Kun aplodit vaikenevat – sielun ikuisuusviesti viihteen kulisseista

Viime aikoina olemme saaneet kuulla surullisia uutisia useista viihdemaailman tunnetuista henkilöistä, jotka ovat menehtyneet yllättäen ja usein aivan liian varhain. Juuri tällä viikolla tieto tangokuningas Marko Lämsän poismenosta pysäytti monet. Hänet kruunattiin tangokuninkaaksi vuonna 2006, jolloin hänen äänensä ja lavakarismansa kosketti lukuisia suomalaisia. Vaikka Marko oli esiintyjänä hyvä, ei armottomassa viihdemaailmassa kaikille riitä sama leipä. Hän jäi viime vuosina eturivin julkisuuden ulkopuolelle. Syytä hänen äkilliseen kuolemaansa ei ole julkistettu, mutta on kerrottu hänen kamppailleen alkoholiongelman kanssa.

Tällaiset uutiset pysäyttävät ja panevat ajattelemaan. Itse olen usein miettinyt: Mikä on niiden sielujen ikuinen kohtalo, jotka lähtevät tästä maailmasta ilman Jeesusta? Elämän karikot, kivut ja yksinäisyys voivat kätkeytyä säihkyvien esitysten ja lavaloiston taakse. Viihdemaailma voi kietoa ihmisen valheelliseen turvaan ja sokaista sydämen todelliselta tarpeelta – Jumalalta. Se antaa hetkellisen huomion ja hurman, mutta kun aplodit loppuvat ja tähteys himmenee, jäljelle voi jäädä vain hiljaisuus ja tyhjyys.

Kuinka moni sielu onkaan mennyt kadotukseen sen harhan mukana, että näkyvä menestys on merkki siitä, että kaikki on hyvin? Kuinka monet ovat paenneet sisäistä kipuaan pulloon, huumeisiin tai loputtomaan hyväksynnän janoon? Kun aplodit vaikenevat, jäljelle jää vain ihminen – ja Jumala.

Me ihmiset toivotamme niin helposti kauniita sanoja vainajien muistoksi: "Hyvää taivasmatkaa" tai "Nyt hän soittaa taivaallisessa orkesterissa." Ne ovat lohduttavia lauseita, mutta valitettavasti ne eivät perustu ikuisuuden totuuteen. Ei ole matkalippua taivaaseen ilman Jeesusta Kristusta. Raamattu sanoo selvästi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh. 14:6)

Tämä ei ole kylmä totuus, vaan rakkaudellinen kutsu. Jumala tahtoo pelastaa jokaisen. Hän ei halua yhdenkään sielun joutuvan kadotukseen. Mutta rakkaus ei pakota – se odottaa sydämen vastausta. Me emme voi tietää kenenkään sielun lopullista tilaa – sen tietää vain Jumala. Ja joskus, aivan ihmeellisellä tavalla, armo voi kohdata ihmisen juuri kuoleman kynnyksellä.

Ystäväni kertoi minulle kerran tapauksen, joka on tosi. Mies, joka tiedettiin avoimesti Jumalan pilkkaajana, putosi jäihin ja vajosi veden alle. Vajotessaan hän kirosi ääneen. Kukaan ei ehtinyt auttaa. Mutta hetken kuluttua mies pulpahti esiin ja ylisti Jeesusta niin, että kaikki ympärillä olijat hämmästyivät. Kun hänet saatiin kuiville, hän kertoi kohdanneensa Jeesuksen veden alla ja saaneensa armon – sekä pelastuksen että mahdollisuuden jatkaa elämäänsä. Mies teki parannuksen ja tuli uskoon.

Tällaiset tapaukset ovat harvinaisia, eikä niiden varaan pidä tuudittautua, että kaikki pelastuisivat. Sanotaan, että taivaaseen menee loppujen lopuksi vain vähän ihmisiä. Tällaiset viime hetken pelastumiset muistuttavat meitä kuitenkin Jumalan äärettömästä armosta. Kuten ristin ryöväri sai armon viime hetkillään – ja siihen samaan armoon mekin voimme luottaa. Miksi emme siis turvaisi Jeesukseen jo tänään.

Älä jää odottamaan viimeistä hetkeä. Elämä ilman Jeesusta voi näyttää ulospäin säkenöivältä, mutta se voi päättyä sielun pimeyteen. Tartu siihen ainoaan pelastavaan käteen, joka yltää syvimpäänkin kuiluun – Jeesuksen käteen.

Hän odottaa sinua. Vielä tänään. Vielä nyt.

"Katso, nyt on otollinen aika, katso, nyt on pelastuksen päivä!" (2. Kor. 6:2)