On syntiä, joka ei ole kuolemaksi – ja syntiä, joka on kuolemaksi

“Jos joku näkee veljensä tekevän syntiä, joka ei ole kuolemaksi, niin rukoilkoon, ja Jumala on antava hänelle elämän, niille nimittäin, jotka eivät tee syntiä kuolemaksi. On syntiä, joka on kuolemaksi; siitä minä en sano, että olisi rukoiltava.”
– 1. Joh. 5:16

Tämä jae on yksi Uuden testamentin vakavimmista ja samalla lohduttavimmista kohdista. Siitä paljastuu nimittäin kaksi eri todellisuutta: ihminen voi langeta syntiin ilman että hänen toivonsa katoaa, mutta myös sen, että on olemassa tila, jossa sydän voi paatua niin, ettei se enää edes tahdo palata takaisin Jumalan luo.

Mitä tarkoittaa synti, joka ei ole kuolemaksi?

Kristitty voi langeta. Voi tulla hetkiä, jolloin suusta pääsee loukkaava sana, jolloin mieli täyttyy kateudesta, jolloin viha tai himo saa vallan. Nämä synnit ovat todellisia ja vakavia, mutta ne ovat vielä sillä tapaa tahattomia eikä vielä ”kuolemaksi”, jos sydämessä on kuitenkin halu palata Jumalan puoleen ja etsiä armoa.

Käytännön esimerkkejä tällaisesta voisi olla vaikka ihminen, joka joutuu toistuvasti houkutusten valtaan ja katsoo sellaista, mitä ei pitäisi, mutta katuu ja huutaa Jumalan puoleen. Tai sitten ihminen, joka valehtelee pelosta tai häpeästä, mutta tuntee piston sydämessään ja pyytää syntejään anteeksi. Kyseessä voi olla myös ihan kristittykin, joka laiminlyö rukousta tai seurakuntayhteyttä, mutta kaipaa kuitenkin Jumalan läsnäoloa.

Näissä tilanteissa Johannes kehottaa tuossa yllä mainitussa jakeessa rukoilemaan veljesi tai sisareesi puolesta. Jumala voi antaa hänelle elämän, armahtaa ja nostaa takaisin.

Entä synti, joka on kuolemaksi?

Johannes sanoo tuossa jakeessa suoraan, että“on syntiä, joka on kuolemaksi.” Hän ei selitä sitä sen tarkemmin, mutta Raamatun kokonaisuudesta käy ilmi, että tämä viittaa tietoiseen, jatkuvaan ja lopulliseen kapinaan Jumalaa vastaan. Siihen, että ihminen ei enää tahdo kuulla evankeliumia eikä käänny Jumalan puoleen, vaikka Pyhä Henki kutsuu.

Käytännön esimerkkejä tästä voisi olla esimerkiksi ihminen, joka on joskus tuntenut evankeliumin, mutta toistuvasti ja tietoisesti halveksii sitä, eikä enää tahdo kuulla armosta. Tai sitten ihminen, joka tekee syntiä avoimesti, kieltäytyy tunnustamasta sitä synniksi ja jopa nauraa Jumalan käskyille. Tai sellainen ihminen, joka ei enää koskaan tunne sydämessään katumusta tai kaipuuta Jumalan puoleen, vaan on päättänyt pysyä omassa paatumuksessaan.

Tässä tilanteessa Johannes sanoo: “Siitä minä en sano, että olisi rukoiltava.” Ei siksi, että rukous olisi kielletty, vaan siksi, ettei hän anna lupausta. Jos sydän on täysin paatunut, Jumala ei tietenkään pakota ketään ihmistä vastaanottamaan armoaan.

Mitä tämä merkitsee meille uskovina?

Ensinnäkin, meidän tulee olla armollisia ja rukouksessa toistemme puolesta. Kun näemme veljen tai sisaren lankeavan, meidän ei pidä tuomita, vaan rukoilla. Jumala voi vielä antaa elämän.

Toiseksi, tätä jaetta voi pitää vakavana varoituksena. Ihmisen sydän voi paatua, jos hän kerta toisensa jälkeen hylkää Jumalan kutsun. Siksi ei pidä leikitellä synnin kanssa, vaan tarttua armoon silloin kun se tarjotaan.

Tämä jae haastaa meitä kahdella tavalla eli rukoilemaan toistemme puolesta silloin kun toinen lankeaa sekä varomaan paatumusta omassa elämässämme.

Niin kauan kuin sydämessä on kaipuu Jumalan puoleen, on toivoa. Mutta jos sydän päättää pysyä pimeydessä, ei Jumalan valo väkisin murtaudu sisään.

Siksi tänään, tässä ja nyt, on armon aika. Jumala kutsuu jokaista: “Tule minun luokseni, niin minä annan sinulle elämän.”

"Kivitä hänet" – mitä järkyttävä Raamatun kohta todella tarkoittaa?

Joskus Raamattua luetaan yksittäinen jae irrotettuna kokonaisuudesta, jolloin lopputulos kuulostaa vähintäänkin järkyttävältä. Yksi näistä kohdista löytyy 5. Mooseksen kirjasta (13:7–12), jossa Israelin kansalle annetaan ohje tappaa jopa kaikkein läheisin ihminen, jos tämä houkuttelee palvelemaan muita jumalia. Pintapuolisesti luettuna se antaa kuvan hirvittävästä, armottomasta Jumalasta ja väkivaltaisesta uskonnosta. Ei siis ihme, että moni käyttää juuri tällaisia kohtia todisteena siitä, että Raamattu on mitätöitävä julmana ja brutaalina teoksena. Mutta mitä tuo kohta todella tarkoittaa – ja ennen kaikkea, mitä se ei tarkoita?

1. Historiallinen konteksti

On tärkeää ymmärtää, että tämä laki annettiin tuhansia vuosia sitten Israelin kansalle tilanteessa, jossa heidän uskollisuutensa Jumalalle oli elämän ja kuoleman kysymys. Ympärillä oli kansoja, joiden jumalanpalvelukseen liittyi usein väkivaltaa, lapsiuhria ja muuta, mikä uhkasi Israelin liittoa Jumalan kanssa. Tämän vuoksi epäjumalien palvonta ei ollut vain yksilön "mielipidekysymys", vaan nähtiin koko yhteisön hengellisen ja fyysisen selviytymisen vaarantamisena.

2. Ei käytännön tappokäsky

Rabbiinisessa perinteessä tällaisia määräyksiä ei tulkittu yksinkertaisina käytäntöohjeina. Kuolemantuomioiden toteuttamiselle oli niin tiukat todistus- ja menettelysäännöt, että niitä sovellettiin käytännössä äärimmäisen harvoin – monet rabbiinit sanovat, ettei käytännössä koskaan. Teksti toimii ennen kaikkea varoituksena: näin vakavasti Jumala suhtautui siihen, että kansa kääntyisi pois Hänestä.

3. Kristillinen tulkinta

Uuden testamentin valossa kristitty ei voi lukea tätä kohtaa kirjaimellisena ohjeena. Jeesus itse torjui väkivallan tien ja korosti armahtamista, anteeksiantoa ja vihollistenkin rakastamista. Paavali muistuttaa Roomalaiskirjeessä (12:19): “Älkää itse kostako, rakkaani, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle. Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra.” Kristillinen usko ei siis anna lupaa tappaa – päinvastoin, se asettaa yksiselitteisen kiellon väkivallalle.

4. Mitä kohta siis opettaa meille tänään?

• Vakavuus: Teksti muistuttaa, että hengelliset valinnat eivät ole yhdentekeviä. Ne voivat rakentaa tai murentaa yksilön ja yhteisön perustaa.

• Lojaalisuus: Jumalan seuraaminen tarkoittaa uskollisuutta, vaikka ympärillä olisi houkutuksia.

