Tatu Melkkosen kanssa. Kullakin miehistä on omat ongelmansa ja kipupisteensä niin seurakunta- kuin yksityiselämässäänkin. Samin avioliitto vetelee viimeisiään ja hän on alkanut tuntea vetoa seurakunnan toiminnassa mukana olevaan parikymppiseen Siriin. Tämä asetelma ei tietenkään lupaa hyvää. Pornoriippuvuudesta kärsivällä nuorisopastori Tatulla on hänelläkin omat ongelmat selätettävänä perhe-elämässään. Konservatiivinen Ville kauhistelee epätoivoisena, kuinka heidän ennen vielä elävä seurakuntansa on kadottanut alkuperäisen sanomansa. Sisäiset ristiriidat johtavat siihen, että Sam saa lopulta yksin vetovastuun KirkasSali-seurakunnan asioista. Ei jää paljoakaan sen syntimäärän ulkopuolelle, mihin tämä lihallisille mielihaluilleen antautunut pastori ei tulisi syyllistyneeksi. Sam on myös päättänyt päivittää seurakuntansa uudelle vuosituhannelle. Hän saa houkuteltua siihen uusia nuoria jäseniä hyväksymällä muun muassa kristillisen joogan, kirkkodiskon, savukoneet, ylistyksen ja homoparien vihkimiset osaksi toimintaansa. Kaiken tämän kirkkoviihteen myötä seurakunnan nimikin päivitetään kansainvälisemmäksi BrightHall Churchiksi. Tämä vie seurakunnan toiminnan kohti vääjäämätöntä tuhoa ja hajoamista aiheuttaen lopullisen pesäeron suvaitsevaisten ja konservatiivijäsenten välille. Maallistuminen, ihmisten miellyttäminen sekä sisäiset ristiriidat kalvavat yhä pahemmin seurakuntaa. Suuri osa jättääkin Samin johtaman seurakunnan ja Ville perustaa oman elävään Jumalaan turvaavan kotiseurakuntansa. Tässä vaiheessa selviääkin, mitä kirjassa tarkoitetaan näillä ns. ”uloskutsutuilla.” Lopulta KirkasSali-seurakuntaa kohtaakin järkyttävä tragedia, mikä tuntuu tämän päivän uutisten valossa pelottavan ajankohtaiselta.

Tapani Sopanen kuuluu Suomen menestyksekkäimpiin kristillisiin kirjailoihin. En ole aikaisemmin lukenut hänen kirjojaan, mutta tämän jälkeen luulen, että monta hyvää kirjaa on saattanut jäädä lukematta. Ainakin Uloskutsutut -kirjassa Sopanen onnistuu kuljettamaan lukijaa hyvin mielenkiintoisella tavalla eri tapahtumien ja tämän ajan ilmiöiden läpi. Kerran jos toisenkin tulee ajateltua omaa hengellistä elämäänsä ja tätä myllerrystä, missä parhaillaan elämme. Kyseessä on ilmiselvä henkimaailman taistelu totuuden ja valheen kesken. Vahvasti kirjassa on läsnä uhka Lähi-Idästä, jolta moni tuntuu ummistaneen silmänsä. Tämä korostuu kirjan loppupuolella. Kaiken taustalla näkyy maallistuminen ja kristillisyyden alasajo. Siinä missä lait ja asetukset nojasivat vielä ennen kansankirkkoon, niin nyt ne ovat menettäneet sen jalustan, minkä päällä seisoa. Kaiken tämän esiintuominen kristillisen romaanin muodossa on erinomainen muistutus tästä viimeisen kutsun aikakaudesta, jota parhaillaan elämme. Onhan monissa pyhissä kirjoituksissa sanottu, että ihmiset tulevat jakautumaan jatkossa selkeämmin Jumalan omiin ja jumalattomiin. Tässä on vielä meillä kaikilla suuri mahdollisuutemme saadessamme valita, kummalle puolelle itse kukin asetumme. Onneksi Jumala haluaa antaa ihmiskunnalle vielä mahdollisuuden valita. Ja kuten tämän kirjan viimeisenkin luvun otsikko sanoo; Mutta joka kestää loppuun asti, pelastuu....En tiedä, miten tämä kirja avautuu uskosta osattomalle, mutta annan vahvan lukusuosituksen – oli lukijalla sitten sitä omaa uskontokuntaa tai henkilökohtaista suhdetta Jumalaan tai ei. 

Seitsemän kristillistä teemaa sarjasta Pieni talo preerialla

 

Pieni talo preerialla. Tuo klassikko sai meidät koko perheen liimautumaan television äärelle sunnuntai-iltaisin silloin lapsuudessa 70-luvulla. Viikosta ja vuodesta toiseen saimme seurata kristillisen Ingalssin perheen kovia koettelemuksia. Missään muussa sarjassa en muista tällaista lähtökohtaa ainakaan tuohon aikaan saati sen jälkeenkään tällä tavalla käytetyn. Sarjan joka jaksossa oli yleensä joku hyvä kristillinen opetus. Sarjan päätteeksi seurasi usein valtava hyvän olon tunne. Oltiinhan siinä aina hyvän puolella. Toiset ovat pitäneet sarjaa naiivina, mutta omasta mielestäni kyse on enemmänkin viisaudesta. Sarjassa eletään ajallisesti 1800-luvun lopulla, jolloin vallassa oli arvot, mitkä olisi erittäin tervehdyttäviä myös nyt 2020-luvulle. 

Pieni talo preerialla sarjassa korostui ensisijaisesti rakkaus perheeseen ja luottamus Jumalan hyvään huolenpitoon vaikeuksien keskellä. Raamatun lauseita viljellään matkan varrella ahkerasti. Hädän hetkellä turvaudutaan aina rukouksen voimaan ja kirkossa käydään kuulemassa sanaa joka sunnuntai. Jollain lailla samaistin tämän sarjan myös oman lapsuuteni maisemaan. Pieni talo preerialla sarjassahan koulu ja kirkko toimivat kuin yhdessä ja samassa rakennuksessa. Vaikka  omassa koulussamme ei varsinaisia kirkonmenoja pidetty, niin pyhäkoulu oli viikon kohokohta aina sunnuntaisin. Pastori Aldenin puhuttelevat saarnapuheet olivat yleensä tämän sarjan opettavaisinta antia. 

Pastori Alden - yksi sarjan voimahahmoista

Monet jaksot pohjautuivat eri Raamatun opetuksiin, joiden pohjalta oli rakennettu opettavaisia tarinoita. Erityisen koskettava oli mielestäni sarjan 1. tuotantokaudella nähty  2-osainen Herra on minun paimeneni, jossa Lauran hahmolla oli keskeinen rooli. Tässä jaksossa ovat mitä selkeimmin läsnä Isä, Poika ja Pyhä Henki kukin omassa muodossaan. Luettuani Lauraa esittäneen Melissa Gilbertin elämäkerran, hän sanoi tämän jakson olleen myös hänelle itselleen koko sarjan historiasta se rakkain.  

Kun keväällä 2020 korona oli vielä tuntematon ja pelottava ilmiö, teki YLE jotain, mikä oli todellista balsamia sielullisille haavoille. Se päätti nimittäin tuolloin uusia tämän legendaarisen tv-sarjan. Tämä hieno klassikko tupsahti silloin mitä parhaaseen saumaan. Koko kevättalvi ihmisiä oli kehotettu pysyttelemään sisällä ja välttämään liikkumista julkisilla paikoilla. Kun noiden rajoitusten keskellä sai vapaa-ajan puhteena palata tämän sarjan tunnelmiin, palautti se samalla mieleen hyvät ja turvalliset ajat, oman lapsuuden kulta-ajan, minkä on saanut elää. Tuona keväänä tuntui muutenkin siltä, että kevään tulon koki eri tavalla kuin aiemmin. Tämä pandemia-aika oli saanut loppumaan kaiken turhan hötkyilyn ja palaamaan lähemmäksi luontoa. 

Ateistina sarjan alussa esittäytynyt Isaiah Edwards kääntyi hänkin kristityksi

Kaikki tuo sekä Pieni talo preerialla saivat jotenkin taas tuntemaan vahvemmin maan jalkojensa alla. Sarjasta muisti jo sieltä vuosikymmenten takaa monia eri juttuja, mutta paljon oli myös unohtunut. Nyt se tuli katsottua intensiivisesti ja elettyä kaikki nuo hetket antaumuksella mukana. Nautin suunnattomasti siitä tunteesta, kun jokin onnistuu koskettamaan syvältä saaden parhaassa tapauksessa pintaan myös sen sielua puhdistavan kyyneleen. Niin kävi tämän preerian matkan varrella useaan kertaan. Loppujen lopuksi montaa turhaa jaksoa matkan varrelle ei mahtunut. Sen sijaan monia ilon ja surun hetkiä elämästä, joihin meistä monen on yhä helppo samaistua. Sarjan juonenkäänteissä tapasi monia elämästä eksyneitä ihmispoloja. Heitäkään ei silti tuomittu, vaan annettiin heille mahdollisuus kasvaa ihmisinä. Yleensä näin kävikin, mutta kuten myös oikeassa elämässä, niin ei aina. Joskus ihmiset eivät vain halua tehdä parannusta synneistään. Sen sijaan vaikka monet vastoinkäymiset koettelivatkin sarjan hahmoja, ei jääty rypemään itsesääliin, vaan ponnisteltiin urheasti ja toinen toisia auttaen eteenpäin. Tällaista viisautta ja yhteisöllisyyttä tarvittaisiin yhä tänä päivänä. 

Poimin tähän kirjoituksen päätteeksi seitsemän kristillistä teemaa, jotka puhuvat tämän sarjan etiikasta ja saavat tämän sen erottumaan muista.

1. Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa. (Kirje Roomalaisille 12:18)

Tämä on yksi sarjan pääteemoista. Niin töissä, koulussa, kirkossa tai missä tahansa kohtaamme elämässämme haastavia ihmisiä. Erityisen paljon heitä tuntuu osuvan Ingallssin perheen kohdalle. Päivittäiset vuorovaikutukset Walnut Grovessa antavat katsojille käytännöllisen ja usein humoristisen lähestymistavan pyrkiä elämään sovussa hankalien ihmisten kanssa. Kauppiaan rouva Olesonin hahmossahan ruumiillistuu ahne ja itseään toisia parempana pitävä ihminen, joka halusi aina tuhota kaiken hyvän, kun taas hänen miehensä Nels oli taas hänen täydellinen vastakohtansa. Rouva Oleson ja hänen tyttärensä Nellie pitävät sarjassa huolen ainakin siitä, että Caroline ja Laura Ingallsin itsehillintä ja ystävällisyys joutuvat melkoiselle koetukselle. Kuten me ihmiset olemme vajavaisia, niin Caroline ja Laurakaan eivät aina tässä parhaalla tavalla onnistu. Niin usein näissä tilanteissa toistuu kuitenkin tämä Kirje Roomalaisille 12:18 Raamatun paikan soveltaminen.

2. Pankaa sentähden pois valhe ja puhukaa totta, kukin lähimmäisensä kanssa, sillä me olemme toinen toisemme jäseniä. (Kirje Efesolaisille 4:25)

Ingallsin perheen siskokset Mary ja Laura joutuvat kohtaamaan matkan varrella lukuisia tilanteita, jossa se turvautuvat valheeseen peitelläkseen totuutta. Mutta kuten todellisessakin elämässäkin, niin rehellisyys maan perii - se on vain kova haaste niin lapsille kuin aikuisillekin. Monissa jaksoissa käsitellään Walnut Groven ihmisten epärehellisyyttä niin luokkatovereiden, perheiden ja naapureiden keskuudessa. Pieni talo preerialla palaa tähän aiheeseen aiheesen toistuvasti osoittaen epärehellisyyden sekä anteeksipyynnön ja armon parantumisen seurauksia. Rehellisyys on vaikeaa, mutta siitä muistutetaan juuri tässä Raamatun efesolaiskirjeen kohdassa 4:25.

3. Silloin te huudatte minua avuksenne, tulette ja rukoilette minua, ja minä kuulen teitä. (Jeremia 29:12)

Ingallsin perhe kääntyy säännöllisesti Jumalan puoleen. Heidän rukouksensa eivät rajoitu yksinomaan armon anomiseen ennen illallista. Charlesilla on tapana kiittää Jumalaa esimerkiksi astellessaan vehnäpeltojensa poikki. Saamme myös nähdä Lauran rukoilevan useasti sairaan perheensä ja ystäviensä puolesta. Charles ja Caroline joutuvat kohtaamaan lukuisia kamppailuja. Vahvan uskonsa osoituksena he pyytävät Jumalalta apua, kuten tässä Jeremian 29:12 Raamatun paikassa. Aina rukoukset eivät tuota ihmeitä, joita he etsivät. Esimerkiksi silloin, kun Charles ja Caroline menettävät kauan odottamansa poikalapsen. Saamme silti nähdä, kuinka Jumala vastaa rukouksiin, vaikkakin joskus eri tavalla kuin olisimme toivoneet.

4. Ettekä tee mitään itsekkyydestä tai turhan kunnian pyynnöstä, vaan että nöyryydessä pidätte toista parempana kuin itseänne ja että katsotte kukin, ette vain omaanne, vaan toistenkin parasta. (Kirje Filippiläisille 2: 3–4)

Yksi sarjan pääteemoista on eläminen nöyryydellä. Charles Ingalls on vahva ja vanhurskas mies, jonka luonteessa korostuu epätavallisen suuri määrä nöyryyttä. Etenkin nykyisessä kyynärpäätaktiikkaa suosivassa kulttuurissamme nöyryyttä pidetään enemmänkin heikkoutena. Charles Ingallsin hahmo on kuitenkin erinomainen esimerkki siitä, mitä tarkoittaa olla rohkeasti nöyrä. Charles luottaa ja turvaa Jumalaan niin hyvinä kuin vaikeina aikoina. Ei ole olemassa mitään, mitä hän ei perheensä eteen tekisi. On  toki hetkiä, jolloin jopa Charlesilla on vaikeuksia egonsa kanssa, mutta näissäkin jaksoissa saadaan lopulta muistutus siitä, kuinka pitää lopulta itsensä ja ylpeytensä kurissa.

5. Puhdas ja tahraton jumalanpalvelus Jumalan ja Isän silmissä on käydä katsomassa orpoja ja leskiä heidän ahdistuksessaan ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta. (Jaakobin kirje 1:27)

Orpojen avustaminen ja adoptio on yksi Pieni talo preerialla sarjan keskeisistä teemoista. Charles Ingallsin hartaasti odottaman poikalapsen kaipuun täyttää ottopoika Albert, joka tulee perheeseen muidenkin lasten ollessa vielä lapsia. Kun perheen omat lapset kasvavat aikuisiksi, he adoptoivat vielä kaksi lasta eli Jamesin ja Cassandran, joiden vanhemmat menehtyivät traagisessa onnettomuudessa. Myös kaksi muuta Walnut Groven perhettä eli Mr. Edwards ja Olesonit adoptoivat keskenään neljä lasta. Näitä adoptoituja lapsia ei ole kuulemma mukana Laura Ingalls- Wilderin kirjoittamissa kirjoissa, mutta sarjan tuottajana toiminut Michael Landon halusi lisätä heidät sarjaansa tuoden esiin tämän Jumalan sydäntä lähellä olevan teeman orpojen hoitamista, kuten tässä Jaakobin kirjeessä 1:27.

6. Ja vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat. (Daavidin psalmi 23:4)

Elämä 1800-luvun preerialla tarkoitti runsaasti mahdollisuuksia traagisiin tapahtumiin sääkatastrofeista lääketieteellisiin kriiseihin, eikä televisiosarja poikkea niistä. Jokainen kriisi sisälsi uskoelementin, joka kannusti roolihahmoja riippumaan tiukasti kiinni Jumalasta. Sarjassa saadaan nähdä kuinka luonnonvoimat eli tornadot, raekuurot, lumimyrskyt ja voimakas kuivuus pilaavat sadot. Sarjaa onkin kuvattu myös profeetalliseksi, sillä kahdessa eri jaksossa Walnut Grovea kohtasi rutto, joka levisi hätkähdyttävän samalla tavalla kuin koronavirus. Kerran jos toisenkin myös tulipalot vievät ystävien ja naapureiden elämän. Sarjan edetessä joudutaan kohtaamaan hirvittäviä tragedioita. Esimerkiksi sokeain koulun maan tasalle polttanut tulipalo vaatii pitkään sarjassa olleen naapurin rouvan Alison Garveyn hengen ja sama kohtalo kohtaa Mary Ingalssin poikavauvaa. Yksi mieleen painuneista tragedioista on myös Maryn sokeutuminen. Sarjan käsikirjoittajat keskittyivät siis tällaisiin inhimillisiin kamppailuihin sekä useisiin eri onnettomuuksiin, joiden aiheina olivat esimerkiksi vaunujen törmäykset, kaivoihin ja kaivoskuiluihin putoavat lapset ja jäätaloon loukkuun jäänyt lapsi. Joka ikisellä kerralla hädän hetkellä turvataan Jumalaan lohdutuksen ja avun lähteenä.

7. Nämä sanat, jotka minä tänä päivänä sinulle annan, painukoot sydämeesi. Ja teroita niitä lastesi mieleen ja puhu niistä kotona istuessasi ja tietä käydessäsi, maata pannessasi ja ylös noustessasi. (5.Mooseksen kirja 6: 6–7)

Pieni talo preerialla sarjassa jos missä korostuu kaikkein keskeisimpänä kristillisenä teemana perheen merkitys. Charles ja Caroline antavat mallin ihanteellisista sekä todellisista kristitystä isästä ja äidistä. Yhdessä he kasvattavat lapsensa rakastamaan ja kunnioittamaan Jumalaa sekä ympärillään olevia ihmisiä. He opettavat lapsiaan uskon tavoilla soveltaen siihen päivittäin Raamattua. Kotona syödään aina yhdessä, luetaan ruoka ja iltarukouksesta ja on itsestään selvää, että kirkossa käydään yhdessä joka sunnuntai. Muistan erään ystäväni pöyristyneen hänen katsottuaan Pieni talo preerialla avausjakson, jossa Caroline muistuttaa tyttäriään, ettei heistä voi tulla hienoja naisia, elleivät he käy joka sunnuntai kirkossa. Eipä olisi lainkaan paha oppi tänäkin päivänä. Jokaisella perheenjäsenellä on Ingallsin perheessä oma roolinsa antaa jotain itsestään kaikkien hyväksi. Yhdessä tehdään ahkerasti töitä ja lapset osallistuvat kaikkeen, jonka vastapainoksi myös leikitään yhdessä. Vaikka ystävät tulevat ja menevät, mutta perhe on ikuisesti yhtä. Tämä sarja vie katsojan takaisin yksinkertaisiin aikoihin, mutta sen teemat eivät ole suinkaan vanhentuneita. Nämä aiheet tuovat lohtua särkyneisiin ihmissuhteisiin, auttavat pysymään positiivisina haastavissa elämäntilanteissa, herättää halun huolehtia muista ja ennen kaikkea lisää luottoa Jumalan johdatukseen silloinkin, kun elämä näyttää aivan mahdottomalta. Pieni talo preerialla todentaa kiehtovasti sen, kuinka kaiken pohjalla oleva usko sitoo perheen yhteen.

Koko sarjan päättävässä 2-osaisessa jaksossa Viimeiset jäähyväiset Charles ja Caroline palaavat vielä kerran Walnut Groveen oltuaan viimeiset kolme vuotta sieltä poissa. Tässä jaksossa ahne liikemies Nathan Lassiter on päättänyt ottaa koko Walnut Groven kaupungin yhtiönsä omistukseensa, joten kaikki sen asukkaat saavat lähtöpassit. Tajuttuaan olevansa umpikujassa kaupungin asukkaat päättävät räjäyttää sarjassa nähdyt tutut rakennukset taivaan tuuliin. Niistä jää siis jäljelle jää vain savuavat rauniot. Viimeisen jakson lopussa tuttu Walnut Groven väki seisoo kyynelsilmin rakkaan kotikaupunkinsa savuavilla raunioilla. Kun liikemies Lassiter tulee joukkioineen lunastamaan kaupunkia itselleen, hän löytää räjäytetyt rakennukset sekä ihmisjoukon, joka suorittaa ohimarssin laulaen englantilaista hymniä "Onward Christian soldiers marching as to war, with the cross of Jesus, going on before." Kerrassaan komea lopetus! Loppukaneettina koko tämän sarjan katsomiselle on mahdollista yhtyä pastori Aldenin pitämään viimeisen saarnan sanoihin;

– Tahtoisin sanoa teille muutaman sanan. Nämä vaikeat ajat koettelevat uskoamme. Miksi Jumala sallii Lassiterin kaltaisen miehen olemassaolon? Miksei Jumala puolusta meitä? Me olemme hyviä kristittyjä. Miksi meidän täytyy kärsiä sen miehen vuoksi? Näihin kysymyksiin on vaikea vastata. Paholainen elää, se ei milloinkaan katoa maailmasta. Mutta minä uskon, että Jumalan avulla me selviydymme. Usko ja rakkaus ovat maailman vahvimmat aseet. Niihin aseisiin meidän on nyt turvattava aivan kuten muulloinkin. Monet kerrat olemme saaneet kokea täällä rakkauden mahdin. Vaikeudet me olemme voittaneet yhteisvoimin. Olemme huolehtineet ystävistämme ja saaneet kokea sellaista, mitä Lassiterin kaltainen mies ei kuunaan pysty tuntemaan. Me kiitämme siitä Jumalaa!

Tuo pastori Aldenin saarna pätee koko pitkän sarjan päätöstunnelmiin kuin yhtä lailla tähän päivään. Harmi, ettei tämä sarja tämän päivän lapsia ole tainnut enää samalla tavalla liimata tv-ruutujen ääreen. Sarjahan kävisi vaikka koulu-tv:n opetus-ohjelmasta - joskin nykyinen ilmapiiri valitettavasti nyrpistää tällaisille arvoimme mieluiten nenäänsä.    

Kaiken tämän perusteella ei voi todeta kuin sen, että Pieni talo preerialla on kestänyt aikaa erinomaisesti toisin kuin muut aikalaisensa ja seuraajansa. Olisiko sen salaisuus lopulta kuitenkin siinä, että syvällä sisimmässämme janoamme tarinoita, jotka kirkastavat meille uskoa Jumalaan ja perheen tärkeyttä? 

Kirja-arvostelu: KESYTTÄMÄTÖN - Evankeliumi jälkikristillisessä ajassa

 

Ollilainen, Vesa,

KESYTTÄMÄTÖN – Evankeliumi jälkikristillisessä ajassa

(Perussanoma Oy 2020), 220 sivua.

Käsiini osui kristillinen kirja, jota en malttanut laskea käsistäni. Niin puhuttelevaa ja ennen kaikkea tärkeää tekstiä pitää sisällään Vesa Ollilaisen kirjoittama kirja Kesyttämätön – Evankeliumi jälkikristillisessä ajassa. Aihepiiri puhutteli minua etenkin, kun olen seurannut viime vuodet kristillisestä näkökulmasta tätä aikaa ja sen hälytysmerkkejä. Itse synnyin 1960-lopulla vielä maailmaan, missä vielä Jumala ja kristinusko olivat läsnä monella tapaa. Ollilainen tarkastelee kirjassaan sitä, millaisessa maailmassa elämme tänään ja kuinka kristinusko on häivytetty olemattomiin. Kirja pukee sanoiksi muun muassa sen, miten evankeliumi tänä päivänä halutaan ymmärtää ja miten siihen reagoidaan. Terminä ”jälkikristillinen” oli itselleni uusi ja hieman vieras, mutta jo kirjan ensimmäinen luku tekee selväksi, mistä on kysymys. Siinä Ollilainen lähestyy jälkikristillistä aikaa kysymyksellä, kuka Jeesusta enää tuntee? Ollilainen on koonnut kirjaan silmät avaavaa tutkimustietoa, kuinka kristinuskosta on nykyaikana vieraannuttu. Esimerkkinä vaikka YLE:n uutisoima Britannian Raamattuseuran teettämä kysely vuodelta 2014. Sen mukaan esimerkiksi Brittein saarilla 8-15 vuotiaista lapsista 43 % ei ollut koskaan kuullutkaan Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta ja 63 % heistä ei ollut kuullut koskaan luomiskertomuksesta. Kehityssuunta näyttää samalta myös muualla Euroopassa eikä suinkaan paremmalta Suomessa, missä kristinuskon opettamaan Jumalaan uskoi vuonna 2015 enää 33 % ihmisistä.

Vesa Ollilainen on pastori, jolle on ollut jo nuoresta selvää, että meidän kristittyjen tehtävänä on pitää esillä evankeliumia. Kirjan eri teemoissa hän on lähestynyt aihetta aloittamalla jokaisen luvun kolmella eri lainauksella. Näistä ensimmäinen on yleensä jonkun julkisuuden henkilön – yleensä vapaa-ajattelijan ateistinen lausahdus, jota suhteutetaan alimmaisena olevaan Raamatun paikkaan, mitä Sana kyseisestä asiasta ilmoittaa. Nämä lainaukset olivat mielestäni hyvin valittuja johdantoja aina kyseiseen lukuun.  

Yksi minua erityisesti puhutellut luku kirjassa oli Kokemusten aika: Ikuisen onnentunteen metsästys. Siinä Ollilainen pukee niin osuvasti sanoiksi, miten kristillisyys seurakunnissa halutaan mukauttaa tähän maailmanaikaan sopivammaksi. Hän puhuu tässä yhteydessä muun muassa kokemuskeskeisestä yhteiskunnasta. Tämä ns. postmodernin ajan ihmiskäsitys on muodostunut jo 1900-luvulla, jossa ihmisen perusta ei ole enää järjessä vaan tunteessa – eikä myöskään ajattelussa, vaan kokemuksessa. Mottona tässä on: Koen, siis olen, mikä määrittelee ihmisen olemisen. Niinpä jos joku ihminen kokee helvettiin tuomitsevan Jumalan loukkaavaksi, on hänellä täysi oikeus hylätä moinen ikävä Jumala. Jos taas ihminen tykästyy hippiä muistuttavaan Jeesukseen, hänellä on täysi vapaus karsia tästä Jeesuksesta muut yhtään epämiellyttävät piirteet. Jos nykyinen avioliitto ei tunnu mukavalta, niin voi luonnollisesti seurata tunnettaan ja vaihtaa kumppania, jos yhteiselämä saattaisi tuntua paremmalta jonkun toisen kanssa. Ollilainen nostaa tässä luvussa mielenkiintoisella tavalla esiin myös Päivi Räsäsen tapauksen, miten hänet on esitetty mediassa seksuaalivähemmistöihin kohdistuvien lausuntojensa takia. Toisena hyvänä esimerkkinä Vuosaaren kirkkoherra Jussi Mäkilän tapaus, joka oli saarnannut jouluyönä vuonna 2019 Jeesuksen uskomisen välttämättömyydestä ja taivaan ulkopuolelle jäämisestä. Seurakunnan Facebook-sivulla Mäkilän saarna keräsi runsaasti kommentteja puolesta ja vastaan. Ihmisten mielestä Mäkilän saarna oli koettu sävyltään vaativaksi ja painostavaksi. Tällaisen ehdottomuuden tilalle nykyajan kirkkokansa kaipasi avoimuutta, jossa tulisi sallia erilaisia hengellisiä tulkintoja uskosta pyrkimättä mihinkään yhden kirkkoherran määrittelemään totuuteen. Saarna oli leimattu pelotteluksi ja sen taustalla näkyvä jumalakuva vieraaksi. Nykyisen ajattelumallin mukaan kielteiset tuntemukset herättävä opetus tulisi siis hylätä. Esimerkiksi kymmenen käskyn ehdottomuudesta on lupa tinkiä samoin kuin Jumalan pyhyydestä, sillä loukkaavuutensa takia tämänkaltaiset näkökulmat tulkinnat tukkivat kokemuskeskeisen kuulijan korvat ja tallaavat hänen tunteitaan. Epämääräiseltä tuntuvan tulevan pelastuksenkin voi syrjäyttää ja korostaa sen sijaan evankeliumin välittömiä hyötyjä. Evankeliumista on tehty kuulijan tunnetarpeita tyydyttävää terapiaa. Samassa yhteydessä Ollilainen kirjoittaa nautintokeskeisestä yhteiskunnasta, jossa Raamatun sanomasta poimitaan vain ne mukavat asiat ja epämukavat sysätään pois. Tähän liittyy olennaisesti hedonistisuus ja seksuaalisuuden korostaminen. Tässä nousevat esiin niin sukupuolenvaihdosleikkaukset, eutanasia, Pride-liike ym. Synti heitetään syrjään eikä sen olemassaolosta puhuta.

