Novelli: VARJO OLKAPÄÄLLÄ

 

Varjo olkapäällä

 Kun tapasin Irmelin, hän kertoi näkevänsä ympärilläni henkioppaan, joka halusi tehdä kanssani lauluja. Tuntui kuin olisin saanut erityisen lahjan. Mutta keskellä istuntoa lumipallo räjähti ikkunaan. Kanavoidut viestit muuttuivat kirosanoiksi. Ja kun kysyin, mistä ne oikein tulevat, sain vastaukseksi kaksi sanaa: Tuonelan tuvilta.

Eräänä toukokuun aamuna aurinko lämmitti mukavasti, kun lähdin lenkille naapuruston rauhallisille kujille. Olin juuri jäänyt työttömäksi, mieheni kävi töissä ja poika oli jo muuttanut opintojen perässä pois. Koti tuntui hiljaiselta, ja olin täyttänyt tyhjyyttäni uushenkisellä kirjallisuudella. Se antoi edes jonkinlaista sisältöä päiviin.

Juuri kun olin kääntymässä tutulle polulle, näin hänet. Irmeli. Olimme tervehtineet toisiamme aiemminkin, mutta tällä kertaa jäimme pidempään juttelemaan. Siinä oli jotain luontevaa, melkein kuin olisimme tunteneet toisemme jo vuosia.

– Onko sulla kiire? kysäisin rohkaistuneena. – Jos haluat tulla päiväkahville, istuttaisiin hetki.

Hän hymyili lämpimästi. – Kyllä minulla on aikaa, mielelläni tulen.

Istahdimme olohuoneeseeni, ja kahvin tuoksu leijaili huoneessa, kun Irmeli alkoi puhua.

– Minulla on yksi kyky, hän sanoi katseensa lennellen huoneen nurkissa. – Minä aistin asioita, joita muut eivät näe. Kuolleita ihmisiä, enkeleitä... ne ovat joskus ihan läsnä.

Hän puhui niin luonnollisesti, kuin puhuisi säästä. Minua se ei pelottanut, pikemminkin kiehtoi. Uushenkisyys oli jo tuttua minulle, ja nyt tässä oli ihminen, joka eli sitä vielä konkreettisemmin todeksi.

– Olen alkanut tehdä lauluja, kerroin innostuneena. – Minulle tulee säveliä jostakin, ihan selvästi. Olen opetellut nuotittamaan niitä.

Irmelin silmät välähtivät. – Sinun ympärilläsi on selvästi tapahtunut jotain uutta. Minä aistin säteilevää valoa ja hyvää energiaa.

Hän puhui niin varmasti, että tunsin oloni jotenkin erityiseksi. Menin pianon ääreen ja soitin hänelle muutaman laulun, jonka olin saanut valmiiksi.

– Onpa kaunista. Oletko muuten koskaan pysähtynyt pohtimaan, mistä nuo sävelet tulevat? hän kysyi.

– En ole. Se on minulle suuri arvoitus.

Hän nojasi eteenpäin, ja ääni muuttui salaperäiseksi.

– Minäpä näen, että sinulla on henkiopastaja. Miespuolinen, tummat puolipitkät hiukset. Pistävä katse. Hän on seisonut rinnallasi jo pitkään. Se seisoo nyt ihan takanasi ja silittää olkapäätäsi.

Vilunväristys kulki pitkin niskaani. Olin yhtä aikaa utelias ja varuillani, mutta en kyennyt kääntämään katsettani pois.

Hän jatkoi: – Se kertoo eläneensä joskus täällä maan päällä. Aika tuskallisen elämän, missä oli paljon ahdistusta. Nyt se haluaa auttaa sinua.

Kun Irmeli lähti, jäin istumaan sohvalle. Tuntui kuin jokin olisi auennut ympärilläni, ikään kuin olisin astunut näkymättömän oven kautta johonkin uuteen todellisuuteen. Tietoisuus siitä, että minulla on opas, joku, joka näkee minut, vaikka minä en näe sitä. Se oli pelottavaa ja kiehtovaa yhtä aikaa.

