Viime aikoina julkisessa keskustelussa on noussut vahvasti esiin ikäänkuin eräänlainen "jeesustrauma." Mikä tämä tällainen ilmiö oikeastaan on? Onko se psyykkinen häiriö vai ajan hengen luoma kiusaantunut reaktio kristinuskon läsnäoloon? Vaikuttaa siltä, että kyseessä on monien kohdalla tunneperäinen torjunta kaikkea kristinuskoon viittaavaa kohtaan, oli kyseessä sitten Jeesuksen nimi joululaulussa, Suvivirsi kevätjuhlassa tai joulu, pääsiäinen tai helatorstai, joiden perimmäinen merkitys liittyy vahvasti Jeesukseen Kristukseen. Kummallista kyllä, nämä pyhät tuntuvat silti hyvin kelpaavan ihmisille vapaapäivinä ja juhlahetkinä.
Mikä saa ihmisen reagoimaan niin voimakkaasti toisten uskonnon harjoittamiseen? Onko kyseessä henkilökohtainen kipu, pettymys, väärinymmärrys tai jopa oma sisäinen ristiriita, josta Jeesuksen nimi muistuttaa?
Raamattu on kylläkin ennustanut tämän: "Joka häpeää minua ja minun sanojani, sitä Ihmisen Poika häpeää, kun hän tulee kirkkaudessaan" (Luuk. 9:26). Jeesuksen nimi on herättänyt jakautuneita tunteita kautta historian, ja nykypäivänä se näyttää olevan erityisen kipeä asia.
Jeesustrauma koulumaailmassa ja julkisessa tilassa
Erityisesti koulumaailmassa tämä ilmiö nousee näkyväksi. Ajatus siitä, että Jeesuksen nimi mainitaan jossain yhteydessä tai kevätjuhlassa lauletaan Suvivirsi, saa jotkut ihmiset nousemaan barrikadeille. Tämä torjunta ei ole vain yksilöllistä, vaan siitä on tullut osa kulttuurimme maallistunutta ilmapiiriä. Samalla kuitenkin peräänkuulutetaan suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta – mutta mitä tapahtuu, kun kristinusko ei mahdukaan tähän narratiiviin?
On hyvä kysyä, miksi kristinuskon vaikutus koetaan niin pelottavana. Voisiko kyseessä olla tietynlainen kulttuurinen koulukiusaaminen, jossa pieni, mutta äänekäs vapaa-ajattelijoista koostuva vähemmistö yrittää tukahduttaa enemmistön perinteet? Historia osoittaa, että kristinuskon periaatteet – rakkaus, armo ja totuus – ovat rakentaneet pohjan länsimaiselle sivistykselle. Ilman kristillisiä arvoja maailmamme näyttäisi hyvin erilaiselta.
Menetetty perusta – mitä tapahtui?
Vielä muutama vuosikymmen sitten Suomi oli kristilliseksi katsottu maa, jossa kristinusko oli luonnollinen osa arkea. Presidentti Kyösti Kallio ohjeisti vaimonsa Kaisan rohkaisemana kansaa rukoilemaan Talvisodan aikana, ja ihme tapahtui. Talvisodan rauha solmittiin olosuhteissa, jotka tuntuivat mahdottomilta. Tämän seurauksena suomalaiset jaksoivat uskoa ja taistella ylivoimaisen vihollisen edessä.
Mutta 1980-luvulla alkoi salakavalasti luopumus. Maallistuminen astui esiin, ja Jumalan siunaus alkoi kadota kansakunnastamme. Uskonto siivottiin pois kouluista, julkisesta keskustelusta ja lopulta myös ihmisten sydämistä. Tulokset näkyvät: arvotyhjiö, lasten ja nuorten sekasorto, pahoinvointi sekä identiteettikriisit ovat vain osa tätä kehitystä.
Onko toivoa?
On lohdullista, että vielä nykyäänkin kristinusko näkyy edes jossain määrin Suomessa. Presidentti Sauli Niinistö toivotti useana vuonna uuden vuoden puheessaan Jumalan siunausta kansallemme. Tuleeko tuleva presidentti Alexander Stubb jatkamaan tätä perinnettä, vai olemmeko todistamassa viimeisiä linkkejä kristilliseen perintöömme?
Raamattu varoittaa meitä: "Jos he ovat vainonneet minua, he vainoavat myös teitä" (Joh. 15:20). Mutta meillä on toivo. Kristittyinä saamme tosin kantaa Kristuksen pilkkaa harteillamme ja pysyä ulkopuolella leirin – siinä on kuitenkin myös meidän voitomme. Meidän tehtävämme on rukoilla lähimmäistemme puolesta ja voittaa sieluja Kristukselle.
Paluu rukouksen ja uskon voimaan
Suomella on onneksi vielä mahdollisuus palata juurilleen. Rukous, nöyryys ja anteeksiantamus ovat avaimia, jotka voivat kääntää suuntamme. Me emme voi väistää Jeesusta – Hän on ajanlaskumme keskipiste, pyhäpäiviemme syy ja historiamme Herra. Ehkä olisi siis aika lakata kapinoimasta Häntä vastaan ja löytää sen sijaan rauha Hänen nimeään kantavan ristin juurelta. Sillä veri Golgatan kummulta virtaa vielä tänäkin päivänä.
Valitettavasti Suomi on erittäin kovaa maaperää hengelliselle herätykselle. Kansaamme luonnehtii itsepäisyys ja ylpeys, ja ilman suurempia koettelemuksia paluuta kristinuskon äärelle tullaan näkemään. Kuitenkin jo korona-aika herätti monia etsimään toivoa Jumalan sanasta, ja kiinnostus hengellisiä asioita kohtaan kasvoi ainakin hetkellisesti. Tämä kertoo siitä, että kun elämä kolhii ja vakavat kriisit iskevät, ihminen usein muistaa tarvitsevansa jotain itseään suurempaa.
Mutta paljon kovemmat koettelemukset täytyy vielä kohdata ennen kuin tämä kansa kääntyy. Tämä tapahtuu varmasti aikanaan, sillä jokaisen ihmissydämen syvimmässä sopukassa on tietoisuus siitä, että Jumala on olemassa ja että Hän on meidät luonut. Ylpeytemme on kuitenkin paaduttanut sydämemme, ja uskomme tieteeseen on mennyt niin pitkälle, että monet kuvittelevat olevansa itse Jumalan veroisia. Ihminen palvoo itseään ja omaa viisauttaan, mutta tämä tie johtaa vain tyhjyyteen.
Etkö sinäkin haluaisi liittyä niiden joukkoon, jotka rukoilevat kansamme ja läheistensä puolesta? Pyydä rohkeasti voimaa elää uskoasi todeksi – Jeesuksen nimessä on pelastus, jota mikään maallinen ideologia ei voi sammuttaa. "Hän on se kallio, jonka rakentajat hylkäsivät, mutta josta tuli kulmakivi" (Matt. 21:42).
Kun ihmisen sydän tarpeeksi monta kertaa särkyy, se on valmis vastaanottamaan totuuden – ja silloin kansamme voi löytää tien takaisin Herran luo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti