Teräsmies vailla uskoa

Christopher Reeve - 25.9.1952 – 10.10.2004 

Idolit ovat etenkin elämän varhaisina vuosina hyvin tärkeitä. Minulle lapsuuteni suuri sankari oli amerikkalainen näyttelijä Christopher Reeve. Tämä mies lensi sydämeeni vuonna 1978 elokuvassa Superman - The Movie. Ensimmäinen elokuvissa käyntikokemukseni ei ikinä unohdu. Sen verran ihmeellistä oli päästä maalta kaupunkiin elokuvateatteriin näkemään ja kokemaan tämä elämys suurelta valkokankaalta. Elokuvan jälkeen olin aivan lumouksen vallassa ja suorastaan hyppelehdin. Keräilin tuohon aikaan kaikkea Christopher Reeve-kamaa kuten kuvia ja postereita. Sitä en kestänyt, että naapurin tyttö oli onnistunut jostain saamaan Help-lehdessä olleen jättijulisteen, jossa Christopher Reeve lentää Supermanina New Yorkin yllä suoraan kohti. Sitä minulla ei ollut, joten jouduin käymään loputtomalta tuntuneen väsytystaktiikan, että sain naapurin tytön luopumaan tuosta julisteesta. Usean vaihtarin jälkeen Superman lenteli lopulta oman petini vierellä. Katsoin Christopherin vierailun muun muassa The Muppet Show’ssa ja ihmettelin, kuinka joku ihminen voi olla noin komea ja mahtava. Hän oli roolihahmonsa veroinen myös siviilissä. Kuulin nimittäin erään todellisessa elämässä tapahtuneen tarinan, jolloin Christopher oli ollut pyöräilemässä ystävänsä kanssa. He olivat pysähtyneet matkalla hörppäämään jotain juomista ja jättäneet polkupyöränsä hetkeksi sivuun. Silloin pari nuorta miestä yrittivät varastaa pyörät, jolloin Chris oli lähtenyt juoksemaan heidän peräänsä ja saanut kaverit kiinni. Voi ei, sehän on Teräsmies! olivat varkaat parahtaneet.

Tämä juliste oli tärkeä osa lapsuuttani

Idolien palvonta on tietysti aina ihmispalvontaa. Kaikki asiat, jotka kiinnittävät ihmismielen ja sydämen riippuvaiseksi jostain muusta kuin Jumalasta ovat väärää. Minä olin tehnyt teräsmiestä esittäneestä näyttelijästä oman epäjumalani. Ihailin hänen roolihahmoaan, ulkonäköään ja kuuluisuuttaan. Lapsena tällainen on tietysti ihan ymmärrettävää, että palvonnan kohteita on. Eikä hyvän puolella oleva Teräsmies ollut edes mikään huono kohde. Idolit tietysti tulevat ja menevät ja muutaman vuoden päästä minunkin Christopher-fanitukseni laantui siinä missä Superman leffojen suosiokin. Kolme ensimmäistä Superman-elokuvaa kävin katsomassa elokuvissa, mutta neljännestä Teräsmies ja uhka auringosta -elokuvasta minulla ei ole enää harmaintakaan muistikuvaa. Seurasin kyllä yhä Christopher Reeven uraa. Hänen elämästään ei Suomessa paljoa kirjoitettu. Silti hänen nimensä jossain elokuvassa herätti aina mielenkiintoni. Hän teki joitain menestyselokuvia vielä teräsmies-elokuvien jälkeen, mutta paljon myös b-luokan elokuvia. 

Sitten toukokuussa 1995 Christopher Reeven nimi nousi traagisella tavalla otsikoihin. Silloin tapahtui nimittäin vakava ratsastusonnettomuus, jossa hän putosi hevosen selästä ja neliraajahalvaantui niskasta alaspäin. Se tuntui käsittämättömältä ja hirvittävän epäoikeudemukaiselta. Mies, jonka piti olla terästä ja joka oli niin atleettinen ja vauhtia rakastava, jäi vähän päälle nelikymppisenä kehonsa vangiksi. Hän selvisi kuitenkin tapahtuman jälkeisestä masennuksesta ja itsemurha-ajatuksista ponnistellen takaisin elämään. Koskaan Christoper ei tämän jälkeen kuitenkaan enää kävellyt. Hän antoi niin kasvonsa kuin omaisuutensa kantasolututkimuksille, joiden myötä hän puolusti jatkuvasti halvaantuneiden oikeuksia. Vajaa 10 vuotta ennen tätä onnettomuutta hän oli tavannut tulevan vaimonsa Danan. Vaimo oli suurena tukena miehensä rinnalla kaikki seuraavat vuodet.

Christopher Reeve onnettomuuden jälkeen

Lokakuussa 2004 tuli uutinen, että Christoper Reeve on menehtynyt sydänkohtaukseen 52-vuotiaana. Tämä uutinen pysähdytti minut ja kosketti syvältä sydäntäni. Muistin silloin, miten paljon olin häntä lapsena ihaillut. Nyt tämä oma lapsuudensankarini oli lopullisesti poissa tellukselta, mutta ei näköjään sydämeltäni. Ajattelin, että vaikka hän oli vasta 52-vuotias – vuotta nuorempi kuin minä nyt – niin oli varmasti helpotus päästä irti tämän maailman tuskista tarvitsematta olla enää kehonsa vanki. Ajattelin hänen liihottelevan nyt jossain henkimaailmassa onnellisena ja vapaana tämän maailman tuskista.  Tämä ajatus lohdutti minua. Ajattelin, että saisin vielä tavata hänet siellä toisella puolen. Minusta näytti, että Christopherin onnistui halvaantumisestaan huolimatta säilyttää valoisa elämänasenteensa. Olin jostain lukenut hänen lausahtaneen joskus, että Vanha ajatelma, että 'Jumala on rakkaus', on kirjaimellisesti totta - uskoit sitten Jumalaan tai et. Tämä ajattelutapa on auttanut minut ohi minä-minä-minä-asenteesta - minun kehostani, minun ongelmistani, minusta, Christopher Reeve on sanonut kerran. 

Halusin toivottaa hyvää taivasmatkaa lapsuuteni sankarille, joten avasin nimimerkillä Teris-fani 70-luvulta Iltasanomien keskustelupalstalle hänen muistokseen omistetun viestiketjun. Siihen tulikin useita vastauksia. Jotain sellaisia, joita en silloin vielä ymmärtänyt – etenkään sitä mitä nimimerkki Isoisä tähän ketjuun kirjoitti: 

Osa haudataan osa poltetaan – samapa tuo mitä "ongelmajätteelle” tehdään, sillä kummassakaan tapauksessa ei saada hengiltä sielua, joka jatkaa elämää henkiruumiina toisilla onneksi, toisilla murheeksi, sillä ei liene kovin mukavaa kitua vielä vähintään tuhat vuotta, kun on saanut täällä jo kitua useita vuosia ja sekin aika on tuntunut pitkältä. Reeve oli oikeassa, että Jumalan rakkaus salli tämänkin tapaturman ja aikaisen kuoleman, mutta kaikella on joku tarkoitus, niin kuin on sokeana syntyvälläkin, vaikka se niin väärältä tuntuukin. Tässä se juju piileekin, sillä taivaassa kaikki on toisin ja silloin maalliset kärsimykset tuntuvat toisarvoisilta ja kun vielä tästä ihanuudesta saa nauttia ikuisesti. Se, joka jää taivaan ulkopuolelle olisi valmis antamaan vaikka mitä jos taivaspaikan saisi, mutta se on kuoleman jälkeen myöhäistä, se on vähän sama kuin olisi plöröt housuissa. Turha siinä on sitten enää kuivista housuista nauttia. 

Isoisän ajatukset suorastaan närkästyttivät minua. Tottakaihan nyt Christopher Reeve lensi taivaaseen. Olihan kyseessä maailmankuulu amerikkalainen näyttelijä, jonka elämänasenne oli samalla todella positiivinen esimerkki ihmisen uskosta parempaan huomiseen ja sinnikkyydestä etsiä ratkaisua suureen ongelmaan. Christopher Reeve oli ollut käsittämättömän positiivinen väsymättömässä taistelussaan kehonsa vankina, mikä tuntui tässä kyynisessä maailmassa ennennäkemättömältä. Olin itsekin seurannut Christopher Reeven sitkeää sinnittelyä kehonsa vankina. Eikö tuollaisesta jo tulisi kaiken maailman turhasta valittajien ottaa oppia? Miten paljon hän antoikaan kantasolu- sekä rankavaurioita käsittävän tutkimustyön eteen. Hän teki uutterasti töitä auttaakseen tiedettä löytämään parannuskeinon niin itselleen kuin tuhansille muille samasta olotilasta kärsiville. Olihan tuo vähintään kunnioitettavaa. Itse ajattelin näihin aikoihin, että haluaisin mieluusti tehdä itsekin jonkinlaisen rahalahjoituksen Christopher Reeven perustamalle säätiölle. Arvelin, että hän olisi varmasti arvostanut lahjoitustani. Miksi en tekisi sitä hänen muistokseen. Lahjoitus jäi tekemättä, koska en tiennyt, miten siirtää rahaa amerikkalaiselle tilille. 

Nimimerkki Isoisän kommentti herätti valtavasti närää tässä viestiketjussa. Se nostatti niskakarvat pystyyn jo sillä, että hän oli nostanut esiin Jumalaan uskomisen ja sen, mitä Raamattu näistä iäisyyskysymyksistä sanoo. Isoisän kommenttia paheksuttiin ja häntä kehotettiin painumaan muualle lyömästä Raamatulla päähän. Oikeaksi osoitteeksi hänelle kehotettiin siirtymään jonnekin uskovien palstalle eikä tuomaan kiusallisia ajatuksiaan esiin täällä IltaSanomien keskustelussa. Joku tivasi, että mihin tuollainen usko Jumalaan edes perustuu? 

Nimimerkki Pope vastasi tähän: En ole varma, mitä kysyt (koska sanalla usko on monia merkityksiä), mutta tätäkin asiaa voi miettiä negaatioiden kautta. Jos ei ole Jumalaa, ei ole iankaikkisuutta, ei taivasta, ei siunausta ja varjelusta ajallisuudessa. Usko on sitten sanana enemmän kuin vain usko Jumalan olemassaoloon. Siihen kuuluu luottamus, turvautuminen, elämä anteeksiantamuksessa ja rakkaudessa jne. Usko on lahja. Jumala ei ole tieteellisen tutkimuksen kohde. Jumalaa ei voi tutkia edes sitä vertaa kuin rakkautta. Tiedämmekö, mitä on rakkaus? Itse kuitenkin tiedän Jumalan ilmoituksen, olen saanut kokea Jumalan huolenpidon, varjeluksen, siunauksen, anteeksiannon ja rakkauden ja lyhyellä elämällä on näin merkitys. Jos lujasta uskostani huolimatta Jumalaa ei olisikaan olemassa, en ole menettänyt mitään. 

Nimimerkki Isoisä vastasi hänelle esitettyihin syytöksiin seuraavasti: Ketään ei pitäisi laittaa väkisin taivaaseen, jos ei kerran ole asiasta varma, vaan puhua vain kuolemasta ja jättää sielun lopullinen sijaintipaikka mainitsematta. Toisaalta halusin puuttua siihen tosiseikkaan, että Jeesus parantaa tänäkin päivänä niitä, jotka uskovat. Tietääkseni tätä keinoa Christopher Reeve ei käyttänyt hyväkseen, vaan satsasi kaiken tarmonsa lääketieteen mahdollisuuksiin. Hyvä näin, mutta miksi Suomenkaan lääkärit eivät usko eivätkä halua luottaa Jumalan mahdollisuuksiin, kysyn vaan. Muistaminen on kaunis asia, mutta miksei ihmistä voida muistaa hänen vielä eläessään, sillä mitä hyötyä on vainajalle kuulla kauniita sanoja haudalla, kun niitä ei ole kuulemassa ja mitä kaunis muistokivi hyödyttää, kun sen omistaja ei sitä näe. 

En ajatellut tuolloin vuonna 2004 lainkaan mitään iäisyyskysymyksiä saati sitä, että oliko niin omat asiani kuin tässä tapauksessa tämän maailman juuri jättäneen näyttelijän asiat kunnossa Jumalan kanssa. Oletin, että tokihan nyt kaikki hyvät ihmiset taivaaseen menevät. Näin jälkeenpäin ajatellen siinä sinnikkyydessä ja asenteessa, jolla Christopher oli tässä ajassa taistellut halvautumistaan vastaan, oli jotain sellaista, minkä voisi olettaa lähinnä kristityn pelastusvarmuudella kestää katkeroitumatta. Mutta oliko hänellä sellaista? Tässä kohtaa on aika katsoa, miten näyttelijä itse näihin asioihin suhtautui. 

Järjestäytynyt uskonto on minusta pelottavaa, Christopher Reeve kertoi Charlie Roselle antamassaan haastattelussa vuonna 2002. Samassa yhteydessä hän kertoi lapsuuden pelostaan kirkkoa ja sen kuvaamaa väkivaltaista Jumalaa kohtaan. Reeve lisäsi: Isäni ei ollut ollenkaan uskonnollinen, joten en todellakaan kasvanut mihinkään uskoon ja hengellisyyteen." Sen sijaan Reevestä tuli onnettomuutensa jälkeen universaaliuskovainen. 

Perhe, ystävät ja hyvät toivotukset eri puolilta maailmaa vakuuttivat minulle, että rukoukset ja usko Jumalaan lohduttaisivat minua. Yritin rukoilla, mutta en tuntenut oloani yhtään paremmaksi, enkä saanut minkäänlaista yhteyttä Jumalaan, Reeve kertoi muistelmissaan "Nothing Is Impossible: Reflections On a New Life" (2002) 

Valitut palat-lehden kirjoittaja haastatteli Christopher Reeveä hänen elämänsä loppuvaiheissa vuonna 2004. Tässä yhteydessä toimittaja kysyi, miksi hän oli liittynyt unitaariseen kirkkoon. Reeve vastasi: Se antaa minulle moraalisen kompassin. Viittaan usein Abe Lincolniin, joka sanoi: "Kun teen hyvää, tunnen oloni hyväksi. Kun teen pahaa, tunnen oloni huonoksi. Ja se on minun uskontoni." Luulen, että meillä kaikilla on pieni ääni sisällämme, joka ohjaa meitä. Se voi olla Jumala, en tiedä. Mutta luulen, että jos suljemme kaiken melun ja sotkun elämästämme ja kuuntelemme sitä ääntä, se kertoo meille oikean tavan toimia. Christopher Reeve osoitti tässä haastattelussa, millainen tosielämän sankari on: henkilö, joka kuuntelee sisällään olevaa ääntä ja toimii, siten kuten se ohjaa parhaaksi toimia.  

Samassa haastattelussa Christopher kommentoi uskoaan myös sanoin: Uskokaa tai älkää, luulen, että Jumala ei ole olento, jonka löydät, kun menet kirkkoon ja rukoilet Jumalaa Kaikkivaltiasta. Muistin aina sen, kun kävin joskus lapsena kirkossa. He puhuivat Hänen kauhean nopeasta miekastaan ja Hänen armeijansa kostosta. Sanoin, että "No se on sellainen pelottava kaveri." Mutta luulen, että vaikka en usko Jumalaan sinänsä, niin uskon henkisyyteen. Uskon, että henkisyys on automaattisesti meissä, mutta meidän on opittava pääsemään siihen käsiksi, ja se on ymmärtämistä, että on olemassa korkeampi voima; se ei ole ateismia, vaan sisäistä voimaa; jotain, mikä tulee - en tiedä mistä se tarkalleen tulee, mutta se on todella parasta mitä ihmiset voivat olla ja ehkä mitä se on - ehkäpä todellista rakkautta. 

