Père-Lachaise: Kuoleman ja elämän opetuksia Pariisin hautojen äärellä

Tässä blogissa haluan jakaa kokemukseni käynnistäni Père-Lachaisen hautausmaalla Pariisissa. Minua kiehtovat erityisesti vieraiden maiden hautausmaat, jotka kertovat paljon paikallisesta kulttuurista, tavoista ja suhteesta elämään ja kuolemaan. Usein hautausmaat ovat kauniita, jopa idyllisiä paikkoja, ja Père-Lachaise osoittautui sellaiseksi heti portista astuessani sisään. Vastassa olivat upeat, monumentaaliset haudat, jotka heijastivat sekä vainajien tarinoita että heidän varallisuuttaan. Toiset haudoista olivat kuin pieniä kivestä rakennettuja taloja, joihin koko perhe oli haudattu – kuin lopullisia koteja ihmisten maallisille tomumajoille.

Père-Lachaisen hautausmaa ei ole vain paikka, jossa lepäävät tuhannet pariisilaiset ja monet maailmankuulut taiteilijat, vaan se on myös eräänlainen ulkoilmamuseo. Hautojen arkkitehtuuri on monimuotoista ja se henkii eri aikakausien tyyliä: uusgotiikan teräviä kaaria, uusklassisen pylväikköjä, koristeellisia obeliskeja ja hautakappeleita, jotka muistuttavat pieniä kirkkoja tai palatseja. Monet mausoleumit ovat koristeltuja veistoksilla, enkeleillä ja symboliikalla, joka kertoo sekä uskonnollisuudesta että yksilöllisestä elämäntarinasta.

Tunnelma tällä hautausmaalla on samanaikaisesti juhlava ja hiljaisen rauhallinen. Kapeat mukulakivikujat kiemurtelevat korkeiden hautamuistomerkkien lomassa kuin pieni kaupunginlabyrintti, jossa jokainen kivi ja sammaleen peittämä risti tuntuu kantavan historiaa. Paikka on sekä melankolinen että kaunis kuin kävelisi menneiden vuosisatojen läpi. Père-Lachaise on tunnettu romanttisesta, hieman mystisestäkin ilmapiiristään, joka houkuttelee niin matkailijoita, paikallisia kuin taiteilijoita etsimään inspiraatiota ja pysähtymään elämän rajallisuuden äärelle.

Félix Faure

Meillä oli tietysti mukana lista niistä tunnetuista nimistä, joiden haudalla halusimme käydä. Ensimmäiseksi katseemme pysähtyi hautaan, joka erottui muista heti. Sen päällä lepäsi luonnollisen kokoinen ihmishahmo – kuin kiveen ikuistettu ruumisarkku, sarkofagi, jossa mies oli kuvattu makaamassa rauhallisena. Patsas oli niin elävä näköinen, että hetken ajan tuntui melkein kuin hän vain nukkuisi. Hauta sijaitsi puun varjossa, ja tuo varjo teki kokonaisuudesta vielä vaikuttavamman, kuin luonto itse olisi kumartunut suojelemaan häntä. 

Kun kumarruimme katsomaan lähempää, kivessä luki nimi: Félix Faure (1841–1899). Vasta siitä ymmärsimme, että kyseessä oli Ranskan tasavallan presidentti, joka toimi virassa vuosina 1895–1899. Hauta huokui arvokkuutta, mutta samalla siinä oli jotakin intiimiä ja inhimillistä. Presidentti ei levännyt mahtipontisen muistomerkin päällä, vaan kuin tavallinen mies, puun katveessa, luonnon ja hiljaisuuden sylissä. Mitähän tämä hauta mahtoi kertoa hänen luonteestaan? Halusiko hän tulla muistettavaksi vähemmän vallan ja suurten eleiden kautta, enemmän ihmisenä, joka lopulta palaa osaksi samaa maata ja samaa rauhaa kuin kaikki muutkin.