• Rajat: Jos joku läheinen houkuttelee tuhoavaan suuntaan – oli kyse sitten uskosta, päihteistä tai muista vääristä valinnoista – on lupa ja velvollisuus sanoa ei. Ei väkivalloin, vaan selkein rajoja vetävin teoin.

5. Miksi tätä väärinymmärretään?

Tämä johtuu siitä, että teksti kuulostaa kovalta ja raakana luettuna jopa epäinhimilliseltä. Jos sen kuitenkin lukee vain pintatasolla, kokonaisuus jää näkemättä: kyse on muinaisen kansan lainsäädännöstä, joka toimi varoituksena eikä käytännön tappokäskynä. Raamattu on kirjakokoelma, jossa on eri aikojen ja liittojen tekstejä – ja siksi sen sanomaa pitää lukea sekä historiallisessa että teologisessa kontekstissa.

Raamattu ei siis suinkaan kehota ketään nykypäivänä tappamaan lähimmäistään. Päinvastoin – sen koko sanoma huipentuu Jeesuksen sanoihin: “Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

Kun ymmärrämme tekstin tarkoituksen ja aikakauden, jossa se kirjoitettiin, ei jää enää tilaa väitteille, että Raamattu olisi vain "hirvittävä" teos. Sen sijaan näemme sen vakavan varoituksen voiman – ja samalla Jumalan pelastussuunnitelman, joka huipentuu armoon, ei väkivaltaan.

Père-Lachaise: Kuoleman ja elämän opetuksia Pariisin hautojen äärellä

Tässä blogissa haluan jakaa kokemukseni käynnistäni Père-Lachaisen hautausmaalla Pariisissa. Minua kiehtovat erityisesti vieraiden maiden hautausmaat, jotka kertovat paljon paikallisesta kulttuurista, tavoista ja suhteesta elämään ja kuolemaan. Usein hautausmaat ovat kauniita, jopa idyllisiä paikkoja, ja Père-Lachaise osoittautui sellaiseksi heti portista astuessani sisään. Vastassa olivat upeat, monumentaaliset haudat, jotka heijastivat sekä vainajien tarinoita että heidän varallisuuttaan. Toiset haudoista olivat kuin pieniä kivestä rakennettuja taloja, joihin koko perhe oli haudattu – kuin lopullisia koteja ihmisten maallisille tomumajoille.

Père-Lachaisen hautausmaa ei ole vain paikka, jossa lepäävät tuhannet pariisilaiset ja monet maailmankuulut taiteilijat, vaan se on myös eräänlainen ulkoilmamuseo. Hautojen arkkitehtuuri on monimuotoista ja se henkii eri aikakausien tyyliä: uusgotiikan teräviä kaaria, uusklassisen pylväikköjä, koristeellisia obeliskeja ja hautakappeleita, jotka muistuttavat pieniä kirkkoja tai palatseja. Monet mausoleumit ovat koristeltuja veistoksilla, enkeleillä ja symboliikalla, joka kertoo sekä uskonnollisuudesta että yksilöllisestä elämäntarinasta.

Tunnelma tällä hautausmaalla on samanaikaisesti juhlava ja hiljaisen rauhallinen. Kapeat mukulakivikujat kiemurtelevat korkeiden hautamuistomerkkien lomassa kuin pieni kaupunginlabyrintti, jossa jokainen kivi ja sammaleen peittämä risti tuntuu kantavan historiaa. Paikka on sekä melankolinen että kaunis kuin kävelisi menneiden vuosisatojen läpi. Père-Lachaise on tunnettu romanttisesta, hieman mystisestäkin ilmapiiristään, joka houkuttelee niin matkailijoita, paikallisia kuin taiteilijoita etsimään inspiraatiota ja pysähtymään elämän rajallisuuden äärelle.