Seuraavina viikkoina ajattelin usein Irmeliä. Yksin ollessani saattoi niskassa tuntua kylmä väristys, ja ajattelin sen olevan merkki: henkioppaani on läsnä.

Tapasimme uudelleen. Irmeli oli innoissaan jo ennen kuin ehti istuutua.

– Se muusikko, se henki, tuli jälleen luokseni! hän sanoi. – Se lauloi minulle jotain kaunista, haikeaa laulua. Itse säesti kitaralla.

Hän alkoi hyräillä. Sävel oli kaunis, melankolinen.

– Se sanoi olevansa onnellinen, jos tekisimme siitä laulun. Sen mieleksi, hän selitti. – Se tulisi siitä tosi iloiseksi.

Ja niin me lupasimme. Minä nuotitin sävelmän, Irmeli muisteli sanoja. Laulu sai muotonsa, ja sovimme, että Irmeli tulisi seuraavalla kerralla laulamaan sen nauhalle.

Kun hän saapui sovittuna päivänä, olin virittänyt nauhurin valmiiksi. Irmeli asettui pianon viereen, ja minä säestin. Hän lauloi kauniisti, ääni täynnä haikeaa lämpöä. Keskityimme molemmat täysin, tunnelma oli jännittynyt ja odottava.

Ja sitten kesken kaiken se tapahtui.

RÄKS!

Jysäys oli niin valtava, että koko talo tuntui tärähtävän. Irmeli päästi sydäntä vihlovan, kimeän kiljahduksen ja ponnahti säikähtäneenä pystyyn. Minäkin säpsähdin niin, että kädet irtosivat pianon koskettimilta ja sydän hypähti kurkkuun. Katseemme kääntyivät yhtä aikaa kohti olohuoneen ikkunaa, ja siinä se oli: valtava lumipallon jälki oli iskeytynyt lasiin.

– Apua! Mikä se oli? Irmeli huudahti kalpeana hengitys katkonaisena.

Menin ikkunaan. Ulkona ei näkynyt ketään. Ei jälkiä lumessa, ei pakenevia hahmoja. Ainoastaan ikkuna, johon lumipallo oli osunut.  Irmeli oli istahtanut sohvalle katsellen kalpeana tyhjyyteen.

– Miten tämä on mahdollista? ihmettelin ääneen. – Tämä on rivitalon keskimmäinen asunto. Meillä on vanhuksia ympärillä, ei täällä kukaan heittele ikinä mitään lumipalloja. Eikä tuolla näy ketään.

Irmeli istui yhä sohvalla, mutta hänen ilmeensä oli muuttunut. Pelokkuuden tilalle oli noussut jotain muuta – melkein innostus.

– Kuulepas. Sillä on asiaa meille. Se sanoo sulle, että tämä on kannustus! Että antakaa palaa vaan. Tämä on sen tapa sanoa, että tämä on tärkeää.

Hän puhui niin vakuuttavasti, että minäkin aloin epäröidä. Ehkä se todella oli merkki. Ehkä henkimaailma halusi osoittaa hyväksyntänsä tällä tavalla.

– Mutta eikö se olisi voinut lähettää jonkun kukkasen tai... no, jotain vähemmän rikkovaa? yritin vielä.

Irmeli hymyili salaperäisesti. – Henkimaailman tavat ovat erilaiset. Meidän ei tarvitse ymmärtää kaikkea.

Kävin ulkona pyyhkimässä ikkunan karmilta lumensekaisen veden ja yritin samalla saada mieleni rauhoittumaan. Kauhistuin huomatessani, että ikkunalasiin oli jäänyt jopa pieni särö muistoksi tapahtuneesta. Ajatus kylmäsi: mihin kaikkeen henki mahtaisikaan pystyä, jos se kykeni jättämään jälkensä jopa lasiin?

Seurasin Irmelin esimerkkiä ja yritin vakuuttaa itselleni, että kaikki tämä oli merkki siitä, että olimme oikealla tiellä. Silti jokin sisimmässäni värisi yhä. Se ei ollut enää pelkkää jännitystä, vaan selittämätöntä levottomuutta, jota en osannut karistaa mielestäni.

Irmeli palasi pianon ääreen. – Jatketaan, hän sanoi. – Se haluaa kuulla laulun loppuun.

Istahdin takaisin koskettimien ääreen, vaikka kädet vapisivat hieman. Irmeli lauloi loput, ja kun vihdoin pääsimme viimeiseen nuottiin, tunnelma oli yhtä aikaa juhlava ja outo.

– Katso nyt, Irmeli sanoi yhtäkkiä hiljaa. – Se seisoo sinun takanasi. Pitää kättään olkapäälläsi. Nojaa sinuun itkien ilosta.

Hengitin pidättäen. En nähnyt mitään, mutta tunsin olon oudoksi.

– Se sanoo: "Kiitos rakas ystävä. Olen sanaton, olen onnellinen. Jotenkin aina tiesin, että tämä toteutuu teidän kauttanne. Olette taivaan lahja minulle, ja minä taivaan lahja teille."

Se tuntui niin aidolta ja merkitykselliseltä, että kyyneleet nousivat silmiini. Unohdin hetkeksi ikkunan ja sen karmean jysähdyksen. Ajattelin vain sitä, että olin saanut olla osa jotain suurempaa.

Vasta paljon myöhemmin aloin ymmärtää, että se lumipallo ei ollut mikään kannustus. Se oli ensimmäinen varoitus.

Jatkoimme entistä tiiviimpää yhteyttä Irmelin kanssa. Siitäkin huolimatta, ettei mieheni pitänyt tästä touhustamme yhtään.

– Ei kai se noita-akka tule taas tänään? hän sanoi eräänä iltana, kun olin siivoillut olohuonetta ennen Irmelin tuloa.

– Älä puhu noin, minä vastasin äänessäni jo selvää ärtymystä. – Irmeli on minun ystävä, ja minä saan itse valita ystäväni.

– Ystävä? Hän on sekoittanut sinun pään näillä jutuillaan. Ennen sinä et puhunut mitään henkioppaista ja kanavoinneista.

– Elämä muuttuu, minä sanoin. – Olen löytänyt jotain, mikä antaa minulle sisältöä. Eikö se ole hyvä asia?

Mieheni katsoi minua pitkään, pudisti päätään ja kääntyi takaisin television ääreen.

– Tee kuten haluat, hän sanoi. – Mutta minä en halua olla osa tätä.

Vaikeneminen ja vetäytyminen oli hänen tapansa antaa periksi. En silloin halunnut miettiä, oliko hän ehkä oikeassa. Minulle tärkeintä olivat ne paperiliuskat, joita Irmeli alkoi kantaa mukanaan. Hän kertoi saavansa automaattikirjoituksella viestejä aina samaan aikaan illasta, istuessaan yksin kotonaan. Kynä vei kuulemma sanelua, ja hän kirjoitti ylös kaiken, mitä tuli.

– Minä vain annan sen tapahtua. En mieti, enkä suunnittele. Käsi vain liikkuu, Irmeli selitti ja ojensi minulle uuden nipun papereita.

Luin viestejä innostuneena ja tulkitsin jokaista sanaa. Niissä oli raamatullisia kaikuja, rakkaudellisia sävyjä sekä kehotuksia rohkeuteen ja luottamukseen. Mutta toisinaan niissä oli myös hyvin sekavia riimejä ja lauseita, jotka eivät oikein taipuneet mihinkään järkeen. Silti uskoin saaneeni korkeamman lahjan.

– Tämä henkiopas on meidän isäntä, Irmeli sanoi erään kerran istuessamme keittiön pöydän ääressä. – Se antaa ohjeita sinun elämäntilanteisiisi, ja ohjaa millaisia valintoja sinun pitää jatkossa tehdä. Se on alkanut opastaa myös minua. Sitä kannattaa kuunnella.

– Isäntä? Se sana kuulosti minusta jotenkin omituiselta, mutta en sanonut mitään.

Mieheni tuli juuri sillä hetkellä keittiöön hakemaan kahvia. Hän vilkaisi paperipinoa, katsahti Irmeliin, sitten minuun.

– Taas noita pimeyden tekoja, hän tuhahti ja poistui olohuoneeseen.

Irmeli ei sanonut mitään, mutta näin, miten hänen leukansa jännittyi.

– Hän ei vaan ymmärrä, sanoin nopeasti. 

– Se on hänen tapaansa reagoida, kun hän ei tiedä tarpeeksi ja on epävarma, Irmeli sanoi ja hymähti. – Ei hän ymmärrä näistä asioista yhtään mitään. Kulkee laput silmillä. Onneksi sinä olet valinnut toisin, kun olet avautunut.

Minä nyökkäsin, vaikka samalla tunsin piston omassatunnossa. Olinko minä todella valinnut? Vai olinko vain liukunut mukaan, koska tämä kaikki tuntui niin jännittävältä ja erityiseltä?

Irmeli alkoi koota laukkuaan. – Tuon seuraavat viestit lauantaina. Lue ne huolella. Niissä on ohjeita seuraavaa askelta varten. Sinun on kohta aika opetella itse kanavoimaan.

Kun ovi hänen jälkeensä sulkeutui, mies tuli takaisin keittiöön.

– Onko se mennyt? hän kysyi.

– Meni.

– Hyvä.

Hän täytti kahvikuppinsa ja oli jo lähtemässä, kun sanoin:

– Miksi sinun täytyy olla noin tyly?

– Minä en halua, että tässä kodissa harjoitetaan mitään noituutta.

– Tämä ei ole noituutta, sanoin, vaikka sisimmässäni tiedostin, että tämä saattoi olla juuri sitä.

– No mitä se sitten on?

En osannut vastata. Olin liian pitkällä ja liian innostunut. En halunnut nyt perääntyä.

– Minä saan itse päättää, mitä uskon, sanoin lopulta.

– Saat toki, mies vastasi. – Mutta minä saan päättää, mitä minä siedän.

Hän ei sanonut enempää, mutta se jäi leijumaan ilmaan. Se oli meidän yhteinen asuntomme, ja hän oli alkanut vältellä olohuonetta aina, kun Irmeli kävi. Yleensä pyysin Irmeliä silloin, kun mieheni oli töissä, niin ei olisi häiriötekijöitä.

En silloin vielä tajunnut, että se olisi pitänyt olla yksi varoitusmerkki muiden joukossa. Sen sijaan otin Irmelin mukaan enemmän kuin koskaan, koska hän oli se, joka antoi minulle sisältöä, joka sai minut tuntemaan itseni erityiseksi.

Ne viestit tulivat aina lauantaisin samaan aikaan illasta Irmelin käsialalla. Ne olivat minun aarteeni ja todisteeni siitä, että olin astunut johonkin suurempaan.

Siihen aikaan en vielä tiennyt, mitä suurempi todella tarkoitti. Kuvittelin jo, kuinka tekemämme laulut löytäisivät tiensä levy-yhtiöille ja kuinka kenties jotkut tunnetut laulajat esittäisivät niitä. Henkiopas itse kehotti minua heittäytymään musiikin tielle.

– Se sanoo, että se on sinun elämäntyösi, Irmeli kertoi.