Christopher Reeve oli siis käynyt kirkossa perheensä kanssa lapsena. Tuo lapsuuden rutiini muuttui ja hän kääntyi pois Jumalasta todettuaan Hänet "pelottavaksi kaveriksi." Toisin kuin kuuluisa supersankarihahmonsa, Christopher Reeve ei ollut mies, jolla olisi ollut teräksenkovaa uskoa Jumalaan. Hän puhui kyllä uskovansa johonkin Korkeampaan voimaan ja siihen, että ihminen voi löytää Jumalan itsestään. Tässä ollaan juuri siinä tilanteessa, kuinka sielunvihollinen osaa harhauttaa ajatuksemme ja luottamuksemme pois Jumalasta. Niin ovelasti se pukee aatteitaan samanlaisiin kääreisiin kuin kristinusko. Raamattu sanoo, että Jeesus on valo, mutta sielunvihollinen puhuu valaistumisesta, jossa ihminen löytää Jumalan itsestään. Näin ihmisestä tulee itselleen Jumala, jolla ihminen palvoo itseään. Useassa yhteydessä Christopher alkoi korostaa sitä, ettei hän usko Jumalaan, mutta tunnusti olevansa enemmän henkinen.  Rukoilemista hän piti "tekopyhänä". Vuonna 1975 hän oli löytänyt uskon skientologiaan. Vuoden 2002 muistelmakirjassaan Nothing Is Impossible: Reflections on a New Life Christopher kertoo liittymisestään tähän kiistanalaiseen uskonnolliseen liikkeeseen, joka on suosittu julkkisten keskuudessa etenkin Tom Cruisen johdolla. Christopher kertoi kuitenkin hänestä tulleen skeptikko tämän skientologia-retkensä aikana. Hän jätti organisaation moittien ryhmää räikeän teennäiseksi, johon kuuluminen oli vähentänyt hänen uskoaan entisestään. 

Jätettyään skientologian, Christopherin usko rakkauteen, perheeseensä sekä lääketieteelliseen tutkimukseen palasivat ykkösasiaksi. Viimeisinä vuosinaan  mies suorastaan uhkui tahdonvoimaa ja päättäväisyyttä voittaa halvaantumisensa tieteen keinoin. Hän edistyikin jossain määrin. Sähköiskujen ja lukemattomien harjoitusten avulla hän alkoi jossain määrin saada tunnottoman hermostonsa takaisin hallintaansa. Nykäisy nykäisyltä hänen onnistui tehdä taas joitain liikkeitä, mihin ei ollut halvaantumisensa jälkeen kyennyt. Pyörätuolista hän ei tosin koskaan enää noussut. Kehonsa parantuessa Christopher meni leikkaukseen, joka vapauttaisi hänet hengityssuojaimesta. Leikkaus aiheutti hänelle kuitenkin tulehduksen, josta hän tosin vielä toipui. Christopher toipui siinä määrin, että se  palautti hänen toimintakykynsä siinä määrin, että hän pääsi vielä työskentelemään rakastamiensa elokuvien parissa. Hän ohjasi esimerkiksi vuonna 1997 elokuvan In The Gloaming ja voitti Screen Actors Guild -palkinnon parhaasta miespääosasta vuonna 1998 ilmestyneessä elokuvassa Rear Window. Hän perusti myös oman Christopher Reeve Paralysis Foundation -säätiön vuonna 1998. Hänen omalla nimellään oleva säätiö keräsi yli 46,5 miljoonaa dollaria selkäydintutkimukseen. Kaikkien näiden onnistuneiden saavutusten sarjan jälkeen Christopher vaipui kuitenkin koomaan ja kuoli massiivisen sydänkohtauksen seurauksena. 

Mutta löytyikö sitä tärkeintä eli uskoa Jumalaan? Ehtikö Christopher saada asiat kuntoon Jumalan kanssa ennen kuin joutui jättämään tämän maailman? Eikö Jumala antanut hänelle yhtäkään etsikkoaikaa tai herätystä? Niinkuin Raamatussakin sanotaan: Katso, kaiken tämän tekee Jumala kahdesti- ja kolmestikin ihmiselle, palauttaakseen hänen sielunsa haudasta ja antaakseen elämän valkeuden hänelle loistaa. (Job 33:29-30). Vai antoiko Jumala viime hetkellä etsikkoajan Christopherille tarttua ikuiseen elämään? Eikö olisi luullut kaikkien näiden koettelemusten keskellä, että hänkin olisi saanut tilaisuuden uudestisyntyä uskossa? Tätä emme tiedä. Jos hän sen sijaan pitäytyi itsepintaisesti kaikessa tuossa epäuskossa, mitä tässä ajassa eläessään vielä vähän ennen kuolemaansakin kommentoi, niin Raamatun opettamassa valossa hänen osansa ei näytä hyvältä.  