Félix Faure

Meillä oli tietysti mukana lista niistä tunnetuista nimistä, joiden haudalla halusimme käydä. Ensimmäiseksi katseemme pysähtyi hautaan, joka erottui muista heti. Sen päällä lepäsi luonnollisen kokoinen ihmishahmo – kuin kiveen ikuistettu ruumisarkku, sarkofagi, jossa mies oli kuvattu makaamassa rauhallisena. Patsas oli niin elävä näköinen, että hetken ajan tuntui melkein kuin hän vain nukkuisi. Hauta sijaitsi puun varjossa, ja tuo varjo teki kokonaisuudesta vielä vaikuttavamman, kuin luonto itse olisi kumartunut suojelemaan häntä. 

Kun kumarruimme katsomaan lähempää, kivessä luki nimi: Félix Faure (1841–1899). Vasta siitä ymmärsimme, että kyseessä oli Ranskan tasavallan presidentti, joka toimi virassa vuosina 1895–1899. Hauta huokui arvokkuutta, mutta samalla siinä oli jotakin intiimiä ja inhimillistä. Presidentti ei levännyt mahtipontisen muistomerkin päällä, vaan kuin tavallinen mies, puun katveessa, luonnon ja hiljaisuuden sylissä. Mitähän tämä hauta mahtoi kertoa hänen luonteestaan? Halusiko hän tulla muistettavaksi vähemmän vallan ja suurten eleiden kautta, enemmän ihmisenä, joka lopulta palaa osaksi samaa maata ja samaa rauhaa kuin kaikki muutkin.

Mutta kuka oikein oli tämä Félix Faure? Hän oli Ranskan kolmannen tasavallan viides presidentti, joka muistetaan poliittisesti ennen kaikkea Dreyfus-tapauksen aikakaudelta sekä suhteiden tiivistämisestä Venäjään. Fauren ura katkesi äkillisesti, kun hän kuoli virassa 16. helmikuuta 1899, vain 58-vuotiaana.

Virallinen kuolinsyy oli aivoverenvuoto Élysée-palatsissa, mutta jo samana iltana alkoi kiertää tarina, joka teki hänen kuolemastaan yhden Ranskan historian kuuluisimmista skandaaleista. Huhujen mukaan Faure menehtyi kesken intiimin hetken nuoren seuralaisensa, Marguerite Jeanne Steinheilin, sylissä. Marguerite oli tunnettu pariisilainen salonkivaikuttaja, itse naimisissa taidemaalari Adolphe Steinheilin kanssa. Hänestä oli tullut presidentin läheinen rakastajatar, ja väitettiin, että juuri heidän kohtaamisensa aikana Faure sai kohtauksen niin dramaattisesti, että hänen kätensä jäivät kiinni Margueriten hiuksiin.

Vaikka Faure oli itsekin naimisissa Berthe Belluardin kanssa ja heillä oli kaksi tytärtä, hänet tunnettiin yleisesti naisiin menevänä miehenä. Ehkä juuri siksi hänen kuolemansa ympärille kehittyi nopeasti pilailuja ja sanaleikkejä, jotka jäivät elämään kansan suussa – ja varjostivat hänen presidenttikautensa virallisia ansioita.

Sellainen tarina siis liittyy tähän hautaan: Ranskan presidentti, joka lepää puun varjossa Père-Lachaisen rauhassa, mutta jonka nimi liitetään yhä yhteen historian tunnetuimmista kuolemanhetken skandaaleista.

 Frédéric Chopin

Seuraavaksi lähdimme etsimään Frédéric Chopinin hautaa. Olimme jo kulkeneet alueen halki useaan kertaan ja taisimme kävellä sen ohitsekin, kun yhtäkkiä hautojen välistä ilmestyi seuraamme mies, joka esittäytyi Raphaëliksi. Hän ilmestyi kuin tyhjästä – mustassa puvussa, nahkasalkku kädessään, pitkä pörröinen tukka ja suuret paksusankaiset silmälasit saivat hänet näyttämään kuin olisi astunut suoraan 1970-luvulta tähän päivään.

Raphaël kertoi olevansa historioitsija ja tuntevansa Père-Lachaisen kuuluisat haudat kuin omat taskunsa. Hän ehdotti, että voisi johdattaa meidät Chopinin haudalle. Suostuimme kiitollisina – ja hän johdatti meidät aivan kulman taakse, paikkaan jonka ohi olimme tosiaan jo harhailleet tietämättämme.

Chopinin hauta oli kaunis ja herkkä, aivan hänen musiikkinsa kaltainen. Valkoinen marmorinen hautamuistomerkki kohoaa arvokkaana, sen päällä veistos, joka esittää Euterpea, musiikin muusaa. Hän itkee, lyyra käsissään – kuin ikuinen surulaulu säveltäjän poismenosta. Hauta erottuu yksinkertaisuudessaan ja samalla runollisuudessaan.

Raphaël pysähtyi haudan äärelle ja kertoi tarinan, joka teki vaikutuksen. Chopin kuoli Pariisissa vuonna 1849, vain 39-vuotiaana. Hänet haudattiin Père-Lachaiselle, mutta hänen suurin toiveensa oli, ettei hänen sydämensä jäisi tänne vieraalle maalle. "Kantakaa sydämeni kotiin, Puolaan", hän oli sanonut. Toive toteutettiin: Chopinin sisar kuljetti sydämen salaa Varsovaan, jossa se nykyisin lepää Pyhän Ristin kirkossa. Näin hänen ruumiinsa lepää Pariisissa, mutta sydän hänen kotimaassaan – kahtia jaettuna, aivan kuten hänen elämänsäkin oli, kahden maan ja kahden identiteetin välissä.

Ihmisillä on yhä tapana tuoda Chopinin haudalle kukkia, erityisesti punaisia ruusuja. Lisäksi haudalle jätetään usein pieniä Puolan lippuja kunnianosoituksena säveltäjän juurille ja hänen rakkaudelleen kotimaataan kohtaan. Siinä hetkessä Chopin tuntui läsnä – kuin hänen eteerinen musiikkinsa olisi kuultanut esiin hautausmaan hiljaisuudesta.

Sitten oli aika jatkaa kierrosta. Tässä vaiheessa Raphaël ehdotti, että hän voisi esitellä meille kaikki hautausmaan kuuluisimmat haudat. Kysyimme varovasti, veloittaako hän tästä oppaan roolistaan. Hän ei vastannut sanaakaan – vain nyökkäsi, heilautti salkkuaan ja lähti johdattamaan meitä eteenpäin. Päätimme seurata. Olihan tämä helpompaa kuin paahtavassa auringossa harhailla kartan kanssa.

Jim Morrison

Melko lähellä Chopinin hautaa on Jim Morrisonin viimeinen leposija. The Doorsin karismaattinen ja kiistelty keulahahmo, joka kuoli vain 27-vuotiaana Pariisissa, lepää täällä Père-Lachaisessa muiden kuuluisuuksien rinnalla. Morrisonin hauta on pieni ja melko vaatimaton, mutta sen ympärillä käy jatkuva hiljainen kuhina – fanit ympäri maailman tulevat tuomaan sinne ruusuja, lippuja, savukkeita, kynttilöitä ja muistokirjoituksia.

Raphaël pysähtyi haudan viereen ja viittasi vieressä kasvavaan puuhun. Sen runko oli täynnä graffiteja, sydämiä ja nimiä. "Tähän fanit tulevat suutelemaan ja jättämään viestejä Jimille", hän sanoi. Puusta oli tullut kuin Morrisonin muistomerkki muistomerkin sisällä – elävä, vuosikymmenien ajan kerrostunut todiste siitä, miten syvästi ihmiset yhä palvovat häntä.