Lähetin kasetteja levy-yhtiöille, mutta kukaan ei innostunut. Jälkeenpäin ajattelen, ettei se ollut tarkoitustakaan.

Olin kyllä tietoinen, että tämä oli okkultismia. Jokin sisälläni varoitti, mutta se varoitus oli liian hiljainen. Tunsin toisinaan kylmän henkäyksen, ja ajattelin sen kuuluvan asiaan. Mummoni, joka oli uskossa, oli aina varoittanut näistä asioista. Sodin ajatusta vastaan, että tämä voisi olla väärin. Irmeli selitti aina, että henkimaailma haluaa lähestyä meitä, kertoa itsestään.

– On niin paljon muutakin kuin Raamattu, hän selitti. – On sielunvaellus, karma, jälleensyntymä.

Olin valmis uskomaan melkein mihin tahansa.

Mutta sitten alkoi tapahtua asioita, joita en voinut enää sivuuttaa.

Eräänä päivänä Irmeli tuli luokseni ja oli näkyvästi järkyttynyt.

– Nyt minä onneton suututin sen, hän sanoi.

– Miten ihmeessä?

– En minä vaan tiedä. 

Hän näytti minulle paperia, johon oli kanavoinut viestiä. Teksti oli täynnä kirosanoja, raivoa ja vihamielisyyttä. Luin sitä kylmän väristysten kanssa.

– Se on nyt todella vihainen meille, Irmeli sanoi.

Mietin, miksi henki, jonka piti olla opas ja ystävä, suuttuisi tällä tavalla. Sehän oli ilmaissut viesteissään, kuinka ihanaa ja kevyttä tuonpuoleisessa on. Toisissa viesteissä henki kertoi kuitenkin joutuvansa kokemaan toisinaan helvetillisiä olotiloja.

– Miten se voi olla mahdollista? kysyin. – Jos siellä on niin ihanaa?

Irmeli kohautti olkapäitään. – Se on vaan kertonut.

Olin alkanut kertoa mummoni varoituksista Irmelille jo aiemmin. Mummo oli aina puhunut vakavasti näistä asioista, etenkin kun olin nuorempana käynyt ennustajilla.

– Mummo sanoo, ettei pidä uskoa jokaista henkeä, sanoin Irmelille. – Pitää kuulemma koetella, ovatko ne Jumalasta.

– No koettele sitten, Irmeli sanoi. – Kysy siltä jotain.

Niinpä, kun Irmeli alkoi nyt taas kanavoida henkeä, esitin sille kysymyksen.

– Tunnustatko Jeesuksen Kristuksen Herraksesi?

Odotin. Irmelin ilme muuttui, ikään kuin hän olisi kuunnellut jotain.

– Se kierteli vastausta, hän sanoi. – Se sanoo omistautuneensa jollekin hengen tielle. Ei se varsinaisesti vastannut.

– Kysypäs siltä, että mistä nämä viestit oikein tulevat.

Irmeli katsoi minua hetken, sulki silmänsä ja keskittyi. Hetken kuluttua hän otti kynän käteensä ja alkoi kirjoittaa. Käsi liikkui paperilla varmasti ja nopeasti, aivan kuin joku toinen ohjaisi sitä. Sitten hän pysähtyi, katsoi paperia ja käänsi sen minua kohti.

Paperilla luki: "Tuonelan tuvilta."

Tuonela.

Sana pysäytti minut. Minä en ollut mikään asiantuntija. En ollut perehtynyt tarkemmin, mikä paikka Tuonela oikein oli. Se kuulosti kuitenkin joltakin pimeältä, mihin en halunnut yhdistää itseäni.

– Tuonela? sanoin ääneen. – Se kuulostaa aika synkältä paikalta.

Irmeli kohautti olkapäitään. – Se on vain yksi nimi. Eri kulttuureissa on eri nimiä sille puolelle.

– Mutta minä olen ajatellut, että nämä viestit tulisi jostain hyvästä paikasta. Taivaasta, minä sanoin.

