Miksi uskonnottomat ja jumalattomat ihmiset reagoivat niin ärhäkästi ja pilkkaavat Jumalaa?

                     

Olen usein miettinyt, miksi uskonnottomien ja jumalattomien reaktiot uskoon liittyviin asioihin ovat niin voimakkaita ja jopa pilkallisia. Kun lehdessä on vaikka joku tähän elämän tärkeimpään asiaan ja pelastussanomaan liittyvä artikkeli, niin kommenttikentät täyttyvät ärhäköistä kommenteista, jossa jumalattomat näkevät suorastaan punaista, että tällainen asia on tuotu esiin. Ateistit aloittavat yleensä ensimmäisenä keskustelun kertomalla, kuinka uskovaiset ovat tyhmiä, jopa mielisairaita uskoessaan jonkin satukirjan oppeihin. Näinhän se vain aina menee.   

Mielestäni tämä johtuu siitä, että nämä ihmiset tuntevat todellisuudessa sisimmässään syvää hätää ja epävarmuutta – he kokevat levottomuutta sekä suorastaan uhkaavana sen, että toisilla on taas jotain, mitä heiltä itseltään puuttuu. Heidän mielestään uskovaiset olisi saatava hiljaisiksi hinnalla millä hyvänsä. He ovat valitettavasti vahvasti tämän maailman ruhtinaan talutusnuorassa. Vaikka he eivät myönnä sitä, uskon, että jokaisella ihmisellä, myös vakaalla ateistilla, on kuitenkin syvimmällä sydämessään tietoisuus siitä, kuka heidät on luonut. Tämä Jumalan jättämä jälki meissä voi herättää tunteita ja ajatuksia, jotka saavat aikaan torjuntaa ja vastustusta, kun aihe tulee esille.

Kun ihminen kääntää selkänsä Jumalalle, hän tekee päätöksen, joka vaatii jatkuvaa oikeutusta itselleen ja muille. On helpompi pilkata kuin kohdata se mahdollisuus, että Jumala olisikin todellinen ja että yksin Hän voi tarjota jotain, mitä ihminen ei voi itse omassa voimassaan saavuttaa. Tämä sisäinen konflikti voi nostaa pintaan vihan, pelon ja hyökkäävän asenteen, joka näkyy erityisesti väittelyissä uskovien kanssa. Tällainen keskustelu ei valitettavasti johda sillä hetkellä mihinkään. Sanotaan kuitenkin, ettei Jumala sana kuitenkaan tyhjänä pala. 

On toki totta, että osa ihmisistä pitää loppuun asti kiinni siitä, etteivät he halua uskoa Jumalaan, ja valitsevat tietoisesti elämän ilman Häntä. Tämä on hyvin surullista, sillä kun tällainen ihminen jättää tämän maallisen telttakankaansa, niin hän ymmärtää silloin heti, että häntä odottaa kadotus. Onneksi on myös heitä, jotka elämänsä loppumetreillä tajuavat tarvitsevansa Jeesusta. Kuoleman läheisyys voi tehdä ihmisestä rehellisemmän itselleen, ja juuri silloin evankeliumin totuus voi murtaa paatuneimmankin sydämen, erityisesti jos tämä ihminen on saanut olla jatkuvan esirukouksen alla. On siis näitä ihmisiä, jotka eivät uskallakaan kohdata kuolemaa ilman Jumalaa ja Jeesusta, vaikka olisivat vastustaneet uskoa koko elämänsä ajan.

Näiden ihmisten puolesta meidän tehtävämme on rukoilla. Vain Jumala voi avata heidän sydämensä ja johdattaa heidät totuuden rakkauden luo. Meidän tehtävämme on elää uskoa todeksi, olla valona ja suolana maailmassa ja jättää loput Jumalan käsiin. Pyhä Henki tekee työtään myös silloin, kun emme itse sitä näe. Siksi on tärkeää rukoilla rohkeasti ja luottaa siihen, että Jumalan rakkaus voi muuttaa minkä tahansa sydämen.