Kirjassa on joka luvun päätteeksi aina kysymyksiä pohdintaa varten. Ne sopivat erinomaisesti esimerkiksi pienessä rukouspiirissä yhdessä pohdittavaksi tai sitten niitä voi pohtia kukin mielessään. Ainakin itselläni heräsi paljon ajatuksia. Tämä kirja on todella tärkeä ja tällaisia todella tarvitaan herättämään suomalaisia näkemään se, mikä maassamme on nykyään pahin ongelmamme; me olemme yksinkertaisesti kadottaneet Jumalan Sanan. Sen, mikä on ollut turvakalliomme ja suurin aarteemme ja jonka varaan olisi edelleen hyvä rakentaa. Kirja Kesyttämätön paljastaa karulla tavalla, kuinka kielteisesti Suomi nykyään suhtautuu kristillisyyteen. Jää tunne, että miltei kaikki muu tänä päivänä käy, paitsi elävä Jumala. Yhä edelleen ainakin itselläni on tunne, että sielumme janoavat aitoa Jumalan sanaa. Tämän kirjan teksti on rohkeaa ja sellaista, joka nostaa esiin lukuisat kipukohdat, mikä nykymaailmassa on pielessä ja mihin tulisi kiinnittää huomiota. Siksi toivon, että tämä kirja osuu mahdollisimman monen muunkin käsiin.

”Vie pois minun edestäni sinun virtes jyrinä"

  

Ristiinnaulitun riemuvoitto -nimisessä kirjassa saksalainen teologi Erich Sauer (1898-1959) on kirjoittanut seuraavasti:

Kulttuuri sinänsä ei ole mitään Jumalan vastaista, ja sitäkin vähemmän ”antikristillistä.” Päinvastoin, kulttuurisaavutukset kuuluvat ihmiskunnan paratiisiaateliin. Keksinnöt, löydöt, tieteet, taiteet ja jalostuminen, lyhyesti, ihmishengen edistysaskeleet ovat täysin Jumalan tahtomia. Vain kaikkein yksinkertaisimpien ilmoitussäädösten täydellinen väärinymmärrys voi syyttää pyhiä kirjoituksia taantumuksellisesta ajatustavasta ja kulttuurivihamielisyydestä. Ei. Raamattu ei kiellä kulttuuria, eikä se ole sinänsä Jumalan vastaista, vaan sen miljoonien edustajien Jumalasta loittoneminen, syntisten kaukaisuus taivaasta, ”uskonnollisen” näennäisolemuksen epätotuudellisuus, Korkeimman herruuden hävitys, ylpeyden ja kapinan henki, Jumalan tietoinen poistaminen, lyhyesti kapinaan nousu itseään Herraa vastaan. ”Emme tahdo tätä kuninkaaksemme.” (Luuk. 19:14) Niinpä siis eivät kulttuurihistorian ulkonaiset muodot ole mitään Jumalan vastaista, saati sitten antikristillistä. Sitä on pikemminkin se henki, tekojen eettinen sisältö, kulttuurisaavutusten moraalinen hyväksikäyttö, jokaisen yksityisen ihmisen sydämen asenne Jumalaa kohtaan.

Kuinkahan yllä olevaa lähemmäs sata vuotta sitten kirjoitettua tekstiä voisi soveltaa tähän päivään? Itse asiassa hyvin helposti. Nuo Sauerin kirjoittamat viisaat Raamattuun pohjautuvat tulkinnat kulttuurista ja sen toteuttamisesta kohtaavat nykyajan kanssa mitä  parhaiten. Kulttuuri on tietysti käsitteenä valtavan laaja, joten rajaan sen tämän kirjoitukseni osalta valtavirran musiikkiteollisuuteen. Siitähän olen kirjoittanut tässä blogissani aiemminkin. 

Jos miettii vaikka valtakunnallisilla radiokanavilla soitettavaa nykymusiikkia, niin mielestäni se on hyvin yksinkertaistettua ja mieltä köyhdyttävää. Siinä missä ennen lauluissa oli vielä selkeä a-, b- ja c-osa sekä teksteissä hieno tarina, niin nykymusiikki on tyyliltään hyvin yksipuolista sekä sanomaltaan usein hyvin eksyttävää. Siitä puuttuu yksinkertaisesti sielu. Sauerin tekstissäkin mainitaan Jumalasta loittoneminen sekä ylpeyden ja kapinan henki; itsensä jumaloiminen. Juuri tällainen henkisyys ja new age ovat vahvasti läsnä valtavirran mainstream-musiikissa. Hengellisyyskin on teksteissä mukana, mutta ei suinkaan kristillisellä tavalla. Ikävä lieveilmiö on myös kirosanojen pesiytyminen musiikkiin, jota on alettu pitää ihan luonnollisena. Onhan viime vuosina saatu todistaa, kuinka kymmenettuhannet ihmiset ovat jonottaneet festareille kuullakseen Sannin laulavan, että mitähän v…a. On todella häiritsevää, kuinka kirosanoista on huomaamatta tullut ihan normaalia puhekieltä niin musiikki- kuin muissakin viihdeohjelmissa. Televisiossa saattaa laulaa nuori kaunis tyttö. Esityksen päätteeksi häntä haastatellaan, jonka yhteydessä hän alkaa kiroilla. Koko kuva särkyy. Tämä ei koske tietenkään yksinomaan musiikkia, vaan lähes kaikkia television viihdeohjelmia. Esimerkkinä vaikka suosittu puheohjelma Pitääkö olla huolissaan? Siinä päällepäin ihan viehättävä juontaja Jenni Pääskysaari saattaa odottamatta päräyttää roisit kirosanat ilmoille kuin itsestään selvänä luontevana osana juontamistaan. Samoin jos katselee eri viihdeohjelmia, kuten ”nokkelaa” stand-up-huumoria, niin niissä pilkataan Jumalaa surutta. Eikö ketään häiritse? Suomalainen viihde on kokenut viimeisten vuosien aikana todellisen moraalisen rappion. Amerikassa sentään vielä kuuluu kirosanojen kohdalla PIIP.

Metallimusiikissa populaarikulttuuri ruokkii taasen uskonnollista ilmaisua käyttäen Raamattua hyväksi antikristilliseen tapaan kielteisessä valossa. Yhtyeitä on jo vuosikymmeniä sitten nimetty tällä tapaa kuten Black Sabbath, Nazareth, Iron Maiden tai Lordi…Tämä kaikki ihannoi sielunvihollista runnoen totuuden alleen. Tätä kautta pahuuden voimat pääsevät vaikuttamaan ihmisen sisimpään. Ne eivät yksinkertaisesti voi olla vaikuttamatta. On siis alati tärkeää kiinnittää huomiota siihen, mitä katsomme ja kuuntelemme. Valvokaa sydäntänne! Sillä ihminen valitsee näiden kahden väliltä. Kumpi sinua kiehtoo enemmän pimeys ja pahuus vai Jumalan tahto? Meidän tulisi imeä sielunravintoa siitä, mikä on hyvää, puhdasta ja totuuden mukaista.

”Vie pois minun edestäni sinun virtes jyrinä; sillä en minä voi sinun kanteleittes laulua kuunnella” (Biblia (1776), Aam. 5:23)

2010-luvulla suomalaiset sekosivat lahtelaisräppäri Cheekistä. Tv-sarja Vain elämää heijasti tästä nuorukaisesta imagoltaan koko kansan naapurinpojan, jota kuuntelivat ihmiset niin sanotusti vauvasta vaariin. Ihmisten silmissä Cheek nähtiin rehtinä nuorena miehenä, joka uskoo siihen, mitä tekee. Cheekin menestys ja musiikillinen ilosanoma nähtiin parannuslääkkeenä sille, ettei Suomessa saisi tuntea ylpeyttä saavutuksistaan. Jokainen varmasti kokee musiikin omalla tavallaan ja on voinut saada Cheekin hengentuotteista lääkettä sielullisiin haavoihinsa. Itse en ole kovin paljoa tutustunut Cheekin musiikillisen tuotantoon, koska rap ei todellakaan minua musiikinlajina lainkaan puhuttele. En osaa edes rinnastaa sitä musiikiksi, koska se on puhelaulua. Paljoa ei tarvitse kuitenkaan Cheekin lyriikoihin perehtyä huomatakseen niiden sisältävän paljon egoistista pröystäilyä, kalliilla autoilla ja silikonirintaisilla naisilla mässäilyä. Tämä puoli räppärin imagosta ei kuitenkaan tullut esiin Vain elämää -ohjelmassa. Oliko laulujen sanoma sittenkään pelkkää rehtiä yrittämistä, uskoa itseensä ja unelmissaan onnistumista? Tekstejä kuuntelemalla muodostuu kuva, että niillä, joilla on eniten rahaa ja autoja, on oikeus olla niitä, joilla menee parhaiten. Kielentutkija, yliopistonlehtori Vesa Jarva on analysoinut Savon sanomien Sunnuntaisuomalaisessa uransa tuossa vaiheessa jo lopettaneen Cheekin jäähyväiskappaletta Enkelit. Jarva ajatteli ensin kyseessä olevan rakkauslaulu, mutta tekstiä tulkittuaan huomasi kertojan puhuvankin itsestään. Laulussa sen tulkitsija vertaa itseään enkeliin ja viljelee runsaasti uskonnollisia kielikuvia. ”Lisäsin vauhtii, noustiin taivaisiin / Lucifer avas ovet bileisiin sairaimpiin”, Cheek laulaa. Jarva tulkitsi kappaletta suuruudenhulluksi eikä nähnyt siinä lainkaan ironiaa, vaan arvelee esittäjän olevan sanojensa takana tosissaan.

Tunnen monia, jotka ovat olleet hullaantuneita Cheekin tuotantoon. Kysyessäni heiltä, mikä tämän artistin musiikissa heitä erityisesti puhuttelee, niin tyypillisesti olen saanut kuulla, että hyvä sanoma. Mikä tuo sanoma sitten on tai oli? Jokainen voi tietysti kokea tämän asian omalla tavallaan. Toisena esimerkkinä, vaikka Cheekin Alfa omega -levyllä oleva kappale Me ollaan ne (feat. Nikke Ankara). Tätä kappaletta Tiihonen on itse analysoinut seuraavasti: ”Biisi on aiheena mielestäni aika egoilun tapissa, se on tosi röyhkeä kappale. Halusin saada Nikke Ankaran mukaan, koska se on lahjakkain tollanen papattaja, mitä täällä on näitä uusia jätkiä. Mielestäni se oli myös todella kiva ajatus, että ollaan ne kaksi jätkää Lahdesta, ja syljetään niin nopeasti, paljon ja reteästi kuin pystytään.”

Tämä aika ruokkii uskomaan yksin unelmiinsa ja kurkottamaan tähtiä, mistä ne olisivat saavutettavissa. Tämä onkin paholaisen tyypillisimpiä keinoja pitää ihmisiä talutusnuorassaan uskottelemalla todellisen onnen löytyvän siitä, kun vain tässä ajassa saavuttaisimme kaiken sen, mitä haluamme. Kuinka moni tästä ottaakaan onkeensa ja kokee, että Jumalaa ei tarvita. Miten paljon musiikkiteollisuuteen onkaan hautautunut turhia toiveita ja pettymyksiä. Toiveita läpimurrosta, uralla etenemisestä, haaveita laulukilpailuiden voitosta ja sen jälkeisestä voittokulusta. Kaikkea tätä tavoitellessaan ihminen unohtaa helposti olevansa luotu elämään Jumalan yhteydessä.  Paholainen tekee kaikkensa, että tämä unohtuisi ihmisten mielestä. Raamatusta löytyy esimerkiksi Saarnaajan kirja, jossa ajatuksena on saada ihminen pysähtymään ja näkemään tämän paholaisen petollisen valheen läpi. 

On tietysti heitä, jotka onnistuvat raivaamaan tiensä viihdemaailman huipulle lahjojensa, sitkeän yrittämisen, hyvien suhteiden tai hyvän onnen seurauksena. Kun ihminen onnistuu saamaan tarpeeksi ”nimeä” näissä piireissä, niin heille kaikki tuntuu olevan mahdollista. Musiikkipiireissä he pääsevät silloin osalliseksi kaikesta ylellisyydestä, maineesta ja vallasta. 

A.W. Tozer on kirjoittanut tästä asiasta osuvasti näin: ”Mutta tämäkään ei tuo onnea. Menestyminen aiheuttaa stressiä. Liiallinen taistelu voitosta kaventaa mielen, kovettaa sydämen ja sulkee ulkopuolelle tuhat kaunista näkymää, joista olisi voinut nauttia, jos vain olisi ehtinyt huomata ne.” 

Onhan selvää, ettei huipulle päässyt ihminen ole onnellinen kovin pitkään. Huipulla olo voi toki jatkua pitkään, mutta sen taustalla kalvaa alituinen pelko joutua luisumaan takaisin ja luovuttamaan paikkansa jollekin toiselle. Näinhän kävi jopa maailmanluokan tähdelle Elvis Presleylle, jonka ura oli ainutlaatuinen eikä toista samanlaista ikinä tule. Elvis oli superlahjakas laulaja, jonka suosio kasvoi nopeasti sellaisiin mittasuhteisiin, mitä ihmismieli ei saata käsittää. Elviksen elämän loppumetrit kertovat karua kieltään julkisuuden kääntöpuolesta ja todellisista kasvoista. Se saa ajatukset siihen, oliko kaikki maine ja maallinen mammona sittenkään tavoittelemisen arvoista. Elviskin valitsi aina ensisijaiseksi vaihtoehdoksi rahan ja menestyksen ja kuoli vasta 42-vuotiaana lihavana ihmisrauniona vessan lattialle. 

Tällaiseen umpikujaan ja menestymisen pakkoon löytyy A.W. Tozerin kynästä hyvä tulkinta; ”Menestymispakko on hyvän asian vääristymä. Halu täyttää se tarkoitus, johon Jumala on meidät luonut, on tietenkin lahja Jumalalta, mutta synti on vääristänyt tämän halun ja muuttanut sen itsekkääksi ensimmäisen sijan ja korkeimman kunnian tavoitteluksi. Tämän himon takia koko maailma on kuin riivattu eikä pakotietä ole.”

Seurattuani viihdemaailmaa vuosikausien ajan en voi todeta kuin yhden asian; viihteestä on muodostunut epäjumala, joka meni aivan liian pitkälle. Ennen kirkossa käytiin palvomassa Jumalaa ja kuulemassa Hänen Sanaansa. Nyt jopa kirkoissa palvotaan artisteja ja bändejä, jotka ovat tulleet sinne kaikkea muuta kuin kunnioittamaan Jumalaa. Se, millaiseksi nykymaailma esimerkiksi monet jouluiset viihdekonsertit rakentaa, on vastenmielistä. Jumalattomilla on esimerkiksi tapana kerääntyä jouluisin esiintymään kirkkoon esittämään omaa maallista ohjelmistoaan. Näin he ovat saaneet kirkosta estradin konserttisalia huomattavasti halvempaa vuokraa vastaan. Tätä perustellaan joskus vielä sillä, että saatiinpahan sentään kerrankin kirkko täyteen ihmisiä, jotka eivät muuten sinne tulisi. Mitähän hyötyä on saada ihmiset tulemaan kirkkoon palvomaan vain jotain artistia? Esimerkiksi laulaja Antti Ketosta ei päästetty joulukuussa 2019 esiintymään Kauhajoen kirkkoon pitämään joulukonserttiaan. Kauhajoen kirkkoherra oli kokenut osan konsertin ohjelmistosta kirkkoon sopimattomaksi. Niinpä seurakunnasta esitettiin pyyntö muuttaa ohjelmistoa hieman kirkkoon sopivammaksi. Käsittääkseni kysymys oli vain muutamasta laulusta. Tähän eivät tapahtuman järjestäjät kuitenkaan taipuneet, sillä heidän ylpeytensä näytti kokevan kolauksen. Kuuluihan järjestävä tahokin Suomen suurimpiin. Joten he päättivät perua konsertin sen sijaan, että olisivat tulleet vastaan muutaman kappaleen muuttamisesta kirkkoon sopivammaksi. Näin esimerkiksi joulusta on tullut väärällä tavalla kärjistymä siitä, miten väärällä tavalla maailma ja uskonto toisiaan lähestyvät. Ne sulkevat toisensa pois, joten pääasia ei ole enää pääasia. Toivottavasti saataisiin jatkossa vielä muutakin kuin kirkkoviihdettä. En tarkoita, etteikö kirkossa saisi iloita ja riemuita, mutta mielestäni tulisi muistaa, että kyse on aina Herran huoneesta. Se, mitä siellä tehdään, tulisi tapahtua Hänen kunniakseen. Oma lukunsa ovat Raskasta joulua-konsertit, jotka metallimusiikkia rakastavat suomalaiset ovat ottaneet riemuiten vastaan. Näissä hevirokkarit karjuvat Jeesuksen nimeä. Oma rehellinen mielipiteeni on, että parasta olisi pitää puurot ja vellit erillään toisistaan. Näin Jumalan sana joka tapauksessa opettaa, vaikka tätä halutaan niin lieventää.

”Kohta ryntäät maailman ruuhkaan,

näät varjoja ja aurinkoa,

tee mitä teet, mut älä sielullesi vahinkoa,

sillä haavat nuo ei parane,

vaik' isi kuinka puhaltais,

siksi toivon että enkelini jostain suojaa sais...”

(Harri Rinne)

1980-luvun puolivälissä täällä Keski-Suomessa oli todella kotoisa paikallinen Radio Jyväskylä. Silloin ei mitään soittolistoja vielä tunnettu ja radio tuli kaikin tavoin kuulijaa hyvin lähelle. Sieltä sai myös toivoa levytoiveita, mitä milloinkin mieleen juolahti. Yleensä nuo toiveet aina toteutettiin, jos levy vain sattui radion levyarkistosta löytymään. Onnen tunti oli ohjelma, jonne sai lähettää terveisiä ja onnentoivotuksia postikortilla. Toivotuin kappale, minkä kuuntelijat halusivat kuulla aina uudestaan, oli Mikko Alatalon vuonna 1984 levyttämä Suojelusenkeli. Täällä Keski-Suomessa suorastaan hullaannuttiin tähän kappaleeseen. Se soi radio Jyväskylässä niin paljon, että se alkoi jo ärsyttääkin minua ja tuntui, että eikö ihmiset osaa toivoa mitään muuta. Olin itse silloin täysi-ikäisyyden kynnyksellä, jolloin Alatalon laulamaa suojelusenkeliä enemmin kiinnosti sen ajan poptähdet ja heidän musiikkinsa. Kun kuuntelee Mikko Alatalon herkästi tulkitsemaa Suojelusenkeliä nyt, niin voi vain ihmetellä tuon laulun ajattomuutta ja sen hienoa syvältä kumpuavaa sanomaa. Tuon laulun voisi omistaa kaikille tämän ajan varttuville lapsille, olivat he omia tai ei.

Suomen kansa on elänyt jo pitkään suuressa jumalattomuudessa. Kuten sanotaan, niin Jumala on rakkaus, hyvä, oikeamielinen ja pyhä. Pyhyydessään Hän on kuitenkin samalla kiivas ja vanhurskas Jumala, joka tuomitsee ja ilmaisee vihansa syntiä, paholaista ja hänen seuraajiaan kohtaan. Tämä tarkoittaa sitä, että Jumala toimii kaikessa aina oikein. Hän on säätänyt tietyt periaatteet ja lait, joiden mukaan meidän ihmisten tulisi Hänen luomakunnassaan elää. Jumala ei voi katsella läpi sormiensa kaikkea sitä pahaa, mitä täällä tapahtuu, joten Hän joutuu sen tuomitsemaan. Tällä hetkellä on vallalla suurta luopumusta Jumalasta, seksuaalista moraalittomuutta, väkivaltaa, abortteja, aviorikoksia, ahneutta, vihaa jne.

