Seitsemän kristillistä teemaa sarjasta Pieni talo preerialla

 

Pieni talo preerialla. Tuo klassikko sai meidät koko perheen liimautumaan television äärelle sunnuntai-iltaisin silloin lapsuudessa 70-luvulla. Viikosta ja vuodesta toiseen saimme seurata kristillisen Ingalssin perheen kovia koettelemuksia. Missään muussa sarjassa en muista tällaista lähtökohtaa ainakaan tuohon aikaan saati sen jälkeenkään tällä tavalla käytetyn. Sarjan joka jaksossa oli yleensä joku hyvä kristillinen opetus. Sarjan päätteeksi seurasi usein valtava hyvän olon tunne. Oltiinhan siinä aina hyvän puolella. Toiset ovat pitäneet sarjaa naiivina, mutta omasta mielestäni kyse on enemmänkin viisaudesta. Sarjassa eletään ajallisesti 1800-luvun lopulla, jolloin vallassa oli arvot, mitkä olisi erittäin tervehdyttäviä myös nyt 2020-luvulle. 

Pieni talo preerialla sarjassa korostui ensisijaisesti rakkaus perheeseen ja luottamus Jumalan hyvään huolenpitoon vaikeuksien keskellä. Raamatun lauseita viljellään matkan varrella ahkerasti. Hädän hetkellä turvaudutaan aina rukouksen voimaan ja kirkossa käydään kuulemassa sanaa joka sunnuntai. Jollain lailla samaistin tämän sarjan myös oman lapsuuteni maisemaan. Pieni talo preerialla sarjassahan koulu ja kirkko toimivat kuin yhdessä ja samassa rakennuksessa. Vaikka  omassa koulussamme ei varsinaisia kirkonmenoja pidetty, niin pyhäkoulu oli viikon kohokohta aina sunnuntaisin. Pastori Aldenin puhuttelevat saarnapuheet olivat yleensä tämän sarjan opettavaisinta antia. 

Pastori Alden - yksi sarjan voimahahmoista

Monet jaksot pohjautuivat eri Raamatun opetuksiin, joiden pohjalta oli rakennettu opettavaisia tarinoita. Erityisen koskettava oli mielestäni sarjan 1. tuotantokaudella nähty  2-osainen Herra on minun paimeneni, jossa Lauran hahmolla oli keskeinen rooli. Tässä jaksossa ovat mitä selkeimmin läsnä Isä, Poika ja Pyhä Henki kukin omassa muodossaan. Luettuani Lauraa esittäneen Melissa Gilbertin elämäkerran, hän sanoi tämän jakson olleen myös hänelle itselleen koko sarjan historiasta se rakkain.  

Kun keväällä 2020 korona oli vielä tuntematon ja pelottava ilmiö, teki YLE jotain, mikä oli todellista balsamia sielullisille haavoille. Se päätti nimittäin tuolloin uusia tämän legendaarisen tv-sarjan. Tämä hieno klassikko tupsahti silloin mitä parhaaseen saumaan. Koko kevättalvi ihmisiä oli kehotettu pysyttelemään sisällä ja välttämään liikkumista julkisilla paikoilla. Kun noiden rajoitusten keskellä sai vapaa-ajan puhteena palata tämän sarjan tunnelmiin, palautti se samalla mieleen hyvät ja turvalliset ajat, oman lapsuuden kulta-ajan, minkä on saanut elää. Tuona keväänä tuntui muutenkin siltä, että kevään tulon koki eri tavalla kuin aiemmin. Tämä pandemia-aika oli saanut loppumaan kaiken turhan hötkyilyn ja palaamaan lähemmäksi luontoa. 

Ateistina sarjan alussa esittäytynyt Isaiah Edwards kääntyi hänkin kristityksi

Kaikki tuo sekä Pieni talo preerialla saivat jotenkin taas tuntemaan vahvemmin maan jalkojensa alla. Sarjasta muisti jo sieltä vuosikymmenten takaa monia eri juttuja, mutta paljon oli myös unohtunut. Nyt se tuli katsottua intensiivisesti ja elettyä kaikki nuo hetket antaumuksella mukana. Nautin suunnattomasti siitä tunteesta, kun jokin onnistuu koskettamaan syvältä saaden parhaassa tapauksessa pintaan myös sen sielua puhdistavan kyyneleen. Niin kävi tämän preerian matkan varrella useaan kertaan. Loppujen lopuksi montaa turhaa jaksoa matkan varrelle ei mahtunut. Sen sijaan monia ilon ja surun hetkiä elämästä, joihin meistä monen on yhä helppo samaistua. Sarjan juonenkäänteissä tapasi monia elämästä eksyneitä ihmispoloja. Heitäkään ei silti tuomittu, vaan annettiin heille mahdollisuus kasvaa ihmisinä. Yleensä näin kävikin, mutta kuten myös oikeassa elämässä, niin ei aina. Joskus ihmiset eivät vain halua tehdä parannusta synneistään. Sen sijaan vaikka monet vastoinkäymiset koettelivatkin sarjan hahmoja, ei jääty rypemään itsesääliin, vaan ponnisteltiin urheasti ja toinen toisia auttaen eteenpäin. Tällaista viisautta ja yhteisöllisyyttä tarvittaisiin yhä tänä päivänä. 

Poimin tähän kirjoituksen päätteeksi seitsemän kristillistä teemaa, jotka puhuvat tämän sarjan etiikasta ja saavat tämän sen erottumaan muista.

1. Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa. (Kirje Roomalaisille 12:18)

Tämä on yksi sarjan pääteemoista. Niin töissä, koulussa, kirkossa tai missä tahansa kohtaamme elämässämme haastavia ihmisiä. Erityisen paljon heitä tuntuu osuvan Ingallssin perheen kohdalle. Päivittäiset vuorovaikutukset Walnut Grovessa antavat katsojille käytännöllisen ja usein humoristisen lähestymistavan pyrkiä elämään sovussa hankalien ihmisten kanssa. Kauppiaan rouva Olesonin hahmossahan ruumiillistuu ahne ja itseään toisia parempana pitävä ihminen, joka halusi aina tuhota kaiken hyvän, kun taas hänen miehensä Nels oli taas hänen täydellinen vastakohtansa. Rouva Oleson ja hänen tyttärensä Nellie pitävät sarjassa huolen ainakin siitä, että Caroline ja Laura Ingallsin itsehillintä ja ystävällisyys joutuvat melkoiselle koetukselle. Kuten me ihmiset olemme vajavaisia, niin Caroline ja Laurakaan eivät aina tässä parhaalla tavalla onnistu. Niin usein näissä tilanteissa toistuu kuitenkin tämä Kirje Roomalaisille 12:18 Raamatun paikan soveltaminen.

2. Pankaa sentähden pois valhe ja puhukaa totta, kukin lähimmäisensä kanssa, sillä me olemme toinen toisemme jäseniä. (Kirje Efesolaisille 4:25)

Ingallsin perheen siskokset Mary ja Laura joutuvat kohtaamaan matkan varrella lukuisia tilanteita, jossa se turvautuvat valheeseen peitelläkseen totuutta. Mutta kuten todellisessakin elämässäkin, niin rehellisyys maan perii - se on vain kova haaste niin lapsille kuin aikuisillekin. Monissa jaksoissa käsitellään Walnut Groven ihmisten epärehellisyyttä niin luokkatovereiden, perheiden ja naapureiden keskuudessa. Pieni talo preerialla palaa tähän aiheeseen aiheesen toistuvasti osoittaen epärehellisyyden sekä anteeksipyynnön ja armon parantumisen seurauksia. Rehellisyys on vaikeaa, mutta siitä muistutetaan juuri tässä Raamatun efesolaiskirjeen kohdassa 4:25.

3. Silloin te huudatte minua avuksenne, tulette ja rukoilette minua, ja minä kuulen teitä. (Jeremia 29:12)

Ingallsin perhe kääntyy säännöllisesti Jumalan puoleen. Heidän rukouksensa eivät rajoitu yksinomaan armon anomiseen ennen illallista. Charlesilla on tapana kiittää Jumalaa esimerkiksi astellessaan vehnäpeltojensa poikki. Saamme myös nähdä Lauran rukoilevan useasti sairaan perheensä ja ystäviensä puolesta. Charles ja Caroline joutuvat kohtaamaan lukuisia kamppailuja. Vahvan uskonsa osoituksena he pyytävät Jumalalta apua, kuten tässä Jeremian 29:12 Raamatun paikassa. Aina rukoukset eivät tuota ihmeitä, joita he etsivät. Esimerkiksi silloin, kun Charles ja Caroline menettävät kauan odottamansa poikalapsen. Saamme silti nähdä, kuinka Jumala vastaa rukouksiin, vaikkakin joskus eri tavalla kuin olisimme toivoneet.

4. Ettekä tee mitään itsekkyydestä tai turhan kunnian pyynnöstä, vaan että nöyryydessä pidätte toista parempana kuin itseänne ja että katsotte kukin, ette vain omaanne, vaan toistenkin parasta. (Kirje Filippiläisille 2: 3–4)

Yksi sarjan pääteemoista on eläminen nöyryydellä. Charles Ingalls on vahva ja vanhurskas mies, jonka luonteessa korostuu epätavallisen suuri määrä nöyryyttä. Etenkin nykyisessä kyynärpäätaktiikkaa suosivassa kulttuurissamme nöyryyttä pidetään enemmänkin heikkoutena. Charles Ingallsin hahmo on kuitenkin erinomainen esimerkki siitä, mitä tarkoittaa olla rohkeasti nöyrä. Charles luottaa ja turvaa Jumalaan niin hyvinä kuin vaikeina aikoina. Ei ole olemassa mitään, mitä hän ei perheensä eteen tekisi. On  toki hetkiä, jolloin jopa Charlesilla on vaikeuksia egonsa kanssa, mutta näissäkin jaksoissa saadaan lopulta muistutus siitä, kuinka pitää lopulta itsensä ja ylpeytensä kurissa.

5. Puhdas ja tahraton jumalanpalvelus Jumalan ja Isän silmissä on käydä katsomassa orpoja ja leskiä heidän ahdistuksessaan ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta. (Jaakobin kirje 1:27)

Orpojen avustaminen ja adoptio on yksi Pieni talo preerialla sarjan keskeisistä teemoista. Charles Ingallsin hartaasti odottaman poikalapsen kaipuun täyttää ottopoika Albert, joka tulee perheeseen muidenkin lasten ollessa vielä lapsia. Kun perheen omat lapset kasvavat aikuisiksi, he adoptoivat vielä kaksi lasta eli Jamesin ja Cassandran, joiden vanhemmat menehtyivät traagisessa onnettomuudessa. Myös kaksi muuta Walnut Groven perhettä eli Mr. Edwards ja Olesonit adoptoivat keskenään neljä lasta. Näitä adoptoituja lapsia ei ole kuulemma mukana Laura Ingalls- Wilderin kirjoittamissa kirjoissa, mutta sarjan tuottajana toiminut Michael Landon halusi lisätä heidät sarjaansa tuoden esiin tämän Jumalan sydäntä lähellä olevan teeman orpojen hoitamista, kuten tässä Jaakobin kirjeessä 1:27.

6. Ja vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat. (Daavidin psalmi 23:4)

Elämä 1800-luvun preerialla tarkoitti runsaasti mahdollisuuksia traagisiin tapahtumiin sääkatastrofeista lääketieteellisiin kriiseihin, eikä televisiosarja poikkea niistä. Jokainen kriisi sisälsi uskoelementin, joka kannusti roolihahmoja riippumaan tiukasti kiinni Jumalasta. Sarjassa saadaan nähdä kuinka luonnonvoimat eli tornadot, raekuurot, lumimyrskyt ja voimakas kuivuus pilaavat sadot. Sarjaa onkin kuvattu myös profeetalliseksi, sillä kahdessa eri jaksossa Walnut Grovea kohtasi rutto, joka levisi hätkähdyttävän samalla tavalla kuin koronavirus. Kerran jos toisenkin myös tulipalot vievät ystävien ja naapureiden elämän. Sarjan edetessä joudutaan kohtaamaan hirvittäviä tragedioita. Esimerkiksi sokeain koulun maan tasalle polttanut tulipalo vaatii pitkään sarjassa olleen naapurin rouvan Alison Garveyn hengen ja sama kohtalo kohtaa Mary Ingalssin poikavauvaa. Yksi mieleen painuneista tragedioista on myös Maryn sokeutuminen. Sarjan käsikirjoittajat keskittyivät siis tällaisiin inhimillisiin kamppailuihin sekä useisiin eri onnettomuuksiin, joiden aiheina olivat esimerkiksi vaunujen törmäykset, kaivoihin ja kaivoskuiluihin putoavat lapset ja jäätaloon loukkuun jäänyt lapsi. Joka ikisellä kerralla hädän hetkellä turvataan Jumalaan lohdutuksen ja avun lähteenä.

7. Nämä sanat, jotka minä tänä päivänä sinulle annan, painukoot sydämeesi. Ja teroita niitä lastesi mieleen ja puhu niistä kotona istuessasi ja tietä käydessäsi, maata pannessasi ja ylös noustessasi. (5.Mooseksen kirja 6: 6–7)

Pieni talo preerialla sarjassa jos missä korostuu kaikkein keskeisimpänä kristillisenä teemana perheen merkitys. Charles ja Caroline antavat mallin ihanteellisista sekä todellisista kristitystä isästä ja äidistä. Yhdessä he kasvattavat lapsensa rakastamaan ja kunnioittamaan Jumalaa sekä ympärillään olevia ihmisiä. He opettavat lapsiaan uskon tavoilla soveltaen siihen päivittäin Raamattua. Kotona syödään aina yhdessä, luetaan ruoka ja iltarukouksesta ja on itsestään selvää, että kirkossa käydään yhdessä joka sunnuntai. Muistan erään ystäväni pöyristyneen hänen katsottuaan Pieni talo preerialla avausjakson, jossa Caroline muistuttaa tyttäriään, ettei heistä voi tulla hienoja naisia, elleivät he käy joka sunnuntai kirkossa. Eipä olisi lainkaan paha oppi tänäkin päivänä. Jokaisella perheenjäsenellä on Ingallsin perheessä oma roolinsa antaa jotain itsestään kaikkien hyväksi. Yhdessä tehdään ahkerasti töitä ja lapset osallistuvat kaikkeen, jonka vastapainoksi myös leikitään yhdessä. Vaikka ystävät tulevat ja menevät, mutta perhe on ikuisesti yhtä. Tämä sarja vie katsojan takaisin yksinkertaisiin aikoihin, mutta sen teemat eivät ole suinkaan vanhentuneita. Nämä aiheet tuovat lohtua särkyneisiin ihmissuhteisiin, auttavat pysymään positiivisina haastavissa elämäntilanteissa, herättää halun huolehtia muista ja ennen kaikkea lisää luottoa Jumalan johdatukseen silloinkin, kun elämä näyttää aivan mahdottomalta. Pieni talo preerialla todentaa kiehtovasti sen, kuinka kaiken pohjalla oleva usko sitoo perheen yhteen.

Koko sarjan päättävässä 2-osaisessa jaksossa Viimeiset jäähyväiset Charles ja Caroline palaavat vielä kerran Walnut Groveen oltuaan viimeiset kolme vuotta sieltä poissa. Tässä jaksossa ahne liikemies Nathan Lassiter on päättänyt ottaa koko Walnut Groven kaupungin yhtiönsä omistukseensa, joten kaikki sen asukkaat saavat lähtöpassit. Tajuttuaan olevansa umpikujassa kaupungin asukkaat päättävät räjäyttää sarjassa nähdyt tutut rakennukset taivaan tuuliin. Niistä jää siis jäljelle jää vain savuavat rauniot. Viimeisen jakson lopussa tuttu Walnut Groven väki seisoo kyynelsilmin rakkaan kotikaupunkinsa savuavilla raunioilla. Kun liikemies Lassiter tulee joukkioineen lunastamaan kaupunkia itselleen, hän löytää räjäytetyt rakennukset sekä ihmisjoukon, joka suorittaa ohimarssin laulaen englantilaista hymniä "Onward Christian soldiers marching as to war, with the cross of Jesus, going on before." Kerrassaan komea lopetus! Loppukaneettina koko tämän sarjan katsomiselle on mahdollista yhtyä pastori Aldenin pitämään viimeisen saarnan sanoihin;

– Tahtoisin sanoa teille muutaman sanan. Nämä vaikeat ajat koettelevat uskoamme. Miksi Jumala sallii Lassiterin kaltaisen miehen olemassaolon? Miksei Jumala puolusta meitä? Me olemme hyviä kristittyjä. Miksi meidän täytyy kärsiä sen miehen vuoksi? Näihin kysymyksiin on vaikea vastata. Paholainen elää, se ei milloinkaan katoa maailmasta. Mutta minä uskon, että Jumalan avulla me selviydymme. Usko ja rakkaus ovat maailman vahvimmat aseet. Niihin aseisiin meidän on nyt turvattava aivan kuten muulloinkin. Monet kerrat olemme saaneet kokea täällä rakkauden mahdin. Vaikeudet me olemme voittaneet yhteisvoimin. Olemme huolehtineet ystävistämme ja saaneet kokea sellaista, mitä Lassiterin kaltainen mies ei kuunaan pysty tuntemaan. Me kiitämme siitä Jumalaa!

Tuo pastori Aldenin saarna pätee koko pitkän sarjan päätöstunnelmiin kuin yhtä lailla tähän päivään. Harmi, ettei tämä sarja tämän päivän lapsia ole tainnut enää samalla tavalla liimata tv-ruutujen ääreen. Sarjahan kävisi vaikka koulu-tv:n opetus-ohjelmasta - joskin nykyinen ilmapiiri valitettavasti nyrpistää tällaisille arvoimme mieluiten nenäänsä.    

Kaiken tämän perusteella ei voi todeta kuin sen, että Pieni talo preerialla on kestänyt aikaa erinomaisesti toisin kuin muut aikalaisensa ja seuraajansa. Olisiko sen salaisuus lopulta kuitenkin siinä, että syvällä sisimmässämme janoamme tarinoita, jotka kirkastavat meille uskoa Jumalaan ja perheen tärkeyttä?