Usko oli jotain, josta Christopher ja hänen vaimonsa Dana kyllä tiesivät melko paljon. Kumpikaan heistä ei kuitenkaan ollut uskonnollinen. Dana oli kasvatettu tunnustavaksi katoliseksi, mutta hän ajautui pois kirkosta parikymppisenä. Christopher oli osallistunut lapsena jumalanpalvelukseen sunnuntaisin, mutta hänkin vieraantui siitä vartuttuaan. Kokeiltuaan skientologiaa vuonna 1975, Christopher aloitti oman pitkän henkisen tiensä. Christopherin ensimmäinen todellinen uskon teko, oli se, kun hän sanoi ylpeänä, ettei ollut uskonnollinen. Hän kärsi suuresta sitoutumisen pelosta ja halusi vaeltaa vapaana oman ymmärryksensä varassa. Hän heitti pois elinikäisen sitoutumisen pelkonsa mentyään naimisiin vaimonsa Danan kanssa. Kolme vuotta myöhemmin, herättyään halvaantuneena Virginian sairaalassa, Christopher huomasi jälleen kamppailevansa paitsi oman kuolevaisuutensa myös henkisten ongelmien kanssa. Hän oli yrittänyt tässä tilanteessa myös rukoilla, mutta ei saanut siitä mitään apua. Kun hän kertoi ystävälleen Bobby Kennedy Jr.:lle, että hän tunsi olevansa "kuin huijari" rukoillessaan Jumalaa, jota hän ei ollut koskaan aiemmin tunnustanut, Kennedy käski häntä teeskentelemään sitä niin pitkään, kunnes uskosta tulisi jossain vaiheessa totta. 

Ihmiset, jotka eivät palvele todellista elävää Jumalaa, korvaavat Hänet jollakin muulla. Valitettavasti näin toimivat myös Christopher ja Dana Reeve löytäeessän heidän humanistisia arvojaan heijastavan uskonnon - unitaarisen universalismin. Siihen kuului toki tärkeänä ajatus Jumala on rakkaus. Tässä uskonhaarassa kuitenkin esimerkiksi Jeesus tunnustetaan ainoastaan yhtenä kaiken sallivana rakkaudentäyteisenä guruna muiden pyhien rinnalla. Chris ja Dana viittasivat mielellään Abraham Lincolnin aiemmin tässä kirjoituksessa siteeraamaani kommenttiin hyvän tekemisestä. Tähän kykyyn erottaa hyvä ja paha toisistaan myös Reevet viittasivat, jos heiltä kysyttiin heidän uskonnollisuudestaan. Dana kuoli muuten syöpään vain muutama vuosi miehensä Christopherin kuoleman jälkeen. Heidän yhteinen poikansa Will ei ollut vielä edes täysi-ikäinen, joten hän jäi käytännössä orvoksi. 

Christopher Reeve ehti kirjoittaa kaksikin elämäkertaa halvautumisensa jälkeen. Christopher ja Dana Reeven elämästä ja rakkaustarinasta on kirjoitettu myös jälkeenpäin kirja Somewhere in heaven. Yhdessäkään näistä kolmesta kirjasta ei Jeesuksen nimeä mainita. Internetin eri sivustoilla on tehty listoja julki-ateistiksi tunnustautuneista tunnetuista henkilöistä. Heidän joukossaan mainitaan valitettavan usein myös Christopher Reeve. Samoissa yhteyksissä on käytetty yllä mainittuja lauseita Christopherin suusta, millä tavoin hän puhui uskostaan tai sen olemattomuudesta. Raamattu opettaa joka tapauksessa, että Jeesus on tie, totuus ja elämä eikä kukaan tule Isän tykö kuin Hänen kauttaan (Joh. 14:6). Siksi on tärkeää tehdä elämämme tärkein päätös jo tässä ajassa ja ottaa Jeesus Kristus vastaan elämämme Herrana. Ottiko Christopher Jeesuksen vastaan? Se on ratkaiseva tekijä siihen, menikö hänen sielunsa paratiisiin vai tuonelaan odottamaan lopullista kohtaloaan. On tietysti hyvä muistaa, ettei meillä tavallisilla kuolevaisilla ole valtaa eikä voimaa tuomita ihmisiä kadotukseen saati laskea taivaaseen. Jumalalla sen sijaan on kaikki valta niin taivaassa kuin maan päällä. Jumalalle on kaikki mahdollista...