– Ehkä Tuonela onkin hyvä paikka, Irmeli sanoi. – Mistä me voidaan tietää.

Hän puhui niin luontevasti, että minäkin yritin uskoa. Mutta jokin sisälläni värähti – se oli sama väre, jonka olin tuntenut lumipallon osuessa ikkunaan. Sana Tuonela jäi kummittelemaan mieleeni, mutta en silti katkaissut yhteyttä. Ehkä en halunnut uskoa, mitä se merkitsi. Ehkä olin jo liian syvällä.

Sitten tuli päivä, jolloin en voinut enää väittää ymmärtämättä.

Irmeli istui olohuoneessani ja selasi kännykkäänsä. Hänen kätensä tärisivät hieman.

– Katso tätä, hän sanoi ja ojensi minulle puhelimen.

Kuvassa oli hänen lapsenlapsensa, iloinen pieni tyttö leikkimässä. Mutta kuvassa lapsen iholla oli rumia näppylöitä, melkein paiseita. Ne näyttivät tulehtuneilta.

– Mutta eihän sillä lapsella ole mitään tällaista? Ethän ole puhunut, että olisi sairastunut.

– Ei sillä ole, Irmeli sanoi. – Nämä ilmestyivät vasta kuvaan. Minä otin sen itse.

Katsoin kuvaa uudelleen. Se oli pelottava.

– Otapas sinä minusta nyt kuva, Irmeli sanoi. – Tällä samalla kännykällä. Katsotaan, ilmestyykö samanlaisia.

Nostin kameran ja otin kuvan. Katsoimme sitä yhdessä. Ei mitään. Irmelillä oli kuvassa ihan puhdas iho. Teimme kokeeksi sen vielä toisin päin, että Irmeli otti kuvan minusta, jonka jälkeen katsoimme kuvaa yhdessä.

Irmeli kalpeni. Kuvassa, jonka Irmeli oli ottanut, minun ihollani oli samanlaisia rumia, tulehtuneita näppyjä. Paiseita. Ne peittivät poskeni ja kaulani.

– Mutta...eihän minulla ole mitään tällaista, kuiskasin. Katsoin käsiäni, ne olivat puhtaat. Kosketin poskeani – sileä.

Irmeli ei saanut sanaa suustaan. Hän vain tuijotti kuvaa, sitten minua, sitten taas kuvaa.

Olimme molemmat hiljaa pitkään.

– Tämä ei ole Jumalasta, sanoin lopulta. Ääni ei kuulostanut omalta. – Tämä on jostain muualta.

Irmeli ei vastannut, mutta näin hänen silmissään saman pelon, joka alkoi vallata minua.

Aloin haluta ulos. En halunnut enää olla missään tekemisissä henkimaailman kanssa.

Se ei päästänyt kuitenkaan helpolla. Yhteyden katkaiseminen ei ollut niin yksinkertaista. Päivisin tunsin jatkuvaa pelkoa, ikään kuin jokin näkymätön olisi läsnä koko ajan. Yöllä painajaiset täyttivät uneni. Heräsin usein aamuyön pimeydessä siihen, että tunsin jonkin repivän jalkojani tai kynsivän selkääni. Usein aamuisin olin selkounessa, missä näin kuolleita ihmisiä, jotka tulivat kohti. Pahan läsnäolo oli arkipäivää. Se ei ollut enää kiehtovaa, se oli kauhistuttavaa.

Olin aivan pohjalla. Silloin muistin edesmenneen mummon sanat tarkemmin. Mummo, joka oli aina rukoillut minun puolestani ja varoittanut ennustajista ja henkimaailmasta.

– Raamatussa sanotaan, ettei saa ottaa yhteyttä kuolleisiin, mummo oli sanonut. – Ne jotka sitä tekee, saastuu hengellisesti. Saattaa joku vastatakin, mutta se ei ole se, kuka väittää olevansa.

Aloin ymmärtää, että ehkä minä en ollut vielä täysin saastunut, koska paiseita ei ilmestynyt kuvaan, jonka minä olin ottanut Irmelistä. Näin sen ymmärsin.

Aloin rukoilla. En tiennyt oikein tiennyt, että miten, mutta rukoilin. Rukoilin Jeesukselta Kristukselta vapautusta. Ja vähitellen, päivä päivältä, pelko alkoi väistyä. Ne karmivat kosketukset loppuivat. Painajaiset harvenivat. Pimeä läsnäolo, joka oli ollut koko ajan nurkan takana, ei enää ollut siellä.

Kun viimein tunsin olevani vapaa, ymmärsin, mitä minulle oli tapahtunut.

Henki, joka oli väittänyt olevansa joku edesmennyt muusikko ja sanonut olevansa henkiopastajani ei ollutkaan mikään rakastava opas. Se oli demoni, langennut enkeli, joka oli tekeytynyt joksikin toiseksi saadakseen minut avaamaan oven. Ja minä olin avannut sen innokkaasti.

Ne viestit, jotka tuntuivat niin korkeammilta, olivatkin petosta. Kauneus ja mystiikka olivat houkutusta. Viha ja kirosanat paljastivat, mikä siellä oikeasti asui. Poltin kaikki ne paperit. En enää kajonnut niihin lauluihin, joita olin saanut.

Irmeliin en ole enää yhteydessä. Hän katkaisi yhteydenpidon itse siinä vaiheessa, kun soitin hänelle ja kerroin, että olen "vaihtanut isäntää". En palvellut enää mitään henkiolentoa, vaan Jeesusta Kristusta. Hän ei ottanut sitä hyvin.

– Minä rukoilen sinun puolestasi, sanoin hänelle.

Hän ei vastannut, ja sen jälkeen yhteys katkesi.

Tiedän, että hän jatkaa edelleen ja ihmiset käyvät jonoksi asti häneltä kyselemässä asioita. Jopa maksavat siitä hänelle. Näin Irmelin jokin aika sitten kaupungilla etäämmältä ja samalla sen, että hän ei voi hyvin. Hän käveli vaivalloisesti. Toivon, että hänkin vielä vapautuisi.

Ja nyt sanon sinulle, joka tätä luet:

Älä ikinä ala leikkimään henkimaailman kanssa.

Tiedän näin kokemuksesta, miten kiehtovalta se voi tuntua. Uudet ulottuvuudet, salatieto, opastus jostakin korkeammalta – se on viehättävää. Minäkin luulin, että olin saanut erityisen lahjan, että olin astunut johonkin suurempaan.

Mutta se, mikä alkaa kauniilta, voi muuttua painajaiseksi, josta ei ole helppoa tietä ulos.

Mummoni sanoi aina: koettele, onko henki Jumalasta. Lopulta koettelin, ja se, joka väitti olevani oppaani, ei tunnustanut Jeesusta Herraksi. Se kiersi kysymyksen, kuten ne aina tekevät. Ja kun lopulta kysyin, mistä viestit tulevat, se vastasi: Tuonelan tuvilta.

Minä olisin voinut säästyä monelta kauhealta, jos olisin kuunnellut mummoani aikaisemmin. Mutta opin omalla kokemuksellani, ja nyt haluan kertoa tämän sinulle.

Raamattu puhuu selvää kieltä: kaikki yritykset ottaa yhteyttä kuolleisiin on kielletty. Ne, jotka sitä tekevät, tulevat saastutetuiksi. Vaikka joku vastaisikin ja esittäisi olevansa joku rakastettu vainaja, se on petos. Ne henget haluavat vain saada otteen sinusta ja eksyttää.

Minä tiedän nyt: turvaa ja luota vain Jeesukseen. Muuta et tarvitse.