Raamattu kertoo Luukkaan evankeliumissa, kuinka nuorempi poika palaa kotiin kaiken menetettyään. Hän on tuhlannut perintönsä, rikkonut suhteensa ja ajautunut pohjalle. Hän palaa isänsä luo nöyränä ja valmistautuneena pyytämään paikkaa palkollisena. Mutta ennen kuin hän ehtii sanoa sanakaan, isä näkee hänet kaukaa, juoksee vastaan, sulkee syliinsä ja käskee pukemaan hänelle parhaat vaatteet. Juhla alkaa. Kadonnut on löytynyt. Kuollut on herännyt eloon.
Tämä kertomus on monille tuttu. Se on lohdullinen, täynnä armoa ja toivoa. Mutta usein tarina jää tähän. Harvemmin pysähdymme katsomaan, mitä tapahtuu samaan aikaan pihapiirin toisella laidalla.
Siellä seisoo toinen poika.
Vanhempi poika ei ole karannut. Hän ei ole tuhlannut mitään. Hän on jäänyt, tehnyt työnsä ja ollut uskollinen. Ulospäin kaikki näyttää oikealta. Silti, kun juhla alkaa, hän ei iloitse. Hän suuttuu. Hän kieltäytyy menemästä sisään.
Raamattu sanoo, että hän vihastui eikä tahtonut mennä juhlaan. Isä lähtee ulos hänen luokseen. Tämä yksityiskohta on pysäyttävä: isä menee vastaan myös sitä poikaa, joka ei koskaan lähtenyt.
Vanhemman pojan sanat paljastavat hänen sydämensä. Hän ei puhu isälleen poikana vaan palvelijana: “Kaikki nämä vuodet minä olen palvellut sinua enkä ole kertaakaan jättänyt käskyjäsi noudattamatta.” Hänen uskollisuutensa ei ole tuonut hänelle turvaa eikä iloa. Se on tuonut katkeruutta.
Tässä kohtaa Jeesuksen vertaus muuttuu epämukavaksi. Se ei enää koske selvästi eksyneitä. Se koskee niitä, jotka ovat pysyneet lähellä. Niitä, jotka ovat tehneet oikein. Niitä, jotka ovat palvelleet, jaksaneet ja kestäneet.
Vanhempi poika oli fyysisesti kotona, mutta sydämeltään kaukana. Hän uskoi, että hyväksyntä ansaitaan. Että rakkaus mitataan uskollisuudella. Että perintö tulee työn kautta.
Isän vastaus on lempeä ja murtaa tämän ajattelun: “Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun.” Isä ei muistuta teoista, vaan suhteesta. Hän ei korjaa uhkaamalla, vaan vakuuttamalla.
Tämä on armon ydin. Siunaus ei virtaa suorittamisesta, vaan poikana ja tyttärenä olemisesta. Jumalan rakkaus ei ala silloin, kun olemme tarpeeksi hyviä. Se on ollut olemassa koko ajan.
Vanhemman pojan ongelma ei ollut räikeä synti. Se oli oma vanhurskaus. Luottamus omaan ansioluetteloon Isän hyvyyden sijaan. Hän uskoi olevansa turvassa siksi, mitä oli tehnyt – ei siksi, kuka hän oli.
Kuinka usein mekin elämme näin? Lähellä Jumalaa, mutta silti kuin ulkopuolella. Palvelemme, teemme oikein, mutta sydämessä kytee ajatus: en ole vielä tarpeeksi. Tai vielä pelottavampi: olen ansainnut enemmän kuin tuo toinen.
Vertauksen tragedia on se, että juhla oli käynnissä. Perintö oli jo hänen. Isä puhui, kutsui ja odotti. Silti vanhempi poika jäi ulos. Ei siksi, ettei armo olisi ollut tarjolla, vaan siksi, ettei hän osannut ottaa sitä vastaan.
Tämä kertomus kysyy meiltä rehellisesti: elämmekö lapsina vai palkollisina? Uskallammeko uskoa, että olemme jo kotona, vai yritämmekö yhä ansaita paikkaamme?
Hyvä uutinen on tämä: kutsu on edelleen avoin. Isä on yhä ulkona, yhä puhumassa, yhä kutsumassa sisälle. Armo ei ole vain niille, jotka eksyivät kauas. Se on myös niille, jotka jäivät – mutta eivät koskaan ymmärtäneet, että kaikki oli jo heidän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti