Eläimet ovat olennainen osa Jumalan luomakuntaa. Monelle meistä lemmikit eivät ole vain eläimiä: ne ovat perheenjäseniä, joiden menetys voi tuntua paljon raskaammalta kuin menettää joku etäiseksi jäänyt sukulainen. Näiden rakkaiden lemmikkien kanssa jaamme vuosien varrella elämämme ilot ja surut. Siksi niiden menettäminen tekee aina erityisen kipeää.
Meillä oli vuosina 1994 – 2007 ilonamme collie nimeltä Macy. Se saavutti lähes 13 vuoden iän, mikä on kunnioitettava ikä sen kokoiselle koiralle. Macy oli meille hyvin rakas – uskollinen kumppani, joka tuntui ymmärtävän puheemmekin. Macy kulki aina mukanamme kaikkialle minne vain suinkin pystyimme ottamaan sen mukaan – jopa linja-autoon se hyppäsi ketterästi, jos matka vei kauemmas. Macy vihasi yli kaiken erossa oloa meistä, rakkaista omistajistaan. Kun jompi kumpi meistä tuli työpäivän päätteeksi kotiin, niin koko kortteli sen kyllä kuuli. Sen kiintymys meihin oli niin voimakasta, että jos joku toinen koira sattui tulemaan liian lähelle, Macy asettui omistajan elkein väliin. Se tuntui tahtovan varmistaa, että kaikki meidän antamamme huomio kuului vain ja ainoastaan sille. Vaikka Macyn poismenosta on kulunut lähes 18 vuotta, niin nämä hyvät ja hauskat muistot elävät edelleenkin.
Se päivä, jolloin Macy jouduttiin lopettamaan, on ollut yksi elämäni raskaimmista. En tiennyt edes eläinlääkäriin mennessä, että juuri sinä päivänä joutuisin hyvästelemään sen lopullisesti. Sen elimistö oli jo äärirajoillaan – voimat ehtyneet, eikä keho enää jaksanut pitää kaikkea hallinnassa. Kun eläinlääkäri ehdotti viimeisen piikin antamista, minun ei auttanut kuin myöntyä. Eläinhoitaja vei minut hetkeksi syrjään ja selitti käytännön kulun. Hän kertoi, että ensin annettaisiin piikki, joka rauhoittaisi, ja sen jälkeen toinen, joka pysäyttäisi sydämen hellästi. Kun palasin Macyn luo, eläinlääkäri oli jo antanut sille ensimmäisen piikin. Se makasi lattialla, raukeana mutta yhä täysin tietoisena. Kun asetuin sen eteen, se kohotti tassunsa ja huitaisi minua sillä lempeästi – ikään kuin rohkaisten ja kiittäen. Katsoessani sen silmiin näin niissä hyvin rakastavan katseen, mikä kertoi kaiken, mitä meidän välillämme oli: rakkauden, luottamuksen ja vuosien yhteiset muistot. Sen katse kertoi, että meidän on erottava, mutta rakkaus välillämme ei koskaan kuolisi. Se hetki jäi mieleeni ikuisesti. Yhä vieläkin, kun muistelen sitä, silmäni kostuvat kyynelistä ja sydämeni täyttyy kaipauksesta. Samalla tunsin kuitenkin kiitollisuutta siitä, että sain olla Macyn rinnalla loppuun asti saattelemassa sitä viimeiselle matkalle.
Rakkaan lemmikin poismeno jättää jälkeensä tyhjiön, jota on etenkin aluksi mahdotonta täyttää. Koti ei enää tunnu samalta, kun rakas ystävä ei ole siellä vastassa. Huomaat katselevasi niitä tuttuja paikkoja, joissa sillä oli tapana oleskella, mutta nyt ne ovat hiljaisia ja autioita. Olihan Macy ollut osa elämäämme 13 vuoden ajan.
Macyn poismenon jälkeen tapahtui jotain erikoista. Menin muutama päivä myöhemmin hakemaan sen tuhkauurnaa pieneläintuhkaamosta. Kun uurna ojennettiin minulle pienessä pahvilaatikossa, hätkähdin: laatikko selvästi hohkasi kuumuutta ja lämpöä. Siinä hetkessä tuli voimakas tunne kuin Macy olisi läsnä ja jälleen iloisena vastassa, aivan kuten aina, kun olin mennyt hakemaan sitä jostain tai saavuin kotiin työpäivän jälkeen. "Ihanaa kun tulit." Kysyin tuhkaamon työntekijältä, oliko tuhkaus tehty ihan äsken, koska tuhka tuntui yhä niin lämpimältä. Mies kuitenkin vakuutti, että tuhkaus oli tehty jo edellisenä päivänä. Myöhemmin samana päivänä, kun vaimoni sai tämän saman laatikon käsiinsä, hänkin tunsi saman lämmön hohkaavan sen sisältä. Tälle ei löytynyt järjellistä selitystä. Siinä tuntui olevan jälleen muistutus siitä, miten syvä ja erityinen side meillä oli Macyn kanssa – sellainen, joka ylittää vajavaisen ihmismielen sekä maailman rajat. Monella muullakin tapaa tunsin jatkossa, että Macy oli yhä läsnä. Näin siitä toistuvasti unia, joissa se oli aivan yhtä elävä kuin ennenkin. Heräsin usein niin, että puristin sitä kainalossani, tuntien sen tutun turkin tuoksun kuin se olisi ollut aivan vierelläni. Se tuntui niin todelliselta, ettei kaikki voinut olla pelkkää alitajunnan tuotosta.
Kysymys siitä, saammeko tavata rakkaat lemmikkimme vielä taivaassa, on aina ollut sydäntäni lähellä. Raamattu ei nimittäin suoraan vastaa tähän kysymykseen. Sen sivuilla kerrotaan kuitenkin uudesta taivaasta ja uudesta maasta, jossa eläimet elävät harmoniassa:
"Susi käy paimenen kanssa, leijona syö rehua kuin härkä, ja käärme syö pölyä. Missään minun pyhällä vuorellani ei tehdä pahaa eikä vahinkoa" (Jes. 65:25). Tämä antaa toivoa siitä, että Jumalan uudessa luomakunnassa eläimillä on paikkansa, joten miksi siellä ei voisi olla myös omat lemmikkimme.
Billy Grahamilta, tunnetulta evankelistalta, oli joskus kysytty samaa aihetta. Hän oli vastannut, että vaikka Raamattu ei kerro varmasti, saammeko nähdä lemmikkimme taivaassa, voimme luottaa Jumalan hyvyyteen. Graham on todennut: "Jos lemmikin läsnäolo lisää sinun iloa taivaassa, on mahdollista, että Jumala antaa sen tapahtua." Tämä lohduttaa ja muistuttaa, että Jumala tuntee sydämemme ja ilomme lähteet.
Lemmikit taivaassa - mutta missä niiden omistajat?
Monet ihmiset ovat kertoneet rajakokemuksistaan – hetkistä, joissa he ovat kokeneet yliluonnollisia asioita, kuten taivaan kauneuden tai kadotuksen kauhut. Näitä kertomuksia on vaikea arvioida, mutta ne herättävät monesti ajatuksia. Kuulin hiljattain yhden erityisen tarinan, joka jäi mieleeni.
Erään naisen sydän oli pysähtynyt joksikin aikaa, ja sen aikana hän oli saanut käydä taivaassa. Hänen kertomansa asiat taivaan kauneudesta olivat pysäyttäviä. Hänen kokemuksessaan oli eräs yksityiskohta, joka koski lemmikkieläimiä. Nainen kertoi nimittäin nähneensä taivaassa paljon eläimiä, kuten kissoja ja koiria, jotka olivat olleet ihmisten lemmikkeinä maan päällä. Mutta hän ei nähnyt siellä niiden omistajia. Hän ymmärsi tämän johtuvan siitä, että näiden eläinten omistajat eivät olleet taivaassa, koska he eivät olleet elinaikanaan vastaanottaneet Jeesusta.
Tämä havahduttava kertomus kumoaa juuri sen yleisen käsityksen, että taivaaseen vain "mennään" automaattisesti ilman mitään uskon kilvoittelemista tai valinnan tekemistä tässä ajassa. Raamatun mukaan tie taivaaseen kulkee Jeesuksen kautta, ja ilman häntä yhteys ikuiseen elämään jää saavuttamatta. Tämä naisen kokemus muistutti jälleen, kuinka tärkeää on varmistaa paikkansa taivaassa jo tässä elämässä. Se havahduttaa miettimään – olemmeko me todella itse valmiita?
Rohkaisun sana lopuksi
Voimme kiittää Jumalaa kaikista niistä lemmikeistä, jotka Hän on antanut osaksi elämäämme. Olen aina ajatellut, että Jumala on antanut meille lemmikit tänne iloksemme, jotta elämä tässä murheen laaksossa olisi helpompi kestää. Siksi lemmikit eivät ole vain eläimiä, vaan lahjoja, jotka tuovat iloa, lohtua ja rakkautta päivittäiseen elämäämme. Eläinten kanssa jaetut hetket – niiden kiintymys, uskollisuus, nauruntäyteiset hetket sekä rauha – ovat kuin pieniä pilkahduksia taivaallisesta rakkaudesta, joka ylittää kaiken ajallisen ja paikallisen. Tällainen lemmikeiltä saatu rakkaus on jotain niin puhdasta ja aitoa kuten Jumalan rakkaus vain voi olla. Siksi uskon täysin siihen, että rakkaus ei koskaan katoa – ei ihmisten, ei lemmikkien välillä. Se jatkuu, vaikka elämä veisikin meidät eri poluille. Jos joku ihminen vihaa eläimiä, hänen tunne-elämässään on mielestäni jotain syvästi kadoksissa.
Vaikka emme voi varmasti tietää, saammeko vielä kohdata lemmikkimme taivaassa, tiedämme, että Jumalalle mikään ei ole mahdotonta. Meillä on niin hyvä ja rakastava Jumala. Hänen suunnitelmansa ylittävät ymmärryksemme. Kun viimeinen hetkemme kerran koittaa ja jos saamme astua Jeesuksen omina
Taivaan kotiin, siellä odottaa täydellinen ilo ja rauha. Miksei siis rakkaiden omaistemme ja ystävien lisäksi rakkaat lemmikkimme voisi olla ilonamme myös siellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti