Saako olla kilpailuhenkinen?

 

Vappupäivä 1994. Siitä on kulunut 27 vuotta. Tunsin itseni tuona päivänä erittäin masentuneeksi ja päätäni myös särki. Olin katsonut edellisenä yönä Dublinissa järjestetyt Eurovision laulukilpailut. Mieleni oli nyt väsynyt, turta ja hyvin epäuskoinen. Suomi ei ollut pärjännyt euroviisuissa, vaan jäikin viimeisten joukkoon. Huonon sijoituksen vuoksi Suomi menetti samalla ensimmäistä kertaa finaalipaikkansa seuraavalta vuodelta. Koko tuon kevään olin elänyt suurta euroviisuhuumaa. Olin ollut aikaisemmin kevättalvella Tampereen Tohlopissa elämäni ensimmäistä kertaa seuraamassa livenä Suomen euroviisukarsintoja. Oma suosikkini CatCatin Bye bye baby myös voitti, mistä olin hirveän innoissani. Koko kevään elin siinä hurmoksessa, että tänä vuonna saan vihdoin viimein kokea sen ihanuuden, että Suomi oikeasti menestyy euroviisuissa. Eihän mikään voisi olla sen esteenä, koska edustajamme sekä kappale oli näin hyvä. Vierailin näihin aikoihin myös vuosittain Ylen Radio Keski-Suomessa pitämässä radio-ohjelmia euroviisuihin liittyen. Jännittävää euroviisuiltaa olikin edeltänyt pitämäni pitkä radio-ohjelma, joka tihkui hypetystä Suomen tulevan kärkisijan puolesta. Halusin, että ohjelman päätteeksi soitettaisiin Bye bye baby myös englanniksi olettaen, että se kuultaisiin sillä kielellä myös 29.4.1994, kun se olisi voittanut koko kilpailun. Olihan se niin muusta joukosta erottuva kappale vauhdikkuudellaan, jota koko Eurooppa ei voisi olla äänestämättä. Joskus katsottiin euroviisukisoja samanhenkisten ystävieni kanssa, mutta tänä vuonna katselin niitä yksinäni. Olin varannut jääkaappiin riittävästi miestä väkevämpää tunnelman kohottamiseksi, minkä verran sitä sitten tarvittaisiinkaan. (no loppupelissä vain pettymyksen nielemiseen...) Kun Suomen esiintymisvuoro tuli, olin hiukkasen pölmistynyt. Sen näkemistä seurasi tyhjiö. Suomen esitys ei tuntunut menevän ihan niin putkeen, kuin olisin odottanut. Vika ei ollut suinkaan Katja ja Virpi Kätkän esiintymisessä, mutta heidän energinen diskokappaleensa ei tuntunut oikein istuvan orkesterisovitukselle. Saksalla oli samanhenkinen kappale, jossa puolestaan käytettiin taustanauhoja. Heidän kohdallaan tämä homma toimi hyvin. Ei minun uskoani menestykseen silti vielä tällä hiivutettu, parin tunnin päästähän se selviäisi. Jännittävä pisteidenlasku alkoi. Maa toisensa jälkeen äänesti – mutta moni maa jätti Suomen pisteittä. Mitä ihmettä? Voitto meni Irlannin tylsälle balladille ja Saksan diskokappalekin kiri kärkikolmikkoon. Oloni oli epäuskoinen ja tyrmistynyt viikkoja tuon jälkeen. Miten tämä oli mahdollista ja miksi näin tapahtui juuri tänä vuonna? Sitä en voinut ymmärtää. 

Siinä missä miehistä valtaenemmistö seuraa fanaattisesti esimerkiksi jääkiekkoa, olin minä tähän aikaan henkeen ja vereen euroviisufani. Minut tunnettiin oikein sellaisena Keski-Suomen Mr. Euroviisuna, jolta vastaantulevat ihmiset saattoivat minut nähdessään vaikka kaupan hyllyn välissä kysäistä arviotani, miten Suomen käy tänä vuonna euroviisuissa. Siinä missä näin monien vaipuvan maansuruun Suomen menetettyä mitalin jääkiekossa, niin minulle sama kävi euroviisujen suhteen aina silloin, kun Suomi ei menestynyt. Tämähän tarkoittaa sitä, että sain pettyä oikeastaan joka vuosi. Niin hirveästi janosin sitä suurta tyydytyksen tunnetta, minkä vain Suomen menestyminen euroviisuissa tuntui pystyvän mahdollistamaan.  

Senkin kokemuksen aika tuli sitten vuonna 2006, jolloin Suomi todella voitti euroviisut. Tuona vuonna minun oli tarkoitus olla paikan päällä Kreikassa Ateenassa kokemassa se livenä. Kaikki oli jo selvää; lennot, hotellit, liput ja niin edelleen. Olin jo henkisesti täysin varautunut tuohon vajaaseen viikkoon Kreikassa. Sitten tapahtui perhepiirissäni jotain, joka voi tulla niin ennalta-arvaamatta; nimittäin kuolemantapaus. Kun selvisi, että hautajaispäivä osui juuri sille päivälle, jolloin Lordi mittelisi euroviisuissa Ateenassa, ei minulle ollut loppujen lopuksi edes vaikeaa valita, mitä teen. Inhimillisistä syistä peruin viime hetkellä matkani Kreikkaan. Harharetkistäni huolimatta olen tuntenut olleeni koko elämäni suuressa varjeluksessa, joten uskon, ettei minun ollut tarkoituskaan tuonne lähteä. 

Kaikesta tuosta on jo aikaa, kun euroviisut olivat minulle se ykkösjuttu. Minulla on yhä edelleen kivoja muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta tästä tapahtumasta, kun ne vielä olivat kaunis koko Euroopan yhdistävä musiikkitapahtuma. Sen kautta tulin aikoinaan tietoiseksi muun muassa kristillisestä artistista Carola Häggkvististä, jolle Jumala antoi tehtävän tuoda evankeliumia esiin euroviisujen kautta. Tänä päivänä euroviisut ovat muuttuneet hyvin antikristilliseksi tapahtumaksi. Kun tulin uskoon, menetti tämä koko tapahtuma sen merkityksen, mitä se oli minulle ollut. Nyt jälkeenpäin ihmettelen omaa pinnallisuuttani, miten suuren ja epäterveen arvon olin euroviisuille antanut. Nehän ovat kuitenkin vain pelkkää viihdettä. Onneksi ihminen saa kasvaa uskossaan ja hengellinen näkökyky avautuu uskon myötä.

Ajatukseni oli myös pohtia hieman tuota kilpailuhenkisyyttä uskon näkökulmasta. Musiikkimaailmassa menestyminen nousi arvoon arvaamattomaan myös itselleni siinä vaiheessa, kun aloin harrastaa itsekin lauluntekemistä. Aloin janota myös itse menestystä tuossa maailmassa ja päähänpinttymäni oli raivata sinne oma tilani. Mutta onko kristitylle edes soveliasta olla tällä tavalla kilpailuhenkinen? Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että terveellisellä pohjalla asiassa ei ole mitään pahaa. Oli kyse esimerkiksi urheilulla tai musiikilla kilpailemisesta, niin nämä asiat voivat tuoda elämään iloa ja merkitystä. Onhan esimerkiksi musikaalisuus aina lahjaa Jumalalta. Jossain vaiheessa tulee tietysti vastaan raja, jolloin kilpailuhenkisyys – joko sitä suorittavana tai vain mukana elävänä ei täytä enää terveen mittapuun puitteita. Missä vaiheessa voidaan puhua epäterveestä ja ylimielisyyden tasolle yltävästä kilpailuhenkisyydestä? Ainakin silloin, kun terve lähimmäisenrakkaus alkaa olla uhattuna. Siinä vaiheessa, kun ihminen kiinnittää mielensä ja ajatuksensa liiaksi menestymisen pakkoon, ollaan jo vaarallisilla vesillä. Tästä on A.W. Tozer kirjoittanut näin;

”Menestymispakko on hyvän asian vääristymä. Halu täyttää se tarkoitus, johon Jumala on meidät luonut, on tietenkin lahja Jumalalta, mutta synti on vääristänyt tämän halun ja muuttanut sen itsekkääksi ensimmäisen sijan ja korkeimman kunnian tavoitteluksi. Tämän himon takia koko maailma on kuin riivattu eikä pakotietä ole.”

Tärkeintä elämässä on siis pitää Jumala ykkösenä ja olla mukautumatta tämän maailman menoon. On kuitenkin hyvin haastavaa yrittää elää tässä maailmassa ilman, että maailma elää sinussa. Oma mieleni on kuitenkin ollut nyt jo yli kahden vuoden ajan vapaa kaikesta tällaisesta eikä paluuta entiseen enää ole. Usko vapautti niin monesta, kuten kilpailuhenkisyydestä ja tuosta pakonomaisesta menestyksen tahtomisesta. Tänä päivänä en voi kuin ihmetellä, miten nuo asiat olivat minulle niin tärkeitä ja kuin elämää suurempia? Kuten Raamatussa Saarnaajan kirjassakin todetaan, että jos elämämme täyttyy vain tämän maailman tuottamilla ajatuksilla, nautinnoilla ja pyrkimyksillä, niin millään ei ole mitään todellista mieltä. Kaikki on turhuutta. Jos jokin on tärkeää, niin Herran pelko ja tahto elää Jumalan tahdon mukaista elämää. Sillä tämä maailma on vain varjo taivaan todellisuudesta. Niin monesta muustakin uskoni on minut vapauttanut, että en halua enää elää päivääkään ilman Jumalaa...en itse asiassa hetkeäkään...