Sunnuntailapsi

 

Elämässämme on ihmisiä, jotka jättävät pysyviä jälkiä sydämiimme. Minulle eniten elämääni vaikuttanut omainen on ollut isäni äiti, eli karjalaismummoni Helmi Maria. Hän oli syntynyt Sortavalan maalaiskunnassa sunnuntaina 4.12.1910 ja kuoli kotonaan Jyväskylässä lauantaina 13.6.1992. Tätini Vuokko siteerasi mummoani sunnuntailapseksi. Hän kirjoitti äidistään mummoni kuoleman jälkeen Karjala-lehdessä (16.7.1992) seuraavasti: Jos sunnuntailapsi on sydämeltään hyvä, kestävä, muttei kova - jos sunnuntailapsi kiittää ikänsä myös siitä, etteivät kaikki toiveet kiihkeistä rukouksista huolimatta täyttyneet, niin silloin äiti oli sunnuntailapsi. Uskon, että tämä viisaan tätini siteeraus oli hyvin lähellä totuutta. Tämä kirjoitus on omistettu sinulle, rakas mummoni. 

Sinä vietit suuren osan elämästäsi palavasti rukoillen. Sen minä sain niin usein omin silmin nähdä. Rukoilit niin paljon polvillasi, että luulen niiden olleen melkoisella koetuksella. Jo tämän vuoksi tunnen saaneeni olla koko elämäni suuressa varjeluksessa. Olihan minulla kunnia olla lukuisten rukoustesi lapsi. Sinulla oli seitsemän lastenlasta ja suuri sydän, josta riitti kyllä rakkautta meille kaikille. Minulle kuitenkin kuiskuttelit usein korvaani; Tiiä, että sie oot miulle kaikista rakkain...Miten etuoikeutettu siis olinkaan. Rakastin niitä juttuja, mitä kerroit aina Karjalasta ja ne kiehtoivat minua suuresti. Pyysin sinua aina kertomaan lisää näitä Karjalan juttuja. Myös serkkuni oli sanonut, että Karjalan jutut ovat maailman parhaita satuja. Olen aina tuntenut Karjalan olevan osa minua, vaikka en ole siellä koskaan käynytkään.

Hengellisen vakaumuksesi pidit vahvasti esillä toimien minulle hengellisenä äitinä kaikessa. Enhän minä lapsena sitä kaikkea pystynyt omaksumaan. Lapsen uskon minuun tartutit ja olihan uskon asiat tähän aikaan ihan toisella tapaa pinnassa kuin nykyään. Sunnuntaisin käytiin pyhäkoulussa. Koulun oppitunneilla tuijoteltiin silmät tapilla vanhoja pahvisia opetustauluja, joihin oli piirretty Sakkeus puuhun ja Mooses johdattamaan israelilaisia pois Egyptistä. Raamatun kertomukset ja opetukset tulivat tutuiksi pienestä pitäen. Kerran viikossa tuli Pieni talo preerialla ja Lassie, joissa elettiin Herran nuhteessa. Sen kaiken koin hyvänä, vaikka yhtä lailla minua kiinnosti Walt Disneyn piirroshahmot, Tarzan, Muppetit ym. Televisiosta katsoimme yhdessä Vaahteramäen Eemeliä ja Pikku Heidiä. 

Noilla uskon asioilla oli kuitenkin suuri vaikutus kaikkeen. Etenkin tänään, kun voin sanoa olevani itsekin elävässä uskossa, niin koen, että kaikki tuo kantoi hyvää hedelmää ja on ollut tärkein oppini elämässä. Kerroit, kuinka Taivaan Isä johtaa meitä askel askeleelta. Kerroit myös minulle varoittavia esimerkkejä, kuinka Jumala rankaisee, jos tekee jotain väärin. Varoitit minua, että jos esimerkiksi varastan ja luulen, ettei kukaan sitä huomaisi, niin Jumalan kaikkinäkevä silmä kuitenkin näkee. Kerroit tosielämän esimerkin pojasta, joka oli lapsena ryöstänyt linnunpesistä poikaset ja katkonut ilkeyksissään näiltä siivet. Jumala oli rankaissut tätä poikaa siten, että hän sai aikuisena omia lapsia, jotka syntyivät ilman käsiä. Painoin nämä asiat syvälle mieleni sopukoihin ja tiedostin, että tuolla ylhäällä on todellakin Jumala, joka näkee kaiken. Yritin parhaani mukaan olla kiltti poika, vaikka en minäkään aina muistanut näitä oppejasi. Minulle tuli  esimerkiksi ikävä tapa alkaa varastaa karkkia kauppa-autosta. Sitä seurasi likainen synnintunto ja hävetti ihan hirveästi. Sen verran kuristi kurkkua tuo turmeluksen tahma ja asian salaaminen, että iltarukouksessa pyysin Jumalalta anteeksi pahoja tekojani. Sainkin sen myötä kaipaamani rauhan ja lakkasin varastamasta. 

Siteerasit usein Raamattua ja kerroit paljon Jeesuksesta. Et säästänyt minua Raamatun rankemmilta yksityiskohdiltakaan koskien vaikka Jeesuksen kärsimyksiä. Apostoleista samaistuin jostain syystä Pietariin – ehkä siksikin, että jaamme hänen kanssa saman nimipäivän. Sinä kerroit minulle, että Pietarikin lopulta ristiinnaulittiin ja vielä pää ylösalaisin – mikä järkytti minua hirveästi. On muuten mielestäni surullista, ettei nykylapset pääse enää välttämättä lainkaan osalliksi näistä mummojen rukouksista. Rukoilevat mummot ovat valitettavasti katoava luonnonvara. 

Surua ja kipua mahtui omaankin elämääsi. Olit viettänyt lapsuutesi Sortavalassa Soukanrannalla Tulolansaaressa ollen perheesi esikoinen. Jo alakoululaisena olit joutunut kokemaan kansalaissodan ajan, josta tyystin vaikenit. Et ikinä kertonut näistä kokemuksista minulle, mutta tiedän tähän aikaan sisältyneen kipeitä kokemuksia. Tätini on kertonut, kuinka sinulta ja muilta ikäisiltäsi meni vuosia toipumiseen ja elämänuskon takaisin saamiseen. Onhan se varmasti tuntunut hirveältä, kun omat sotivat toisiaan vastaan. Ajat ja olot olivat toki silloin alkeelliset eikä tällaisia koettelemuksia varmasti tämän päivän teknologian ajan sukupolven 7-vuotiaat kestäisi. 

Minua liikutti suuresti se, mitä kerroit pikkuveljestäsi Auliksesta. Tämä poikaparka kuoli tapaturmaisesti hirvittävän onnettomuuden seurauksena joskus 1910-20-luvun taitteessa. Tuohon aikaan oli ollut tapana pestä pyykkiä lipeällä, mikä toteutettiin kotinne pihamaalla. Vilkas veljesi Aulis oli onneton tipahtanut tuohon tulikuumaan vesisaaviin, jonka seurauksena hän oli saanut hirvittävät palovammat ja kivut. Häntä oli lähdetty viemään kiireesti veneellä sairaalaan Sortavalaan. Ilmeisesti Auliksen pää ei ollut kärsinyt kovin pahoja vammoja, koska hän oli pystynyt vielä puhumaan. Siinä venematkan aikana Aulis oli saanut sanotuksi tuskiensa keskeltä että Kyllä Taivaan isä minut ottaa taivaan kotiin. Pian tämän jälkeen hän oli menehtynyt vammoihinsa. Samana päivänä kerroit teidän nähneen äitisi kanssa pienten enkelten leijailevan kotitalonne katon yllä. Kuvailit niiden olleen kuin kiiltokuvista henkiin heränneitä, joilla oli ollut vain pää ja sen molemmilla puolilla siivet. Olivat ilmeisesti tulleet pientä veljeäsi noutamaan tai siitä teille ilmoittamaan. Tuohon aikaan uskon asioista puhuminen oli ollut hyvin luontevaa, joten Auliksellekin oli kerrottu Jeesuksesta. Tämä kertomasi vaikutti minuun suuresti. En ole tosin koskaan epäillyt, etteikö taivas olisi totta.  

Sinä veit minut usein kirkkoon tai sitten kuunneltiin radiosta yhdessä jumalanpalvelus tai katsottiin se televisiosta. Muista sitten kuunnella saarna tarkasti, sinulla oli tapana muistutella. En minä sitä varmaan kovin tarkasti kuunnellut enkä useinkaan ymmärtänyt sen sanomaa. Joskus tuntui hieman raskaaltakin keskeyttää leikit ja istua hiljaa tunti jumalanpalveluksen ajan. Ainakin yritin parhaani mukaan istua sen tunnin kirkossa hiljaa ja kiltisti. Kirkossa vierekkäin istuessamme kiinnitin huomiota, miten voimakkaasti sinä eläydyit jumalanpalveluksen aikana. Aloit aina yleensä jossain vaiheessa kyynelehtiä vuolaasti etenkin puhuttaessa Kristuksen kärsimyksistä. Silloin saattoi tuntua jopa kohokohdalta se, kun tuo tapahtuma vihdoin loppui. Kyllä siitä aina hyvä mieli tuli, että oli käyty kirkossa. Ja kyllä minä sen sisimmissäni jo silloin tiedostin, että tuossa kaikessa oli jotain tosi ihanaa ja rauhoittavaa. Jotain elämää suurempaa ja sellaista, jonka haluan kuuluvan omaankin elämääni.

Voi, miten sinun kanssasi oli hyvä olla. Koin lapsuudessani aika ajoin turvattomuuden tunnetta. Silloin elämän kohokohtia olikin päästä mummolaan Jyväskylään sinun turvalliseen syliisi. Miten suloiselta tuntui vetäytyä nukkumaan "sikarilaatikkoon" puhtoisiin lakanoihin vanhan painavan täkin alle. Tai ne lukuisat kerrat tätieni kesämökeillä, kun siellä aitassa lauloit minulle enkeli-laulua Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, johon rauhallisesti nukahdin. Voin kuulla äänesi yhä korvissani. Olin seurassasi niin paljon, että omaksuin myös karjalanmurteesi ja puhuin sitä itsekin. Koulussa siitä sitten luokkatoverit huomauttelivat, joten siitä oli luovuttava. Mutta se meidän tunnesiteemme oli hirveän vahva. Jos emme saaneet olla riittävästi yhdessä, piti meidän kestää se ero joskus kyynellaakson kautta. Muistan kerran, kun oli jo luvattu, että sinä tulisit meille maalle kokonaiseksi viikoksi. Olimme sitten yhdessä lapsuuskotini saunassa, kun muistutin asiasta. Silloin kerroit raskain mielin, että suunnitelmat ovatkin muuttuneet, etkä voikaan jäädä meille. Sinua tarvittiin toisaalla tätini apuna. Silloin itkimme vuolaasti yhdessä ja sinä sanoit minulle, että Jumala yksin tietää, miten paljon myö kaksi rakastamma toisiamme. Sinä sanoit itsekin joskus olevasi niin herkkä, että se ihan sattuu. Se oli ihan totta. Liikutuit helposti kyyneliin, vaikka lukiessasi lehdestä, että joku julkisuuden henkilö oli tullut uskoon. Eräs heistä oli iskelmälaulaja Eija Merilä, jonka uskoontulosta luit lehdestä ja näytit minullekin sen jutun. Olisit varmasti ollut tosi iloinen, jos olisit tiennyt, että tulisin myöhemmin tutustumaan Eija Merilän kanssa ja tekemään hänen kanssaan yhteistyötä. Seurasit innokkaasti urheilua ja ihailit esimerkiksi Lasse Vireniä ja Matti Nykästä. Tilaisuuden tullen paistoit ja kävit henkilökohtaisesti viemässä heille karjalanpiirakoita, jos vain sattuivat tulemaan Jyväskylään johonkin julkiseen tilaisuuteen urheilumenestystensä aikoihin. Voi niiden sinun tekemien karjalanpiiraiden veroisia ei ole onnistunut tekemään sen koommin kukaan. Niitä ei korvaa edes paistopisteillä olevat "nykä-mummon piirakat."

Vaikka osasin minä olla myös itsekäs ja käyttää hyväsydämisyyttäsi ja anteliaisuuttasi häikäilemättä hyväkseni. Eipä muistu mieleen kertaakaan, että olisi vain kuljettu Kilpisenkadun R-kioskin ohi poikkeamatta ostamassa sieltä jotain kivaa minulle. Mitä nyt milloinkin keksin sieltä ikkunan läpi sormellani osoittaa. Piti saada esimerkiksi hirveät määrät Disney-purkkaa - ei niinkään itse purkan takia, vaan saadakseni niiden sisältämät keräilytarrat. Joskus saatoin tosin haluta jotain kalliimpaakin. Kerran iskin silmäni oranssinväriseen Disneyn Pelaa ja puuhaa -kirjaan. Aloin tivata tuota kirjaa itselleni. Kun et saman tien heltynyt raottamaan kukkarosi nyörejä, niin minä vedin esiin kiristyskortin tokaisemalla, että oletpas sinä nuuka. Häpeän nyt noita sanoja, mutta sinulla ei tainnut olla sillä hetkellä nappaslukkoisessa kukkarossasi tarpeeksi rahaa. Sisällä pidettiin sitten pieni neuvottelu ja kysyit, että onko tällä kirjalla varmasti käyttöä eikä se vain jää nurkkiin lojumaan. Kohta tokaisit, että ei kyllä ole mummo nuuka ja niin vain käytiin sitten tuokin kirja hakemassa.

Muistan, kun jossain vaiheessa aloin haikailla akvaariota ja kellekäs muulle minä tämän toiveeni keksin ensimmäisenä kohdentaa kuin sinulle. Kyllähän sinä olisit antanut minulle vaikka kuun taivaalta, jos vain olisin keksinyt sitä pyytää. Jyväskylässä Kauppakadun yläpäässä oli Akvaario- ja askarteluliike, missä tuli usein käytyä katselemassa akvaariokaloja ja jyrsijöitä. Muistan sen päivän, kun akvaariota oli tarkoitus mennä ostamaan yhdessä. Odotin sinua mummolassa saapuvaksi kotiin. Sinähän kävit joka arkipäivä hoitamassa pientä serkkuani, jonka teit mielelläsi ja pyyteettömästi. Tätini maksoi sinulle tästä myös palkkaa. Kello lähestyi jo viittä ja eläinkauppa oli menossa kiinni. Minua alkoi huolestuttaa, kun sinua ei kuulunut. Omat eduthan minulla tietysti oli mielessä. Kurkin sieltä kerrostalon ikkunasta, milloin sinä oikein tulet. Sitten näen sinun tulevan ja raahaavan sitä isoa painavaa akvaariota mukanasi. Sinulla oli mennyt pidempään, joten olit poikennut liikkeeseen ennen sen sulkeutumista ja hakenut sen akvaarion minulle. Voi miten sydämeni riemuitsi! Vaikka mieleen onkin jäänyt kaikki tuo materia, millä minua hemmottelit, niin kyllä minä jälkeenpäin muistelen suuremmalla kiitollisuudella kaikkea sitä läsnäoloasi, josta sain niin paljon nauttia. Sinulla oli hyvin aikaa lapsenlapsillesi etkä ikinä kieltäytynyt, jos sinua jonnekin heistä hoitajaksi kysyttiin.

Meillä oli tapana laulella paljon yhdessä. Mieleeni on jäänyt etenkin ne joulut, kun lauloimme kauneimpia joululauluja yhdessä monesti tätini ja äitinikin yhtyessä kuoroon. Lauloimme myös paljon virsiä sekä ihan päivän iskelmiä. Sinä halusit erityisesti kuulla minun laulavan Taiskan Haltin häitä ja Rexin Puhtaita purjeita. Sanoit niiden olevan kelvollisia laulettavaksi vaikka sinun hautajaisissasi. Tässä laulammekin yhdessä vanhan jouluisen virren Tulemme Jeesus pienoises. Se oli sinulle hyvin mieluinen ja toivoit aina, että laulaisimme yhdessä juuri sen. Ja monesti lauloimmekin. Kuin ihmeen kaupalla näitä meidän lauluja on säilynyt c-kasetilla kaikki nämä yli neljä vuosikymmentä, jotka olen nyt saanut digitoitua.

Rakastin tuohon aikaan ihan valtavasti laulamista. Minulla oli vielä ennen äänenmurrosta sellainen heleähkö pikkupojan ääni ja esiinnyinkin paljon ala-asteemme koulun juhlissa. Haaveilin tuohon aikaan kovasti laulajan tai näyttelijän ammatista. Fanitin etenkin vanhoja suomifilmejä ja sen näyttelijöitä. Sinä sanoit suomifilmifanituksen olevan vielä ihan ok, mutta varoitit innostumasta enää amerikkalaisista elokuvista ja filmitähdistä. Pelkäsit sen maailman ja Hollywoodin ihannoinnin imaisevan minut kokonaan lumoihinsa. Myös taiteellinen tätini Vuokko näki minun esiintyvän ja laulavan eri näytelmissä ja oli sitä mieltä, että minusta pitää tulla näyttelijä. Hänhän oli itse tuolloin naimisissa elokuvaohjaaja Mikko Niskasen kanssa. Sinä kuitenkin varoittelit ja toppuuttelit, etten haaveilisi näyttelijän ammatista. Kerroit tuntemastasi rouvasta, jonka aviomies oli ollut näyttelijä. Tämä mies oli eläytynyt rooleihinsa aina niin voimakkaasti, että ne piinasivat häntä öisin unissakin. Sinä tiedostit minun herkkyyteni ja olit varmasti oikeassa. Lapsuuteen tuollaiset haaveet tosin jäivätkin. Etenkin näin jälkeenpäin ymmärrän, ettei laulaminen eikä näytteleminen kuuluneet minun tapauksessani Jumalan suunnitelmaan. Eikä sen puoleen se papin ammattikaan, jota minusta kaikkein eniten olisit toivonut. Mie niin toivosin siusta pappii, kun siulla on niin kaunis laulueänki, usein vetosit. Et vain suostunut ymmärtämään, etten minä saanut sellaista lauluääntä enää aikuisena, jolla olisi ollut käyttöä papin työssä. Papeillahan on yleensä kauniit Jumalan voitelemat äänet. Ja vaikka papin ammattia suuresti arvostankin, niin riittävää kutsumusta minulla ei siihen ollut. Vain iltalukion jälkeen teologian opintoja varovaisesti harkitsin, mutta sekin ajatus kaatui nopeasti laiskuuteeni. Olin toivottoman laiska lukemaan läksyjä sekä kokeisiin. Sinä jaksoit silti uskoa minuun enemmän kuin kukaan muu. Olin usein luonasi mummolassa, kun kävin 80-luvun puolivälissä kauppakoulua. Nousit aina varhain aamulla paistamaan minulle lettuja vattuhillolla. Sanoit niiden olevan niin "ravitsevia", joilla jaksaa sitten puoleenpäivään. Jos minulla sattui olemaan koepäivä, jäit polvillesi rukoilemaan, että kokeeni menisi hyvin. Mutta eipä minulle Jumalakaan tuossa vaiheessa mitään mahtanut, kun en ollut viitsinyt lainkaan lukea. Uskoit loppuun asti, että jaksaisin pinnistää edes kauppaopistoon asti. Merkonomin paperloilla vielä perreesä elättää, sinä sanoit, mutta eipä rukouksistasi huolimatta tämäkään toive toteutunut. Valmistuin siis "vain" merkantiksi, mutta onneksi tämä matalimman aidan ali oikaistu polku kuljetti eteenpäin.

Entäs se minun ensimmäinen työpäiväni Laukaan verotoimistossa? Elettiin kesäkuun alkua 1987. Olin juuri valmistunut merkantiksi ja saanut elämäni ensimmäisen oikean työpaikan Laukaan verotoimistosta. Olin sinä sunnuntaina yksin kotona, kun muu kotiväki oli mökillä. Maanantaina olisi ensimmäinen työpäiväni. Sinä olit huolesta soikeana, että kuinka ihmeessä minä saan itseni aamulla hereille ja hilattua sinne työmaalle. Soittelit useita kertoja sen illan aikana ja kerroit ideoitasi, kuinka voisin tässä onnistua. Ehdotit, että minun kannattaa laittaa sellainen kunnon tärisevä äänekäs herätyskello alassuin kiännetyn pesuvajin piälle. Johan sellaiseen kuollutkin herää.

– Pitäiskö miun soittaa vielä aamulla? varmistelit moneen kertaan.

– Ei missään tapauksessa et saa soittaa, herään kyllä.

– Muista sitten laittaa ne uuet siniset housut jalkaan, langan päästä vielä kuului.

Aamulla ennen herätyskellon pärähdystä herään kuitenkin syvästä unesta puhelimen ääneen. Vääntäydyn rähmät silmillä vastaamaan kuullakseni sinun reippaalla äänelläsi toivottamat hyvät huomenet. Mutta miten sinulle olisi voinut vihainen olla. Selviydyin kuin selviydyinkin tuona aamuna töihin. Ja aika paljon noita työaamuja on sittemmin riittänyt; olen yhä valtion virkamiehenä saman työnantajan palveluksessa. Loit tuolloin alkumetreillä minuun vielä uskoa sanomalla, että: Kyllä sie siellä toimistossa varmaan pärjäät, kun siulla on niin hyvä käsialakin. No, onhan tässä näiden vuosien varrella ollut hyvä käsialakin varmasti tarpeen ;)

Olen kiitollinen, että sait kannustettua minut vielä iltalukioon. Mainitsit tästä vaihtoehdosta usein ja leikkasit myös Keskisuomalaisesta ilmoituksen, jonka tyrkkäsit sopivalla hetkellä nenäni eteen. Menin sinne ihan sinun toivomuksestasi, vaikka eipä se opiskeluintoni ollut hääppöinen vieläkään. Valkolakin onnistuin kuitenkin saamaan, vaikka kirjoitinkin vain b:n paperit. Lakkiaisiani et valitettavasti ehtinyt enää nähdä. Jälkeenpäin lukion käymisestä oli kuitenkin hyötyä, sillä sen ansiosta onnistuin pääsemään merkonomista tradenomiksi muuntokoulutukseen Pirkanmaan ammattikouluun. Vaikka olinkin vain merkantti, niin lukion päästötodistus auttoi minut sisälle tuohon koulutukseen. Vasta silloin ollessani jo kolmekymppinen minä ymmärsin lukea tosissani ja sainkin ihan hyvät paperit tradenomiksi valmistuessani. 

Uskon siihen, että asioilla on aina tarkoituksensa. Kuten silloinkin, kun rakas puolisosi ja ukkini menetti liikuntakykynsä ja joutui pysyvään sairaalahoitoon Kyllön sairaalaan vuonna 1990. Silloin sinä olisit jäänyt yksiksesi asumaan. Et ollut koskaan joutunut olemaan yksin, vaan tottunut aina siihen, että sinulla on joku läheinen tai enemmän ihmisiä ympärilläsi. Olin juuri aloittamassa nuo opintoni iltalukiossa. Sehän tuntui kuuluvan kuin yhteisen elämäntaipaleemme käsikirjoitukseen, että minä muuttaisin nyt luoksesi asumaan. Olihan Jyväskylän Lyseo vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä mummolasta. Minusta tuli siis alivuokralaisesi ja sain pienen kaksiosi kamarin käyttööni. Vuokraksi riitti, että kyyditsin sinut joka arkipäivä Kyllön sairaalaan rakasta puolisoasi katsomaan. Nyt me sukulaissielut saimme siis asua yhdessä. Tämän olisi tietysti luullut olevan toiveidemme täyttymys. Kyllä tuo hyvää aikaa olikin ja olin iloinen voidessani tuoda sinulle turvaa. Kerroit nukkuvasi niin hyvin aina, kun minä olin läsnä. Viikonloput olin kuitenkin yleensä vanhempieni kotona tai kuljin omissa riennoissani. Kun nyt yli viisikymppisenä tätä mietin, niin koen jopa syyllisyyttä, että miksi olin sinulle tänä aikana etäisin, mitä koskaan. Sinulla oli kyllä jo ikää, mutta ei sitä silti ihminen aavista, miten vähän yhteistä aikaa olikaan enää jäljellä. Tähän elämänvaiheeseen sisältyi varmasti sellaisiakin päiviä, jolloin jouduit nielemään pettymyksesi minuun. Meidän sukulaisuussuhteemme oli joka tapauksessa ainutlaatuinen sisältäen suuren määrän sukupolvien välistä vuorovaikutusta. Tätä olen pitänyt suuressa arvossa etenkin nyt myöhemmin. Olisinpa ollut silloin sama ihminen kuin tänään. Jos sinä eläisit vielä, niin tänä päivänä puhuisimme samaa kieltä ja olisit minusta ylpeä. Mutta minä olin tuolloin nuoruuttani elävä parikymppinen enkä suinkaan ainoastaan innoissaan, että mummo seurasi kaikkia tekemisiäni siinä vieressä. Minun parastahan sinä kaikessa aina toivoit. Vaikka en ole todellakaan ollut koskaan mikään huligaani, vaan edelleen se kiltti mummon pojanpoika, niin kyllä minua kiinnosti tässä elämänvaiheessa maallisemmat riennot. Yhteiset virtemme oli siltä erää laulettu ja minä suuntasin joskus mielelläni viereiseen rakennukseen Kantakrouviin kaljalle. Tätä yhteiseloamme kesti vajaan vuoden verran. Lauri-ukkini eli miehesi kuoli huhtikuussa 1991. Tämän seurauksena sinun elämänliekkisi jotenkin sammui. Ukki oli hallinnut elämääsi melkoisesti ja olit elänyt pitkälti hänen kauttaan. Teillä oli ollut melkoinen elämä, johon sisältyi muun muassa neljännen lapsenne (eli minun isäni) syntyminen junan penkille evakkomatkalla ja uuden kodin perustaminen. Välillä oli käyty jälleenrakentamassa Karjala ja jouduttu taas lähtemään käskyn käytyä. Jaoitte yhdessä kuusi vuosikymmentä, joista viimeisen vuoden aikana olitte käyneet ukin sairasvuoteella läpi rakkautenne. Näihin samoihin aikoihin myös minun elämääni oli tullut uusi ihminen – nimittäin tuleva vaimoni. Hän oli sellainen ihminen, jonka sinä hyväksyit oitis ja pidit tästä terveet ja hyvät elämänarvot omaavasta maalaistytöstä kovasti. Muistan sinun sanoneen silmät kosteina, että ajattele, jos te tulisitte yhtä onnellisiksi kuin minä ja ukki. Uskon, että me tulimmekin. Minut sai kuitenkin ärsyyntymään se, jos puutuit asioihini ja olit huolissasi, että enhän vain tapaile enää muita tyttöjä. Todellisuudessa huolesi oli täysin turha. Minulla oli useita naispuolisia ystäviä, jotka olivat vain ystäviä. Me olimme tulevan rakkaan vaimoni kanssa toistemme ensimmäiset.

Voimasi heikkenivät. Meillä oli tapana käydä usein yhdessä kaupassa. Kilpisenkatu nousi yläviistoon astellessamme Citymarketia kohti ja askeleesi hidastui hidastumistaan. Elä mäne niin kovvaa, kun miulla niin syvän läpättää, puuskutit perässäni. Muistan kun vietimme 23-vuotissyntymäpäivääni yhdessä toukokuussa 1991. Sinä leivoit minulle uskomattoman ihanan värikkäillä karamelleillä koristellun täytekakun. Joimme sen äärellä synttärikahvit kahden. Sie voit sitten joskus muistella näitä hetkiä, kun vietettiin siun 23-vuotispäivää yhdessä, sinä sanoit. Ja kyllä, voin nytkin palauttaa nuo hetket mieleeni. Ylipäätään sinun pieneen ja hentoon olemukseesi mahtui valtava määrä rakkautta, mutta myös huumoria. Sinä ajattelit aina parastani ja teit kaikkesi sen eteen, että minun olisi mahdollisimman hyvä olla. Olihan asenteesi tosin kaikkia muitakin kohtaan sellainen, että jos ihminen ei kahtakymmentäneljää tuntia vuorokaudessa syö, niin silloin sinä et ollut emäntänä onnistunut. Mitenkäs mie sitten vielä voisin sinnuu palvella? sain kuulla monesti sen jälkeen, kun olit valmistanut minulle päivän eri ateriat varhaisesta aamupalasta lähtien. Ulkopuolisen ja varmasti tätä lukevankin silmissä tuo touhu meni varmasti överiksikin. Hauskoja sattumuksia ilmaantui tulevan vaimoni ilmaannuttua kuvaan. Sinä saatoit komentaa hänet ruokaa yhdessä laittaessanne, että hän kävisi välillä tiedustelemaan minulta, että otankohan minä mieluummin tummaa vai vaaleaa leipää. Silloin kamarin ovi aukesi ja tyttöystäväni sähähti ovelta Otako sää p…kele…tummaa vai vaaleaa leipää? Mitään valittamista minulla ei tosin ole ollut tämän jälkeenkään, sillä vaimoni on jatkanut huolenpitoani siitä, mihin sinä jäit. Monesti ajattelen, että mitä niin hyvää olen tehnyt ansaitakseni tämän, että olen saanut elää näin lähellä sinun ja vaimoni kaltaisia helmiä. 

Suhteemme tulevan vaimoni kanssa syveni ja vuoden yhdessäolon jälkeen teimme päätöksen muuttaa yhteiseen kotiin Laukaaseen kesän kynnyksellä 1992. Sinä iloitsit puolestamme, vaikka huomasin kyllä, että samalla sisälläsi oli suru siitä, että nyt sinä jäisit sitten yksin asumaan. Kaikella on kuitenkin aikansa ja tarkoituksensa. Kuten silläkin, että sinä jätit tämän maailman vain muutama viikko tuon jälkeen, kun olin muuttanut luotasi pois. Ehdit sentään käydä sitä ennen vierailulla meidän yhteisessä pienessä yksiössämme ja tuoda tupaantuliaislahjasi. Tuo kesä 1992 oli minulle joka tapauksessa elämäni raskain juuri sinun lähtösi vuoksi.

Perjantaina 12. kesäkuuta 1992 olimme käyneet nyt siis jo tuoreen avopuolisoni kanssa Jyväskylässä. Sen käynnin aikana meille kehkeytyikin jonkinasteinen rakastavaisten riita. Rakkaani oli mielistynyt erääseen Anttilassa olevaan pinkkiin leninkiin ja tivasi, etä minun pitäisi ostaa sn hänelle. En kuitenkaan syystä tai toisesta lämmennyt, jonka vuoksi hän jaksoi murjottaa seuraavaan päivään asti. Sitten sain tarpeekseni ja ilmoitin lähteväni seuraavalla linja-autolla Jyväskylään hakemaan sen koltun sieltä. Kaikella todella on tarkoituksensa ja elämä on johdatettua. En missään tapauksessa olisi mennyt heti seuraavana päivänä uudestaan Jyväskylään. Ennen lähtöäni mieleeni tuli kuitenkin soittaa mummolle ja kysyä tarvitsisiko käydä hänelle kaupassa. Kyllä mie jotain pyydän, sinä sanoit ja lopetimme puhelun. En aavistanut niiden olleen viimeiset sanat, mitä puhuimme. Noin tunti tuon puhelun jälkeen olin ovellasi ja tulin tuttuun tapaan omalla avaimellani sisään. Silloin katseeni nauliutui näkyyn, joka minua siellä odotti. Sinä olit tuupertuneena sohvatuolin päälle ja olit kasvoiltasi aivan sinertävä. Näin heti, ettet ollut enää täällä eikä mitään olisi tehtävissä. Kauppalistan olit ehtinyt kirjoittaa valmiiksi. Se on minulla tallessa vieläkin. Pitkään sinua ja ukkia palvellut seinäkello näkyi pysähtyneen puoli tuntia aikaisemmin. Uskon sen olleen kuolinhetkesi. Se oli nimittäin pysähtynyt myös vuotta aiemmin ukkini kuolinhetkellä. Soitin 112:een, koska se tuntui ainoalta mitä sillä hetkellä keksin. Sieltä käytiin toteamassa tapahtunut ja ottamassa muutama valokuva. Minun tehtäväksi jäi hoitaa muut asiat, kuten järjestää vainajan kuljetus ym. Se ei ollut mikään helppo tehtävä helteisenä lauantai-päivänä, kun ketään ei tahtonut saada kiinni mistään. Uskon, että Jumala kuitenkin antoi minulle voimia selvitä tästä päivästä ja Hän oli myös johdattanut minut tulemaan tuona päivänä Jyväskylään tekemään tämän viimeisen palvelukseni sinulle. Elämä todella on johdatettua eikä sinun nöyränä Herran palvelijana ollut tarkoitus jäädä virumaan useammaksi päiväksi kuolleena asuntoosi.

Joskaan seuraavat viikot saati koko tuo kesä eivät olleet todellakaan minulle helppoja. Sain tästä pelkotiloja enkä pystynyt nukkumaan öisin. Tuo tapahtunut kertautui mielessäni kuin filminauha. Kunnes sinä sitten ilmestyitkin minulle unessa. Tulit siinä luokseni ja tutulla karjalanmurteellasi ja sanoit sanat, jotka tulen aina muistamaan: Mie pyyän syvämestäin anteeks, ku mie sillä tavalla lähin. Olen nyt täällä ukin luona. Heräsin hätkähtäen ja kello oli jotain kolme aamuyöllä. Se oli todellista eikä mitään tavallista unta. Olenhan aina uskonut, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Siitä kertoi tämäkin, että olin saanut vielä rajan takaa kohdata hetkellisesti sinut. Kaiken lisäksi siitä välittyi sellainen onnellinen tunne, että sinulla on kaikki todellakin hyvin. Sinullahan oli ollut tapana usein sanoa; Suo meille autuas kuolema ja riemullinen jälleennäkeminen poisnukkuneiden rakkaidemme kanssa. Vaikka rukoilit aina lähinnä toisten ihmisten puolesta, niin tätä asiaa sinä rukoilit tapahtuvaksi omalle kohdallesi. Sinä touhukas ihminen et kestänyt ajatusta joutua jonnekin sairasvuoteelle toisten passattavaksi. Tämän toiveen Jumala toteutti juuri niin kuin olit Häneltä pyytänyt. Olit kertonut minulle jo lapsuudesta lähtien taivaan kultakaupungista, jossa on paikka varattuna meille kaikille, kunhan vain uskomme Herraamme Jeesukseen meidän henkilökohtaisena Vapahtajana. Tuona päivänä 13. kesäkuuta 1992 sait lähteä sinne suoraan kotoasi leipomustesi ääreltä.      

Uskon vahvasti siihen, että me muokkaudumme ihmisinä sellaisiksi kuin olemme pitkälti niiden ihmisten kautta, jotka ovat olleet läheisesti vaikuttamassa elämäämme. Uskon myös, että syvä rakkaus niiden ihmisten kanssa, jotka ovat olleet läheisiä, on väkevämpi kuolemaakin. Muistosi elää minussa tänä päivänä monella tapaa niin sanonnoissa, ilmaisuissa ja teoissani. Kun tänä päivänä mietin tuota yhteistä matkaamme, jonka saimme kulkea täällä maan päällä, minulle tuo valtavasti lohtua ajatus siitä, miten valtava määrä siihen sisältyy merkkejä taivaan kodista. Siellä kirkkaudessa uskon meidän vielä jonain päivänä tapaavamme ja kun omalla kohdallani kutsu käy, niin toivon sinun olevan minua vastassa.

Uskon, että Jumala on tehnyt meidän kaikkien ihmisten osalle suunnitelman jo silloin, kun olemme saaneet alkumme kohdussa. Psalmi 139 sen hyvin selkeästi sanoo. Eri asia, haluammeko ottaa tuon suunnitelman vastaan vai kuljemmeko itsepäisesti omia polkujamme. Itse koen eläneeni jo lapsena tätä Jumalan suunnitelmaa. Ei ollut tarkoitus tulla sitä pappii eikä sen puoleen näyttelijää tai laulajaa, vaan valtion virkamies. Yhtä lailla uskon, että kaikki asiat kuitenkin vaikuttavat Jumalan suunnitelmissa. Jumalalle on mahdollista kääntää huonotkin asiat hyödyksi. Autuas ja pyhä on se, jolla on osa ensimmäisessä ylösnousemuksessa; heihin ei toisella kuolemalla ole valtaa, vaan he tulevat olemaan Jumalan ja Kristuksen pappeja ja hallitsevat hänen kanssaan ne tuhannen vuotta. Näin sanotaan Raamatun Ilmestyskirjan jakeessa 20:6. Voihan siis olla, että tässä koittaa vielä ne papin päivätkin. Sanotaanhan Uudessa testamentissa kaikkien uudestisyntyneiden uskovaisten olevan jollain lailla Kristuksen pappeja...

Haudoilla käyminen oli sinulle aina hyvin tärkeää ja kävimme monet kerrat hautausmaalla yhdessä. Tätä perinnettä olen jatkanut, kuten nytkin on sytytetty kynttilät sinun ja ukin haudalle. Tänään pyhäinpäivänä 31.10.2020 haluan kaikesta sinua, mummo kiittää. Kiitos esirukouksista ja siitä, että kerroit niin paljon näistä elämää suuremmista asioista minulle. Kiitos ihan kaikesta - perillä tavataan!

- Pojanpoikasi -