"Minä saatan teidän kimppuunne miekan, joka kostaa rikotun liiton; ja kun te kokoonnutte kaupunkeihinne, niin minä lähetän teidän sekaanne ruttotaudin, ja teidän on antautuminen vihollisen valtaan. Kun minä murran teiltä leivän tuen, niin kymmenen vaimoa paistaa teidän leipänne yhdessä uunissa, ja he tuovat kotiin teidän leipänne vaa'alla punnittuna; ja kun te syötte, ette tule ravituiksi." (3.Moos 26:25–26)

Vanha Testamentti kertoo paljon siitä, mitä seuraa siitä, kun kansa kääntää selkänsä Jumalalle eikä tee parannusta. Kaiken tämän perusteella en lainkaan ihmettele, että korona tuli ja sysäsi sivuun esimerkiksi viihteen epäjumalan ja myös ravintolat suljettiin. Syyksi voi löytää jälleen tämän alussa mainitun Sauerin tekstistä Jumalasta loittonemisen, syntisen kaukaisuuden taivaasta ja ennen kaikkea ylpeän ja kapinallisen hengen. Uskon Jumalan sallineen tämän, sillä ihmiset tuntuvat pakenevan arkeaan jatkuvaan juhlimiseen. Itse voin tuota menoa jonkin verran töiden puolesta paikan päälläkin seuranneena todeta, että suomalaisten käytös suurilla festareilla on todella humalahakuista örvellystä ja jumalatonta menoa. Kun mennään tarpeeksi pitkälle syntisyydessä, en ihmettele, että Jumala laittaa ovet säppiin. Ja kuinka voimaton pieni ihminen tällaisten asioiden edessä lopulta onkaan? Viihde oli yksinkertaisesti karannut käsistä ja mennyt liian pitkälle. Siitä nauttivat etenkin bilettävät nuoret, joiden tulisi pyörittää tätä yhteiskuntaa tulevaisuudessa. Miten heidän voi kuvitella pystyvän kantamaan joskus vastuutaan? Viihde- ja tapahtuma-alan ihmiset ovat osoittaneet vihansa rajoituksia kohtaan erilaisilla mielenilmauksilla. Myös viihteestä ja päihteistä riippuvaisen yleisön taholta on tullut paljon vihaista kannanottoa, joissa rajoitusten olemassaoloa on vastustettu ja vaadittu nopeaa paluuta entiseen. Onhan ymmärrettävää, että tapahtuma-ala työllistää paljon ihmisiä ja muitakin kuin esiintyjät. Heidän tilanteensa on hälyttävä esiintymistilaisuuksien loputtua kuin seinään. Ajat ovat kovat, mutta eihän tapahtuma-ala ole missään tapauksessa ainoa. Voisiko näinä aikoina tehdä jotain tärkeämpää kuin esiintyä? Itsekin olin pitkään riippuvainen eri viihdetapahtumista. Enää en kaipaa maailmallista viihdettä - ainakaan sellaista, joka on toteutettu tällä tavalla. Arvot ovat menneet aivan uusiksi varmasti monilla muillakin. Enkä usko, että viihdemaailmaa hetkessä kasataan entiselleen, vaikka pandemia väistyisikin. Eniten mietityttää se, onko tästä ajasta opittu yhtään mitään? Tämänhetkisen nöyrtymättömän vastustusmentaliteetin perusteella vaikuttaisi siltä, että eipä paljoakaan. Jos olen aistinut oikein, niin kapinan henki tuntuu kuin vain kasvavan. Kunpa Suomen kansa muistaisi, että apu tulee samasta osoitteesta kuin ennenkin eli ylhäältä. Niinhän talvi- ja jatkosodan keskelläkin polvistuttiin rukoukseen.  Kaikista tärkeintä tällä hetkellä olisi rukoilla tämän maan ja kansamme puolesta, pitää hyvä huoli omasta vaelluksestamme sekä ennen kaikkea Jumalan Sanaa ja evankeliumia yllä.

”Mutta jumalattomalle Jumala sanoo; ”Mikä sinä olet puhumaan minun käskyistäni ja ottamaan minun liittoni suuhusi? Sinä, joka vihaat kuritusta ja heität minun sanani selkäni taakse! Jos sinä näet varkaan, niin sinä mielistyt häneen, ja sinä pidät yhtä avionrikkojan kanssa.” (Sananl. 29–24)

Sinä päästät suusi puhumaan pahaa, ja sinun kielesi punoo petosta. Sinä istut ja puhut veljeäsi vastaan, sinä panettelet äitisi poikaa. Näitä sinä teet, ja minäkö olisin vaiti? Luuletko, että minä olen sinun kaltaisesi? Minä nuhtelen sinua ja asetan nämä sinun silmäisi eteen. Ymmärtäkää tämä te, jotka Jumalan unhotatte, etten minä raatelisi, eikä olisi pelastajaa. Joka kiitosta uhraa, se kunnioittaa minua, joka ottaa tiestänsä vaarin, sen minä annan nähdä Jumalan autuuden. ” (Ps. 91–16, Luuk. 2:30)

Vaikka olen nyt rankalla kädellä kritisoinut sitä, mitä kaikkea olen viihdemaailmassa sivustaseuraajana nähnyt, en tarkoita, että viihdekulttuuri olisi kristityltä täysin kielletty alue. Minullakin on tällä alueella edelleen omat kiinnostuksen kohteeni – nautin edelleen esimerkiksi 60–80-luvun hyvästä ja sydämellä tehdystä kauniista musiikista sekä reippaammastakin menosta. Vuosien varrella on tehty esimerkiksi hyvin kauniita iskelmiä. Ei tarvitse kuin miettiä vaikka Paula Koivuniemen varhaista levytystä Jos helmiä kyyneleet ois tai Rexin kappaletta Puhtaat purjeet niin ne ovat minulle edelleen yhtä rakkaita lauluja. Jatkossa haluan ainakin itse kuulostella herkällä korvalla, onko omissa tekemisissäni Jumalan henki mukana. Onko sanani ja tekoni kunniaksi Hänen valtakunnalleen?

Suositeltavaa kirjallisuutta!

Minäkin olin suvaitsevainen!

  

Muistan, miten minua joskus 1990-luvulla närkästytti Päivi Räsäsen vanhoillisilta kuulostavat ajatukset perhearvoista. Hänen julistaessaan suureen ääneen, kuinka lapsi tarvitsee sekä isän että äidin minun päässäni suorastaan kihahti; voi kauhistus, miten joku poliitikko voikaan olla noin vanhanaikainen, tervetuloa vaan nykyaikaan – eletään jo 90-lukua.” Ajattelin tässä vaiheessa vielä, että paremminhan joku homopari lapsesta huolen pitää, kuin joutua kasvamaan esimerkiksi heteroparin muodostamassa alkoholistiperheessä. Vielä noin kolmekymppisenä olin ihminen, joka saattoi kertoa kaveriporukassa räävittömiä alatyylisiä juttuja, nautiskella alkoholia, kiroilla, imitoida paikallista pappiamme ja tehdä jopa pilkkaa uskonasioista. Jonkinlainen sija uskolla elämässäni silti oli. Muistan, kuinka tässä porukassa tuli kerran puheeksi, että hei, kuinkas moni meistä uskoo Jumalaan? Hämmennyin, kun selvisi, että olin meistä ainoa. Olin kuitenkin tässä vaiheessa hyvin kevyesti uskova. Olin valitettavasti hylännyt lapsuuteni ja nuoruuteni uskonnollisen kristillisyyden sekä sokeutumassa hiljalleen Idän uskontoihin ja muka nykyaikaiseen ajattelutapaan. Näin kehitin seuraavina vuosina oman yksityisen uskontoni. Eikä uskonnon merkitys elämässäni ollut suurikaan. Se ei pohjautunut Raamatun Sanaan, koska en suostunut allekirjoittamaan tiettyjä asioita sieltä. Ne eivät istuneet tuon aikaiseen ajatusmaailmaani. Enpä kyllä Pyhää Raamattua näihin aikoihin yhtään lukenutkaan. Tuntui paljon helpommalta asettaa oma järkensä Jumalan Sanan yläpuolelle. En tuntenut tarvitsevani Jumalan Sanaa ohjenuorakseni, vaan sen, mikä tuntui minusta itsestäni oikealta ja ennen kaikkea mukavalta.

Kun nämä suvaitsevaisuuskysymykset nousivat näkyvämmin esiin vuonna 2010 TV2:n surullisenkuuluisan homoillan myötä, muistan olleeni kahden vaiheilla. Päivi Räsäsellä oli merkittävä rooli sielläkin yhtenä kommentoijista. Sanoessaan ääneen Raamattuun pohjautuvat konservatiiviset mielipiteensä tästä asiasta, aiheutti se valtavan tunnemyräkän. Sitä seurasi valtava yleisökato evankelisluterilaisesta kirkosta. Tuntui käsittämättömältä, että kuinka yhden ainoan ihmisen mielipiteen perusteella noin 40 000 ihmistä ryntää kuin sopulilauma eroamaan kirkosta. Noinko ohut näiden ihmisten usko oli ollut, että yhden poliitikon mielipide määritteli, että kirkosta tuli näin uhka, josta oli päästävä mitä pikimmiten eroon. Tämä asia tuntui nyt jakavan ihmiset selvästi suvaitsevaisiin ja konservatiivisiin. Näihin aikoihin aloin ajatella enemmän näitä asioita. Itse tunsin olevani nyt ennemminkin samaa mieltä Päivi Räsäsen kanssa. Muistan julkaisseeni jonkun tähän liittyvän artikkelin Facebookissa, joka tuki tätä konservatiivisempaa näkemystä. Julkinen paine osoittautui kovaksi. Sain useamman kauhistelevan kommentin tyyliin "Miksi lyöt Raamatulla päähän?" No, siksi että minussa oli alkanut herätä tahto seistä Jumalan lakien takana. 

