 |
| Christopher Reeve - 25.9.1952 – 10.10.2004 |
Ensimmäinen elokuvateatterikokemus: Superman ja Christopher Reeve
Lapsuuden idolit jättävät jälkiä, jotka kantavat pitkälle elämään. Minulle yksi tärkeimmistä oli Christopher Reeve, mies, joka lensi sydämeeni vuonna 1978 elokuvassa Superman – The Movie. Tämä oli samalla ensimmäisiä elokuvateatterikokemuksiani, minkä vuoksi muistan sen kuin eilisen. Maaseudun lapsena matka kaupungin elokuvateatteriin oli itsessään suuri seikkailu. Suuri valkokangas, ikoninen John Williamsin musiikki ja Reeven vakuuttava olemus Teräsmiehenä lumosivat minut täysin. Elokuvan jälkeen olin kuin sähköistetty – hyppelehdin innostuksesta, ja sydämessäni syttyi palava ihailu.
Keräilin kaikkea, mikä liittyi Christopher Reeveen. Erityisesti HELP-lehdessä ollut juliste oli tavoitteeni: naapurintytön seinällä komeileva kuva Supermanista lentämässä New Yorkin yllä. Pitkä väsytystaistelu tuotti lopulta tulosta, ja juliste päätyi petini vierelle – paras paikka idolilleni.
Idolien vaikutus – sankarillisuutta oikeassa elämässä
Christopher Reeve oli enemmän kuin roolihahmonsa. Hänestä kertovat tosielämän tarinat, kuten se, kun hän pysäytti pyörävarkaat kesken lenkkinsä, korostivat hänen sankarillisuuttaan. Näin hänessä jotain ainutlaatuista – en pelkästään ulkoista komeutta, vaan vahvuutta ja oikeudentuntoa.
Vaikka lapsena tällainen palvonta on ymmärrettävää, tajuan nyt, että idoleihin liittyy aina vaaransa. He voivat täyttää sydämemme paikan, joka kuuluisi yksin Jumalalle. Silti idolit voivat opettaa myös hyviä asioita: Reeven esimerkki sai minut uskomaan hyvyyteen, rohkeuteen ja sinnikkyyteen.
 |
| Tämä juliste oli tärkeä osa lapsuuttani |
Trauma ja toivo: Christopher Reeven myöhemmät vuodet
Vuonna 1995 maailma pysähtyi uutiseen, joka oli minulle kuin isku kasvoille. Christopher Reeve oli halvaantunut vakavassa ratsastusonnettomuudessa. Mies, joka oli Teräsmies, jäi kehonsa vangiksi. Mutta tämä ei ollut tarinan loppu – se oli uuden luvun alku. Hän nousi masennuksesta ja omisti elämänsä kantasolututkimuksen ja halvaantuneiden oikeuksien edistämiselle. Hänen sitkeytensä ja positiivinen elämänasenteensa olivat inspiroivia. Reeve ei antanut periksi, vaan löysi tarkoituksen kärsimyksen keskellä.
Kun Reeve kuoli 52-vuotiaana sydänkohtaukseen vuonna 2004, uutinen kosketti minua syvästi. Lapsuuteni sankari oli poissa. Halusin uskoa, että hän oli nyt vapaa maallisesta kehostaan, lentäen jossain, missä ei enää ollut kipua tai kärsimystä.
Isoisän kommentti – iäisyyskysymysten äärellä
Kun kirjoitin Reeven muistolle viestin IltaSanomien keskustelupalstalle, sain vastauksia, jotka herättivät minut miettimään elämän suuria kysymyksiä. Erityisesti nimimerkki Isoisän kommentti pisti silmään. Hänen mielestään tärkein kysymys ei ollut Reeven elämäntyö tai saavutukset, vaan se, oliko hänen suhteensa Jumalaan ollut kunnossa.
Mitä ihmettä? Tuolloin en ymmärtänyt tätä. Ajattelin, että tokihan nyt hyvä ihminen, joka oli tehnyt niin paljon muiden hyväksi, oli ansainnut paikkansa taivaassa. Nyt, myöhemmin, näen asian toisin. Pelkkä hyvä elämä ei riitä – tarvitaan suhde Jumalaan, jonka rakkaus ylittää kaiken inhimillisen ponnistelun.
Idolit ja iäisyys – mitä jää, kun valot sammuvat?
Idolit tulevat ja menevät, mutta he muistuttavat meitä siitä, että sydämessämme on tila, joka kaipaa jotain suurempaa. Lapsuudessa täytin sen Supermanilla, mutta ajan myötä ymmärsin, että vain Jumala voi täyttää sen tyhjiön. Hän on todellinen sankari, joka pelastaa meidät ei vain hetkellisesti, vaan iankaikkisesti.
Christopher Reeve oli sankarini, ja hänen tarinansa inspiroi minua yhä. Mutta suurin oppi, jonka häneltä sain, liittyy siihen, että elämässä on oltava jotain pysyvää. Idolit opettavat rohkeudesta, mutta vain Jumala antaa meille elämän, joka jatkuu kuoleman jälkeen.
 |
| Christopher Reeve onnettomuuden jälkeen |
Alkuajatuksia iäisyydestä ja hyvästä elämästä
Vuonna 2004 siis oletin, että "hyvät ihmiset" pääsevät taivaaseen, sillä eihän niin vahvaa, inspiroivaa ja peräänantamatonta henkilöä kuin Christopher Reeve voinut ajatella missään muussa valossa. Näin jälkeenpäin ajatellen hänen asenteensa ja sinnikkyytensä halvautumisen keskellä muistuttivat monin tavoin sitä lujuutta, jonka kristitty voi löytää pelastusvarmuudestaan. Mutta oliko hänellä sellaista? Tässä kohtaa on syytä tarkastella, millainen suhde Christopherilla oli Jumalaan ja hengellisyyteen.
Christopher Reeve ja suhde järjestäytyneeseen uskontoon
Vuonna 2002 Charlie Roselle antamassaan haastattelussa Reeve totesi: "Järjestäytynyt uskonto on minusta pelottavaa." Hän kertoi lapsuuden pelostaan kirkkoa kohtaan ja koki sen kuvaaman Jumalan väkivaltaisena ja tuomitsevana. Hänen isänsä oli täysin uskonnosta etääntynyt, eikä Reeve ollut kasvanut uskonnollisessa kodissa. Onnettomuuden jälkeen hänestä tuli kuitenkin universaaliuskovainen, mikä ilmeni hänen pohdinnoissaan korkeammasta voimasta ja ihmisen sisäisestä vahvuudesta.
Reeve kertoi kirjassaan Nothing Is Impossible: Reflections on a New Life (2002), että vaikka hän yritti rukoilla onnettomuuden jälkeen, hän ei kokenut saavansa yhteyttä Jumalaan. Hän liittyi myöhemmin unitaariseen kirkkoon, koska se tarjosi hänelle moraalisen kompassin, jonka mukaan elää. Lincolnin sanoin: "Kun teen hyvää, tunnen oloni hyväksi. Kun teen pahaa, tunnen oloni huonoksi." Reeve myönsi, ettei hän uskonut Jumalaan sellaisena kuin perinteinen kristinusko Häntä kuvaa, mutta puhui korkeammasta voimasta ja henkisyydestä, jonka kautta ihminen voi kasvaa parhaaksi versioksi itsestään.
Henkisyys vai kristillinen pelastus?
Reeven käsitys hengellisyydestä ei perustunut uskoon Jumalan ilmoituksesta tai Jeesuksen Kristuksen sovitustyöhön. Hän uskoi, että ihmiset voivat löytää valaistumisen ja henkisen rauhan itsestään, mutta hänen pohdinnoissaan näkyy tietty ristiriitaisuus. Skientologian lyhyt vaihe elämässä sai hänet skeptiseksi uskonnollisia liikkeitä kohtaan, mutta samalla hän piti kiinni ajatuksesta, että korkeampi voima oli olemassa — ei kuitenkaan persoonallisena Jumalana, vaan ennemmin universaalina energiana tai rakkauden ilmentymänä.
Elämä täynnä saavutuksia ja kysymyksiä
Viimeisinä vuosinaan Christopher Reeve saavutti paljon ja käytti elämäänsä vaikuttaakseen muiden hyväksi. Hän perusti Christopher Reeve Paralysis Foundationin, joka keräsi huomattavia summia selkäydintutkimukseen. Fyysisesti hän edistyi kuntoutumisessaan, mutta hänen halvaantumisensa jäi lopulta voittamatta. Sydänkohtaus vei hänet nopeasti vuonna 2004. Mutta mitä jäi avoimeksi?
Lentikö hänen sielunsa taivaaseen?
Raamattu opettaa, että pelastus tulee yksin armosta uskon kautta Jeesukseen Kristukseen (Ef. 2:8-9). Christopher Reeven elämää tarkastellessa jää avoimeksi kysymys, ehtikö hän saada etsikkoajan ja kääntyä Jumalan puoleen viime hetkellä. Vaikka hänen elämänsä julkiset lausunnot viittaavat epäuskoon, vain Jumala tietää, mitä sydämessä tapahtui hänen viimeisinä hetkinään. Hänen pohdintansa hengellisyydestä, ihmisyydestä ja rakkaudesta osoittavat, että hän etsi vastauksia syviin kysymyksiin, mutta jäi vaille pelastavaa totuutta Jeesuksessa.
Tämä kysymys on muistutus jokaiselle meistä: tänään on oikea hetki etsiä suhdetta Luojaan, ottaa vastaan Hänen armosta tarjoamansa pelastus ja löytää iäisyyden rauha Kristuksessa.