Mutta kuka oikein oli tämä Félix Faure? Hän oli Ranskan kolmannen tasavallan viides presidentti, joka muistetaan poliittisesti ennen kaikkea Dreyfus-tapauksen aikakaudelta sekä suhteiden tiivistämisestä Venäjään. Fauren ura katkesi äkillisesti, kun hän kuoli virassa 16. helmikuuta 1899, vain 58-vuotiaana.

Virallinen kuolinsyy oli aivoverenvuoto Élysée-palatsissa, mutta jo samana iltana alkoi kiertää tarina, joka teki hänen kuolemastaan yhden Ranskan historian kuuluisimmista skandaaleista. Huhujen mukaan Faure menehtyi kesken intiimin hetken nuoren seuralaisensa, Marguerite Jeanne Steinheilin, sylissä. Marguerite oli tunnettu pariisilainen salonkivaikuttaja, itse naimisissa taidemaalari Adolphe Steinheilin kanssa. Hänestä oli tullut presidentin läheinen rakastajatar, ja väitettiin, että juuri heidän kohtaamisensa aikana Faure sai kohtauksen niin dramaattisesti, että hänen kätensä jäivät kiinni Margueriten hiuksiin.

Vaikka Faure oli itsekin naimisissa Berthe Belluardin kanssa ja heillä oli kaksi tytärtä, hänet tunnettiin yleisesti naisiin menevänä miehenä. Ehkä juuri siksi hänen kuolemansa ympärille kehittyi nopeasti pilailuja ja sanaleikkejä, jotka jäivät elämään kansan suussa – ja varjostivat hänen presidenttikautensa virallisia ansioita.

Sellainen tarina siis liittyy tähän hautaan: Ranskan presidentti, joka lepää puun varjossa Père-Lachaisen rauhassa, mutta jonka nimi liitetään yhä yhteen historian tunnetuimmista kuolemanhetken skandaaleista.

 Frédéric Chopin

Seuraavaksi lähdimme etsimään Frédéric Chopinin hautaa. Olimme jo kulkeneet alueen halki useaan kertaan ja taisimme kävellä sen ohitsekin, kun yhtäkkiä hautojen välistä ilmestyi seuraamme mies, joka esittäytyi Raphaëliksi. Hän ilmestyi kuin tyhjästä – mustassa puvussa, nahkasalkku kädessään, pitkä pörröinen tukka ja suuret paksusankaiset silmälasit saivat hänet näyttämään kuin olisi astunut suoraan 1970-luvulta tähän päivään.

Raphaël kertoi olevansa historioitsija ja tuntevansa Père-Lachaisen kuuluisat haudat kuin omat taskunsa. Hän ehdotti, että voisi johdattaa meidät Chopinin haudalle. Suostuimme kiitollisina – ja hän johdatti meidät aivan kulman taakse, paikkaan jonka ohi olimme tosiaan jo harhailleet tietämättämme.

Chopinin hauta oli kaunis ja herkkä, aivan hänen musiikkinsa kaltainen. Valkoinen marmorinen hautamuistomerkki kohoaa arvokkaana, sen päällä veistos, joka esittää Euterpea, musiikin muusaa. Hän itkee, lyyra käsissään – kuin ikuinen surulaulu säveltäjän poismenosta. Hauta erottuu yksinkertaisuudessaan ja samalla runollisuudessaan.

Raphaël pysähtyi haudan äärelle ja kertoi tarinan, joka teki vaikutuksen. Chopin kuoli Pariisissa vuonna 1849, vain 39-vuotiaana. Hänet haudattiin Père-Lachaiselle, mutta hänen suurin toiveensa oli, ettei hänen sydämensä jäisi tänne vieraalle maalle. "Kantakaa sydämeni kotiin, Puolaan", hän oli sanonut. Toive toteutettiin: Chopinin sisar kuljetti sydämen salaa Varsovaan, jossa se nykyisin lepää Pyhän Ristin kirkossa. Näin hänen ruumiinsa lepää Pariisissa, mutta sydän hänen kotimaassaan – kahtia jaettuna, aivan kuten hänen elämänsäkin oli, kahden maan ja kahden identiteetin välissä.

Ihmisillä on yhä tapana tuoda Chopinin haudalle kukkia, erityisesti punaisia ruusuja. Lisäksi haudalle jätetään usein pieniä Puolan lippuja kunnianosoituksena säveltäjän juurille ja hänen rakkaudelleen kotimaataan kohtaan. Siinä hetkessä Chopin tuntui läsnä – kuin hänen eteerinen musiikkinsa olisi kuultanut esiin hautausmaan hiljaisuudesta.

Sitten oli aika jatkaa kierrosta. Tässä vaiheessa Raphaël ehdotti, että hän voisi esitellä meille kaikki hautausmaan kuuluisimmat haudat. Kysyimme varovasti, veloittaako hän tästä oppaan roolistaan. Hän ei vastannut sanaakaan – vain nyökkäsi, heilautti salkkuaan ja lähti johdattamaan meitä eteenpäin. Päätimme seurata. Olihan tämä helpompaa kuin paahtavassa auringossa harhailla kartan kanssa.

Jim Morrison

Melko lähellä Chopinin hautaa on Jim Morrisonin viimeinen leposija. The Doorsin karismaattinen ja kiistelty keulahahmo, joka kuoli vain 27-vuotiaana Pariisissa, lepää täällä Père-Lachaisessa muiden kuuluisuuksien rinnalla. Morrisonin hauta on pieni ja melko vaatimaton, mutta sen ympärillä käy jatkuva hiljainen kuhina – fanit ympäri maailman tulevat tuomaan sinne ruusuja, lippuja, savukkeita, kynttilöitä ja muistokirjoituksia.

Raphaël pysähtyi haudan viereen ja viittasi vieressä kasvavaan puuhun. Sen runko oli täynnä graffiteja, sydämiä ja nimiä. "Tähän fanit tulevat suutelemaan ja jättämään viestejä Jimille", hän sanoi. Puusta oli tullut kuin Morrisonin muistomerkki muistomerkin sisällä – elävä, vuosikymmenien ajan kerrostunut todiste siitä, miten syvästi ihmiset yhä palvovat häntä.

Mutta kuka Jim Morrison oikeastaan oli? Hän eli repaleisen ja levottoman elämän. Naissuhteet, päihteet ja rajattomuus seurasivat häntä kaikkialle. The Doors nousi 1960-luvun lopulla Yhdysvaltojen menestyneimmäksi bändiksi, mutta Morrisonin elämä alkoi nopeasti kulua julkisuuden, sisäisten demonien ja alkoholin syövereissä. Hän itse myönsi, että joi tukahduttaakseen ”äänet”, jotka häntä piinasivat. James Riordanin teoksessa Break on Through: The Life and Death of Jim Morrison Morrisonin kerrotaan sanoneen: "Olen pakotettu juomaan hiljentääkseni demonien jatkuvat äänet."

Bändin valokuvaaja Frank Lisciandro kuvasi hänen juomistaan näin: "Jim joi demonien, haamujen ja henkien jatkuvan melun hiljentämiseksi. Hänen päänsä täyttyi näistä äänistä ja henkisistä ilmiöistä, ja hän huomasi, että alkoholi tarjosi hänelle tien niiden tukahduttamiseen."

Lavalla Morrison oli hurmaava ja provosoiva, mutta myös arvaamaton. Hän teki pilkallisia kommentteja uskonnosta ja häpäisi usein perinteisiä käsityksiä, mikä teki hänestä sekä palvotun että vihattavan hahmon. Hänen elämänsä päättyi arvoituksellisesti Pariisissa vuonna 1971 – virallisesti sydänkohtaukseen, mutta monen mielestä hänen omien valintojensa ja elämäntapojensa seurauksena.

Hänen haudallaan näkyi kirjoituksia, joissa lukee “Rest in peace.” Mutta Morrisonin levoton elämä, hänen demoninsa ja ristiriitaiset uskomuksensa herättävät ainakin itsessäni kysymyksen: saiko hän todella rauhan? Raamattu opettaa, että todellinen rauha ja lepo löytyy vain Kristuksessa – “Minä annan teille levon” (Matt. 11:28). Samoin se muistuttaa, että ilman uskoa Jeesukseen ihminen ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa (Joh. 3:3,18). Kaiken perusteella Morrisonin elämä ei viitannut siihen, että hän olisi turvautunut Vapahtajaan, mutta emme voi tietää mitä tapahtui hänen viimeisinä hetkinään. Voi olla, että hän saattoi vielä sydämessään huutaa Jumalan puoleen. Niin kuin usein näiden varhain kuolleiden muusikoiden kohdalla, vain Jumala yksin tietää hänen kohtalonsa.

Édith Piaf

Seuraava pysähdyspaikkamme oli Édith Piafin hauta. Yllätyimme, kuinka vaatimaton se oli verrattuna moneen muuhun kuuluisuuden leposijaan Père-Lachaisella. Mustasta kivestä tehty hautakivi oli hillitty, suorastaan eleetön, mutta samalla kaunis ja arvokas. Hauta erottui helposti sillä, että sen ympärillä oli tuoreita kukkia ja pieniä esineitä. Monet Piafin fanit muistavat häntä edelleen jättämällä ruusuja hänen haudalleen, usein punaisia — viittauksena hänen tunnetuimpaan lauluunsa “La Vie en Rose.” Mekin olimme varanneet oman ruusun, jonka laskimme hänen kuvansa päälle siihen kivelle hiljaisena kunnianosoituksena.

Edith ei ole haudassaan yksin: hänen kanssaan samaan hautaan on haudattu hänen vanhempansa, tytär sekä viimeinen aviomies Théo Sarapo, joka itsekin oli laulaja ja näyttelijä. Näin Edith on saanut viimeiseen leposijaansa ympärilleen perheensä, jota hän elinaikanaan niin kovasti kaipasi.

Edithin haudan päällä lepää myös Kristus-patsas, jonka huomasin heti. Kysyin tältä oppaaltamme Raphaëlilta, miksi Piafin haudalla oli juuri tämä symboli ja että oliko hän uskossa? Hän vastasi, että Édith oli eläessään rukoillut paljon, etenkin viimeisinä aikoinaan ollessaan yksin. Hänen elämänsä oli täynnä kipua, sairauksia ja yksinäisyyttä, ja rukous oli ollut hänelle turvasatama. Tämä oli minulle ihan uutta, sillä julkisesti hänen uskostaan ei ole puhuttu ja hienoa, jos näin on ollut. Muistan, että Piafilta on ilmestynyt joku omaelämäkerta, jonka suomenkielinen nimi on “Jumalani, miten olen elänyt”. Seisoessani hänen haudallaan en voinut olla ajattelematta, että ehkä Edith, joka lauloi kuuluisasti “En kadu mitään”, kuitenkin lopulta katui – ja ehkä viime hetkillään turvautui Jumalaan, jota puhutteli rukouksissaan. Toivon sydämestäni, että hän sai kokea pelastuksen ja armon.

Oscar Wilde

Seuraavaksi pysähdyimme Oscar Wilden haudalle, joka on yksi Père-Lachaisen hautausmaan erikoisimmista ja puhutuimmista muistomerkeistä. Hauta on valtava, sfinksimäinen kiviveistos, jonka kulmikas muoto ja voimakas siluetti erottuvat heti ympäristöstään.

Oscar Wilde (1854–1900) oli irlantilainen kirjailija, runoilija ja näytelmäkirjailija, joka tunnettiin terävästä älystään, nokkelista aforismeistaan ja värikkäästä persoonastaan. Hän nousi kuuluisuuteen erityisesti näytelmillään, kuten The Importance of Being Earnest, joissa hän yhdisti huumorin ja yhteiskuntakritiikin. Hänen ainoaksi romaanikseen jäänyt The Picture of Dorian Gray (1890) puolestaan teki hänestä kiistellyn hahmon: se käsitteli kauneuden, nautinnon ja moraalittomuuden teemoja tavalla, joka järkytti aikansa yleisöä. Wilde muistetaan edelleen yhtenä viktoriaanisen ajan merkittävimmistä ja kiistellyimmistä kirjallisista äänistä.

1900-luvun loppupuolelta alkaen etenkin naispuoliset fanit alkoivat osoittaa kunnioitustaan suutelemalla hautaa jättäen siihen huulipunan jälkiä. Vähitellen se muuttui vakiintuneeksi rituaaliksi: vierailijat jättivät huulipunasuudelmia, rakkauden viestejä ja nimiään  tähän monumenttiin. Vuoteen 2011 mennessä veistos oli peittynyt tuhansista punahuulisuudelmista, mikä kulutti ja värjäsi kiveä. Hautausmaan ylläpitäjät joutuivat puhdistamaan monumentin yhä uudelleen. Lopulta vuonna 2011 monumentti suojattiin lasiseinällä, jotta sitä ei enää voisi koskettaa. Nykytilanne on se, että lasiseinä estää suoran kosketuksen, mutta jotkut vieraat jättävät edelleen viestejä, kukkia tai huulipunajälkiä lasiin.

Raphael tosin sanoi, että erikoista on, että juuri naiset ovat olleet niitä, jotka ovat jättäneet suudelmiaan Wilden haudalle. Siinä on jotakin ironista, sillä Wilde itse rakasti miehiä ja hänen elämänsä suurin skandaali liittyi juuri siihen. Hän eli viktoriaanisessa Englannissa aikana, jolloin homoseksuaaliset suhteet olivat rikos, ja hänen suhteensa lordi Alfred Douglasiin, nuoreen aatelismieheen, nousi oikeudenkäynnin keskiöön. Wilde tuomittiin “törkeästä säädyttömyydestä” kahdeksi vuodeksi pakkotyöhön – tuomio, joka mursi hänen terveytensä, maineensa ja lopulta koko elämänsä. 

Ja silti – vaikka hänen elämänsä loppu oli traaginen, hänen hautansa ympärillä on tänäkin päivänä elämää. Fanit muistavat häntä kukkasin, kirjein ja huulipunajäljin. Hänestä on tullut kapinallisuuden, rohkeuden ja vapauden symboli, erityisesti niille, jotka itse ovat joutuneet elämään yhteiskunnan rajoitusten puristuksessa.

Mutta siinä seistessäni en voinut olla pohtimatta, mitä Wilden elämästä lopulta jäi käteen. Hän oli loistava kirjailija ja nokkela sanankäyttäjä, mutta hänen elämäänsä varjostivat skandaalit, oikeudenkäynnit ja vankeus. Hänet tunnettiin terävistä lausahduksistaan, joilla hän usein pilkkasi sovinnaisia arvoja ja jopa uskoa. Mutta juuri tässä – hänen haudallaan – mieleen nousi toinen, vähemmän tunnettu puoli Wildesta.

Viimeisinä päivinään Pariisissa, sairauden murtamana, Wilde otti vastaan katolisen kirkon viimeiset sakramentit. Pappi, joka oli paikalla hänen kuolinvuoteellaan, kertoi myöhemmin, että Wilde sai synninpäästön ja öljyllä voitelun. Se tarkoittaa, että juuri elämänsä lopussa hän kääntyi sen uskon puoleen, jota hän oli vuosikymmeniä pohtinut, mutta jota ei ollut ennen rohjennut ottaa vastaan.

Ajattelin mielessäni: ehkä Oscar Wilde, tuo ristiriitainen nero ja boheemi kulkija, sai sittenkin armon viimeisellä hetkellä. Raamattu sanoo: “Joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu” (Room. 10:13). Ja aivan kuten ryöväri ristillä, Wildekin saattoi viimeisessä hetkessään löytää sovituksen Jeesuksessa.

Hänen haudallaan oli kukkia, kirjeitä ja runonpätkiä. Yksi muistokirjoitus toivotti hänelle “ikuisen rauhan.” Sen äärellä pysähdyin. Wilden elämä oli kaikkea muuta kuin rauhallinen – täynnä myrskyjä, ylilyöntejä ja raskaita virheitä. Mutta ehkä, aivan lopussa, hän sai sen mitä koko elämänsä ajan etsi: todellisen rauhan, jota tämä maailma ei voi antaa.

Victor Noir

Yllätykset tällä hautausmaalla eivät päättyneet tähän, sillä seuraavaksi oli vuorossa Victor Noir – nuori ranskalainen toimittaja, oikealta nimeltään Yvan Salmon. Hän työskenteli aikoinaan La Marseillaise -lehdelle, joka oli tasavaltalainen julkaisu. 10. tammikuuta 1870 hänet ampui prinssi Pierre Bonaparte, Napoleon I:n veljenpoika. Tappo tapahtui riitatilanteessa, kun Noir meni kollegansa kanssa välittämään haastetta kaksintaisteluun. Prinssi suuttui ja ampui hänet suoraan. Mutta mikä teki Victor Noirista legendan? Hän oli kuollessaan vain 21-vuotias, ja hänen hautajaisistaan tuli valtava poliittinen mielenosoitus: arviolta 100 000 ihmistä kokoontui Pariisissa protestoimaan sekä hänen kuolemaansa että keisarikuntaa vastaan. Hänestä tuli symboli tasavaltalaiselle liikkeelle ja marttyyri vapauden puolesta.

Sitäkin erikoisempi on hänen hautamonumenttinsa. Kuvanveistäjä Jules Dalou teki hänestä haudalle realistisen pronssiveistoksen, jossa Noir makaa luonnollisessa koossaan kaatuneena, silinterihattu vierellään – ikään kuin juuri ammuttuna. Patsas on poikkeuksellisen elävä ja yksityiskohtainen. Yksi yksityiskohta on hänen housuissaan näkyvä korostunut kohouma nivusissa, jota pidetään symbolisena viittauksena hänen elinvoimaansa ja kuolemansa ajankohtaan. Ajan myötä tästä syntyi erikoinen kansanperinne: uskomus, että koskettamalla tai hieromalla Victor Noirin patsaan "erektiota", naiset voisivat tulla raskaaksi, löytää hyvän aviomiehen tai nauttia seksuaalisesta onnesta. Tästä syystä patsaan kyseinen kohta on kulunut kiiltäväksi, samoin huulet ja kengät, joita kosketetaan toiveiden kera.

Tämä erikoinen rituaali on tehnyt Victor Noirin haudasta yhden Père-Lachaisen kummallisimmista ja tunnetuimmista pyhiinvaelluskohteista. Patsas, joka esittää Noiria makaamassa maassa kuin kuolinhetkellään, on saanut vuosien varrella aivan erityisen – ja monen mielestä häiritsevän – maineen. Naiset käyvät koskettelemassa ja hinkkaamassa tätä haudan päällä olevaa näköispatsasta. Yhdellä silmäyksellä verkosta löytää kuvia tästä rituaalista, ja on vaikea olla tuntematta inhoa. Eikö hautausmaan pitäisi olla siunattu ja pyhä paikka – hiljentymisen, kunnioituksen ja rukouksen alu? Tällainen käytös loukkaa sekä vainajaa että hautausmaan tarkoitusta. Se on karu osoitus siitä, kuinka ihmiset voivat kadottaa kunnioituksen pyhiä asioita kohtaan ja muuttaa hautapaikan sopimattoman palvonnan näyttämöksi. Ajattelin itsekseni: ihmiset voivat olla todella eksyksissä. Kun hautausmaasta tehdään paikka lihallisten himojen purkamiselle, se kertoo jo jotain hyvin sairasta kulttuuristamme.

Maria Callas

Kierros huipentui Maria Callasin muistolehtoon. Maria Callas (1923–1977) syntyi New Yorkissa kreikkalaiseen perheeseen ja nousi aikansa kuuluisimmaksi sopraanoksi, jota kutsuttiin usein “La Divinaksi”. Hänet muistetaan erityisesti italialaisen oopperan suurista rooleista, kuten Normasta, Toscasta ja La Traviatasta, joissa hän yhdisti ainutlaatuisella tavalla dramaattisen ilmaisun ja loisteliaan äänen. Callas kuoli sydänkohtaukseen Pariisissa vain 53-vuotiaana. Hänen tuhkansa on sijoitettu Père-Lachaisen hautausmaan muistolehtoon, jossa nimi Maria Callas muistuttaa yhä oopperan jumalallisen tähden myrskyisästä elämästä. Hänen maalliset jäännöksensä lepäävät täällä vain tuhkan muodossa, mutta legendan sädekehä ympäröi paikkaa yhä. Callas tunnettiin aikanaan oopperan jumalattarena, mutta myös vaikeana ja ristiriitaisena ihmisenä. Hän hallitsi näyttämöä kuin kukaan muu, mutta kulissien takana hänen elämänsä oli täynnä pettymyksiä, yksinäisyyttä ja katkeroitumista. Viimeiset vuotensa hän vietti eristäytyneenä, vailla todellista lohtua – ikään kuin maailma olisi vienyt häneltä kaiken ja jättänyt jäljelle vain varjon. Se oli pysäyttävä muistutus siitä, ettei maine, kauneus tai ihailu voi koskaan tehdä ihmistä todella onnelliseksi. Päinvastoin – ne voivat ajaa ihmisen yhä syvemmälle tyhjyyteen. 

Raphaël seisoi Callasin muistolehdon äärellä silmät loistaen ja kertoi ylpeänä, että hänellä itsellään on varattu hautapaikka aivan Callasin vierestä. Hän kaivoi salkustaan kirjan, jossa oli kuva hänestä istumassa sen paikan rappusilla. “That’s me, that’s me,” hän toisti innokkaasti ja pyysi meitä joskus kuolemansa jälkeen tulemaan katsomaan, että hän todella lepää siinä Callasin vierellä. En voinut olla ajattelematta: mikä show omasta hautapaikasta! Kuinka turhaa ihmispalvontaa. Olisipa hänellä ollut yhtä suuri huoli siitä, minne hänen sielunsa päätyy, kuin siitä, missä hänen ruumiinsa joskus lepää. 

Kierroksen lopussa tuli odotettu tipin hetki. Annoimme Raphaëlille 30 euroa, mikä tuntui ihan kohtuulliselta vajaan puolen tunnin opastuksesta. Mutta Raphaël pudisti päätään: “No, no, give me more. Give more. Usually people pay 30 euros per person.” Hetken mietin, ja ojensin hänelle ranskankielisen kutsukortin Karitsan häihin – niitä samoja, joita olin matkani aikana jakanut. Hän katsoi sitä epäröiden ja sanoi: “Oh, thank you… but maybe money instead?” Vastasin: “Tämä on tärkeämpää kuin raha.” Hän pisti kortin salkkuunsa, ja annoimme hänelle vielä 20 euroa lisää. Kierros maksoi meille lopulta 50 euroa – ei paha hinta siitä, että säästyimme etsimisen vaivalta. Mutta enemmän kuin yksikään hauta tai opastus, mieleen jäi se pysäyttävä kysymys: mikä elämässä oikeasti on tärkeintä?

Maria Callas kuoli yksinäisenä ja katkerana. Jim Morrisonin, Édith Piafin ja monen muun kuuluisuuden nimet loistavat hautakivissä, mutta mitä merkitystä sillä on iäisyydessä? Maine ja kunnia eivät kanna yli kuoleman rajan.

Raamattu sanoo:

"Turhuuksien turhuus, sanoo Saarnaaja, turhuuksien turhuus! Kaikki on turhuutta." (Saarn. 1:2)

Todellinen kysymys ei siis ole, missä ja kenen vieressä lepäämme maan tomussa, vaan missä vietämme iankaikkisuutemme. Hautapaikka on vain pölyä ja kiveä.  Tärkein sijoitus, minkä ihminen voi tehdä, on varmistaa paikkansa taivaassa. Se tapahtuu uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, joka antaa synnit anteeksi ja vie luokseen ikuiseen elämään. Lopulta hautapaikka on vain pölyä ja kiveä. Mutta taivaspaikka — se on todellinen aarre.