Yksi kavereistani kysyi näihin aikoihin Facebookissa; Ajatteleeko siis joku ihan oikeasti tänä aikana vielä niin, että homous olisi syntiä?" Minusta tuon edellä mainitun kysymyksen olisi voinut muotoilla yhtä lailla näin: "Ajatteleeko siis joku ihan oikeasti tänä aikana vielä niin, että Raamatun kirjoitukset olisivat totta?" Olin kuitenkin vielä liian arka tuomaan esiin uskooni liittyviä mielipiteitä. Enhän minä mikään virallinen uskova vielä ollutkaan. Kuljin kahta tietä, jossa toinen puoli halusi turvautua Jumalan Sanaan, mutta toinen puoli halusi miellyttää ihmisiä asettumalla yleisen mielipiteen taakse. Siksi oli oltava myös suvaitseva tai ainakin antaa muiden ymmärtää sitä olevansa. Sisällä silti kihelmöi, että miksi menen massan mukana. Yksinkertaisinta oli piiloutua sen kliseen taakse, että usko on jokaisen yksityisasia, josta on viisaampi vaieta ja varoa närkästyttämättä sillä toisia.

Kaikkeen tuohon liittyy olennaisesti suvaitsevaisuus ja sen myötä esimerkiksi oma suhtautuminen homoseksuaalisuuteen. Minulla on ollut tavallista enemmän tähän ihmisryhmään kuuluvia ystäviä. Tai ainakin vielä tuohon aikaan oli. Homot tuntuivat olevan ihmisinä lempeämpiä, herkempiä ja suvaitsevaisempia kuin ihmiset yleisesti. Olen ollut itsekin aina erilainen, koulukisauksen myötä haavoitettu ja syrjitty, joten varmasti senkin vuoksi jaoimme samoja tuntemuksia. Pidimme samanlaisesta musiikista ja elokuvista. Tunsin tulevani paljon paremmin juttuun homojen kanssa, kuin näin stereotyyppisesti ajateltuna sellaisten heteromiesten seurassa, joita kiinnostaa miehiset jutut kuten kaikki pärisevä. Menin tässä vaiheessa itsekin virran mukana sen sijaan, että olisin tietoisesti pyrkinyt elämään Jumalan mielen mukaista elämää. Se tilanne oli oikeastaan hyvin kaksijakoinen. Pelkästään toiselle puolelle kallistuminen olisi tiennyt selänkääntöä niin ystäville kuin monille rakastamilleni asioille, mistä en ollut valmis luopumaan. Halusin kyllä uskoa ensisijaisesti Jeesukseen, joten olin muodostanut Hänestäkin itselleni sopivan suvaitsevaisemman kuvan. Tätä varten oli kätevää irrottaa Raamatusta jakeita tyyliin ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi,” "Jumala on rakkaus" jne. Hengasihan Jeesuskin syntisten seurassa. Tähän kuulee viitattavan erityisen paljon nyt, sillä sellaisena ja huumoriveikkona Messias haluttaisiin tässä maailmanajassa mieluiten nähdä. Samalla unohtuu se tosiasia, että Raamatun Jeesus ei koskaan kannustaisi syntiin. Hänhän kehotti aina parannuksen tekoon. 

Minä keräsin näinä vuosia paljon väärää tietoa, jota kokosin monista eri uskonnoista ja uushenkisistä new age-kirjoista. Nämä opit puolsivat ehdottomasti enemmän suvaitsevaista maailmaa, jossa kaikki on sallittua. Raamatun kurissa ja nuhteessa eläminen oli aikansa elänyttä. Elin vielä muutenkin maailmassa, missä olin läheisessä yhteydessä musiikkiteollisuuden kanssa. Toimiessani näihin aikoihin freelancetoimittajana ja tiedottajana eri musiikkitapahtumissa, tuli se maailma sitä kautta hyvin lähelle. Ja siellä vallitsee todella maailman henki. Kun ihmiset lähtevät festareille, niin biletys ja alkoholin nauttiminen ovat itsestään selvä osa sitä. Ei siihen maailmaan kristilliset arvot uppoa millään tasolla. Ennemminkin kyseessä on kaksi täysin toisensa poissulkevaa asiaa.  

Kevättalvi 2019 oli minulle merkittävä. Tein silloin henkilökohtaisen uskonratkaisun pyytämällä Jeesusta tulemaan elämäni Herraksi ja Vapahtajaksi. Tämän jälkeen kaikki oli jotenkin selvää monen asian, kuten suvaitsevaisuuden osalta. En yksinkertaisesti pystynyt enää ajattelemaan samalla tavalla kuten ennen, että kaikki pitäisi sallia ja että Raamatun sanomaa pitäisi muuttaa tämän aikakauden mukaiseksi. Se, että minusta tuli uusi luomus Kristuksessa, vaikutti luonnollisesti myös ihmissuhteisiini. Ovathan ne merkittävä asia kenen tahansa elämässä. On hyvä muistaa, että kun ihminen tulee uskoon, niin suurin osa ympärillä olevista ihmisistä eivät ole uskossa. Uskovana joutuu elämään kaiken aikaa kuin kaksoiselämää. Hyvä kysymys onkin, että miten pystyä elämään maailmassa ilman, että maailma elää sinussa? Uskosta on vaikea puhua ihmisten kesken, koska uudestisyntymättömälle se on kuin vierasta kieltä. Tunnustaessasi uskosi oma suhtautumisesi toisiin ihmisiin muuttuu samoin kuin heidän suhtautumisensa sinuun. Tämä herättää suuren määrän kysymyksiä. Ensimmäisenä on hyvä pitää mielessä se, että kristitty ei ikinä halua tahallaan haavoittaa ketään eikä pahoittaa toisen lähimmäisensä mieltä. Yhtäkkiä kaikkea katselee vain eri silmin, jolloin tästä aiheutuu väistämättä seurauksia. Siksi on tärkeää tarkkailla ihmissuhteitaan tässä vaiheessa. Lähtökohtaisesti kristityn tulisi olla mielestäni avosydäminen, vieraanvarainen, mutta yhtä lailla optimistinen. Kristityn ei tulisi ainakaan ennakolta hyljätä ketään. Jos kuitenkin jollakin ihmisellä on ollut huono vaikutus, niin sen näkee nyt selvemmin. Haluanko tämän jatkuvan ja olla yhä tekemisissä tämän ihmisen kanssa? Nyt on aika arvioida ja koetella kaikki ihmissuhteet, sillä jotkut niistä saattavat olla vahingollisia hengelliselle elämälle. Pyhä Henki ohjaa kyllä tässä asiassa, kun näitä asioita rauhassa miettii Jumalan kanssa rukoillessa. Parasta on rukoilla Jumalaa päästämään irti väärien ihmisten vaikutuspiiristä. Sitä voi rukoilla suoraan esimerkiksi sanoin; Auta Jumala näkemään, kuka on oikea ystäväni ja kuka ei.

On aina tutkittava asia sen valossa, miten ystävät suhtautuvat siihen, että on uskossa. Itse lakkasin ajattelemasta, että usko olisi mikään yksityisasia. Päinvastoin, sehän on julkinen asia! Eihän Jeesus tarkoittanut lähetyskäskyllään sitä, että uskostaan tulisi vaieta salakuljettamalla se taivaaseen. Onhan kyseessä maailman paras sanoma kerrottavaksi. Minussakin heräsi voimakas tahto kertoa avoimesti uudesta kiinnostuksestani kristillistä uskoa kohtaan. Sain Jeesukselta myös rohkeuden tuoda uskoni avoimemmin esiin kokematta asian suhteen enää samanlaista ihmispelkoa. 

Kesällä 2020 puhuin uskostani muun muassa AlfaTV:n haastatteluohjelmassa Astu tarinaan. Usko nakertaa kuitenkin väistämättä ystävyyssuhteita. Sen tulin itsekin huomaamaan, sillä toisille uudet arvoni tuntuivat olevan kauhistus. Muutamat ystävistäni etääntyivät elämästäni. Kaikkosivatko siis nämä ihmiset minun elämästäni vai minä heidän? Suurimman syyn uskon olevan siinä, että minä itse muutuin. Minussa syttyi halu etsiä intohimoisesti Jumalan ääntä. Kuten Raamatussa sanotaan, niin etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan. Näin tapahtui minullekin. Kun Jumala alkoi puhua minulle Raamatun kautta, tunsin joutuvani tekemään tiukkojakin valintoja tunteiden kautta. On nimittäin kaksi henkivaltaa; maailman henki ja Pyhä Henki. Sitä ihmistä, joka ei tahdo kuulla evankeliumia, johtaa maailman henki. Kun aloin ruokkia sieluani Jumalan Sanalla, niin maailman henki väistyi minusta. Se näkyi siinä, ettei moni asia tuntunut enää sopivalta. Esimerkiksi ne tavat ja tottumukset, joista mainitsin kirjoituksen alussa eivät tuntuneet enää sopivalta, vaan noloilta. En ollut myöskään sillä tavalla kiinnostunut enää esimerkiksi laulajien ja Hollywood-tähtien palvonnasta. Näin heidät nyt tavallisina kuolevaisina. Sen osatekijä olin ollut itsekin jotain ihmistä intohimoisesti fanittaessani. Yhtäkkiä tällainen tuntuikin epäjumalan palvonnalta. Suurin syy joidenkin ihmisten kaikkoamiseen elämästäni oli varmasti se, että emme jakaneet enää samaa arvomaailmaa ja mielenkiinnon kohteita. Ei tämä muutokseni kaikkia homoseksuaaleja karkottanut elämästäni, mutta he etääntyivät siitä kyllä.  

Ilahduttava ilmiö oli puolestaan se, että löytyi myös ihmisiä, joilta sain todella hyvää rohkaisua sekä ihmisiä, jotka halusivat vaihtaa ajatuksia näistä elämää suuremmista asioista. Moni asia puhuu sen puolesta, että tämä pandemia-aika on saanut osan ihmisistä miettimään niitä enemmän. 

En tarkoita tällä sitä, että haluaisin tieten tahtoen vieraantua niiden ihmisten elämästä, jotka eivät Jumalaa tunne. Enkä tarkoita olevani nyt itse toisia parempi ihminen. Olenhan vain armahdettu syntinen. Ihmissuhteet muuttuvat pitkälti sen mukaan, millaisia asioita missäkin elämämme vaiheessa pidämme tärkeinä. Asiaa on mietittävä myös siltä kannalta, että jotkut ihmiset voivat asettaa esteitä uskontielle tai houkutella vääryyteen. Jos siis joku ystävyys tuntuu olevan haitaksi uskolle, niin silloin on parempi antaa sen mennä. Vaikka ongelmaksi voi muodostua tietysti se, kuinka päättää tällainen sopimaton ystävyys. Kun samalla olisi pidettävä ovea yhteydelle auki, josko saisi johdatettua tämän ystävänkin Kristuksen luokse. Jos kokee epävarmuutta jonkin ihmissuhteen säilyttämisestä, on tärkeintä vaalia omaa hengellistä hyvinvointiaan. Tätä en pidä itsekkyytenä, vaan katson sen olevan hengellistä itsesuojelua. Jos joutuu käymään omaa Jaakobin painia sen välillä, tulisiko olla uskollisempi ystävälleen vai Jeesukselle, on hyvä muistaa, kumpi rakasti sinua niin paljon, että antoi henkensäkin vuoksesi? Tämän asian kohdalla kannattaa rukoilla sekä lukea ajatuksella Raamatusta Toisesta kirjeestä korinttolaisille kohdat 6:14–18, jolloin ajatukset voivat kirkastua. 

Mitä tulee homoseksuaalisuuteen, niin pastori Mikko Satama muistuttaa tässä kirjoittamassaan hengellisessä opetuksessa siitä, kuinka Raamattu osoittaa homoseksuaalisuuden olevan syntiä ja Jumalan tahdon vastaista.

Mitä tulee homoseksuaalisuuteen, niin pastori Mikko Satama muistuttaa tässä kirjoittamassaan hengellisessä opetuksessa siitä, kuinka Raamattu osoittaa homoseksuaalisuuden olevan syntiä ja Jumalan tahdon vastaista. 

"Älä makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, sillä se on kauhistuttava teko. Älä yhdy mihinkään eläimeen, ettet tulisi saastaiseksi. Älköön kukaan nainen paritelko eläimen kanssa, sillä sellainen on luonnonvastaista. Älkää saastuttako itseänne tällaisilla teoilla. Niiden takia ovat tulleet saastaisiksi ne kansat, jotka minä ajan pois teidän tieltänne." (3. Moos. 18:22-24) 

"Jos mies makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovat molemmat tehneet kauhistuttavan teon ja heidät on surmattava. He ovat itse ansainneet kuolemansa." (3. Moos. 20:13) 

Tiesin ulkoa muun muassa nämä Raamatun paikat, mutta lukiessani eri toimittajien kirjoittamia kolumneja, ne saatiin aina jotenkin kauniisti peitettyä. Luin tuohon aikaan paljon uushenkistä kirjallisuutta, joka niinikään kumosi nämä Vanhan Testamentin opit. Esimerkiksi enkelikirjailija Diana Cooper väitti eräässä kirjassaan "enkeleidensä" kertovan, kuinka suvaitsemattomuudesta ja ahdasmielisyydestä saa palkakseen ainoastaan "karmavelkaa", joka evää pääsyn taivaaseenkin. Yleisesti vedottiin siihen, että Vanha Testamentti on jo vanhentunutta tietoa sekä miten kirjoitukset ovat vain ihmisten kirjoittamia eri versioita. On myös heitä, jotka ovat vedonneet käännösvirheeseen edellä mainittujen Raamatun paikkojen osalta. Itse ajattelen tänä päivänä niin, että Jumala on sama eilen, tänään ja huomenna. Jos turvaan Jumalaan ja Raamattuun, niin eivät nämäkään asiat ole millään toisella tavalla tulkittavissa. Ei, vaikka ihminen kuinka yrittäisi niitä väännellä ja käännellä. Jumalan Sana ei pala tulessakaan, joten sitä tulee kunnioittaa. Jumalaa tulee miellyttää eikä ihmisiä. Tästä muistuttaa muun muassa Psalmi 7. 

"Vaikka he tietävät Jumalan säätäneen, että ne, jotka käyttäytyvät tällä tavoin, ovat ansainneet kuoleman, he toimivat itse näin, vieläpä osoittavat hyväksymistään, kun muut tekevät samoin." (Room. 1:32) 

Edellä mainitussa kirjoituksessaan Mikko Satama korostaa sitäkin, kuinka syntiä on yhtälailla homoseksuaalisuuden hyväksyminen sekä siihen kannustaminen. Jumalaa vastaan rikkovat siis nekin, jotka itse eivät homoutta harjoita, mutta jotka sen kuitenkin hyväksyvät ja siihen kannustavat. Avioliitto on luomisjärjestyksen mukaan miehen ja naisen välinen. Jokaisella on toki oikeus elää valitsemallaan tavalla eikä meillä ihmisillä ole valtaa tuomita ketään. 

Jos homoseksuaalisuuden harjoittaminen yhdistettäisiin osaksi kristinuskoa, olisi Raamatun opit päivitettävä uudelleen vastaamaan ihmisten omaa oikeustajua. Näin on ikävä kyllä tänä päivänä paljon toimittukin. Niinhän esimerkiksi Mooseksen aikoihin ihmiset matkallaan luvattuun maahan turhautuivat. He luopuivat elävästä Jumalasta ja valoivat palvottavakseen kultaisen vasikan. Olen surullisena seurannut, kuinka kirkko on menettänyt suolansa. Minä en pysty mitenkään näkemään evankelisluterilaista kirkkoa enää kuin liberaalina kansaa kosiskelevana kaiken sallimana yhteisönä, joka pyrkii päivittämään Raamattua tälle vuosituhannelle. Se on väärin, sillä Jumalan Sana on muuttumaton. Se pysyy samana eilen, tänään ja huomenna! 

Synnyin itse 1960-luvun lopulla vielä sellaiseen maailmaan, missä hallitsi Jumala ja arvot olivat tyystin erilaiset. Luopumuksen voi nähdä edenneen ja arvojen ropisseen huimaa vauhtia alas 1980-luvulta lähtien. Nykyään pintaan ovat nousseet niin ihmisoikeuksien korostaminen ja suvaitsevaisuus. Näiden osalta tuntuu olevan vallalla suorastaan julkinen paine osoittaa kunnioitusta ja kannatusta eri näkemyksille ja elämäntavoille. Näitä ovat esimerkiksi sukupuolineutraalit avioliitot, homoseksuaalisuuden valtaannousu, LGBTOL-väen korostaminen,  ns. kolmannen sukupuolen hyväksyminen, sukupuolen vaihtaminen, abortin ja eutanasian hyväksymisen kannattaminen ja niin edelleen. Nämä ajatukset herättävät voimakkaita tunteita. Jos rohkenee sanoa olevansa eri mieltä, saa helposti kuulla olevansa esimerkiksi suvaitsematon, ahdasmielinen, homofoobikko tai fundamentalisti. Tässä suvaitsevan ja suvaitsemattoman määritelmässä tulee kuitenkin aina seinä vastaan tietyssä vaiheessa,  jos rohkenet olla tietyissä asioissa eri mieltä heidän kanssaan, jotka vaativat kaiken suvaitsemista. On yksi tietty punainen vaate, jota ei suvaita; vakaumuksensa tunnustavat uudestisyntyneet kristityt uskovat. Meidän perinteisesti uskovien halutaan pysyvän vaiti. Se siitä suvaitsevaisuudesta...  

Palaan vielä Päivi Räsäseen. Viimeisten vuosien aikana olemme saaneet seurata hämmentyneinä tämän Kristillisdemokraatteihin kuuluvan kansanedustajan joutumista useampaan otteeseen poliisikuulusteluihin hänen puolustaessaan Raamatun sanaa. Olen seurannut tätä näytelmää surullisenakin, mihin tilanne on mennyt sananvapauden suhteen ja mihin kaikkeen Päivi on joutunut osalliseksi. Tämän tilanteen ollessa kuumimmillaan, kuuntelin erään haastattelun Radio Satakunnasta. Siinä haastattelija kysyi Päiviltä, että milloin tämä tilanne oikein meni tähän, että uskovista muodostui Suomessakin tällainen vähemmistö? Päivi muistutti, kuinka vielä vuosituhannen taitteessa monet olivat tunnustaneet Jeesuksen olevan Jumalan poika. Nyt hän totesi sen olevan enää vähemmistön näkemys. Edelleen kesken oleviin oikeusjuttuihin liittyen kävi kuitenkin ilmi, että kymmenet tuhannet ihmiset olivat tunnustaneet rukoilleensa Päivin puolesta ja kuinka hän on saanut tukea sananvapauteen liittyen jopa ateisteilta. Tuli tunne, että tällä asialla on tarkoitus herätellä ihmisiä. Itsekin päädyin kirjoittamaan Päiville rohkaisevan tervehdyksen sähköpostilla, johon hän myös itse vastasi kiittäen rohkaisevasta viestistäni. Onhan tämä Päivin tapaus saanut huomiota Amerikkaa myöten. Kaikella on tarkoituksensa ja ehkä kansan järjen äänikin alkaa hiljalleen nousta ja osa nähdä tämän hulluuden, mitä kohti tämäkin maa on menossa. Näinhän on ennustettukin, että jatkossa  ihmiset tulevat jakautumaan selkeämmin Jumalan omiin ja jumalattomiin. Nyt olisi armonaikaa vielä jäljellä ja mahdollista valita puolensa.