Mutta kuka Jim Morrison oikeastaan oli? Hän eli repaleisen ja levottoman elämän. Naissuhteet, päihteet ja rajattomuus seurasivat häntä kaikkialle. The Doors nousi 1960-luvun lopulla Yhdysvaltojen menestyneimmäksi bändiksi, mutta Morrisonin elämä alkoi nopeasti kulua julkisuuden, sisäisten demonien ja alkoholin syövereissä. Hän itse myönsi, että joi tukahduttaakseen ”äänet”, jotka häntä piinasivat. James Riordanin teoksessa Break on Through: The Life and Death of Jim Morrison Morrisonin kerrotaan sanoneen: "Olen pakotettu juomaan hiljentääkseni demonien jatkuvat äänet."

Bändin valokuvaaja Frank Lisciandro kuvasi hänen juomistaan näin: "Jim joi demonien, haamujen ja henkien jatkuvan melun hiljentämiseksi. Hänen päänsä täyttyi näistä äänistä ja henkisistä ilmiöistä, ja hän huomasi, että alkoholi tarjosi hänelle tien niiden tukahduttamiseen."

Lavalla Morrison oli hurmaava ja provosoiva, mutta myös arvaamaton. Hän teki pilkallisia kommentteja uskonnosta ja häpäisi usein perinteisiä käsityksiä, mikä teki hänestä sekä palvotun että vihattavan hahmon. Hänen elämänsä päättyi arvoituksellisesti Pariisissa vuonna 1971 – virallisesti sydänkohtaukseen, mutta monen mielestä hänen omien valintojensa ja elämäntapojensa seurauksena.

Hänen haudallaan näkyi kirjoituksia, joissa lukee “Rest in peace.” Mutta Morrisonin levoton elämä, hänen demoninsa ja ristiriitaiset uskomuksensa herättävät ainakin itsessäni kysymyksen: saiko hän todella rauhan? Raamattu opettaa, että todellinen rauha ja lepo löytyy vain Kristuksessa – “Minä annan teille levon” (Matt. 11:28). Samoin se muistuttaa, että ilman uskoa Jeesukseen ihminen ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa (Joh. 3:3,18). Kaiken perusteella Morrisonin elämä ei viitannut siihen, että hän olisi turvautunut Vapahtajaan, mutta emme voi tietää mitä tapahtui hänen viimeisinä hetkinään. Voi olla, että hän saattoi vielä sydämessään huutaa Jumalan puoleen. Niin kuin usein näiden varhain kuolleiden muusikoiden kohdalla, vain Jumala yksin tietää hänen kohtalonsa.

Édith Piaf

Seuraava pysähdyspaikkamme oli Édith Piafin hauta. Yllätyimme, kuinka vaatimaton se oli verrattuna moneen muuhun kuuluisuuden leposijaan Père-Lachaisella. Mustasta kivestä tehty hautakivi oli hillitty, suorastaan eleetön, mutta samalla kaunis ja arvokas. Hauta erottui helposti sillä, että sen ympärillä oli tuoreita kukkia ja pieniä esineitä. Monet Piafin fanit muistavat häntä edelleen jättämällä ruusuja hänen haudalleen, usein punaisia — viittauksena hänen tunnetuimpaan lauluunsa “La Vie en Rose.” Mekin olimme varanneet oman ruusun, jonka laskimme hänen kuvansa päälle siihen kivelle hiljaisena kunnianosoituksena.

Edith ei ole haudassaan yksin: hänen kanssaan samaan hautaan on haudattu hänen vanhempansa, tytär sekä viimeinen aviomies Théo Sarapo, joka itsekin oli laulaja ja näyttelijä. Näin Edith on saanut viimeiseen leposijaansa ympärilleen perheensä, jota hän elinaikanaan niin kovasti kaipasi.

Edithin haudan päällä lepää myös Kristus-patsas, jonka huomasin heti. Kysyin tältä oppaaltamme Raphaëlilta, miksi Piafin haudalla oli juuri tämä symboli ja että oliko hän uskossa? Hän vastasi, että Édith oli eläessään rukoillut paljon, etenkin viimeisinä aikoinaan ollessaan yksin. Hänen elämänsä oli täynnä kipua, sairauksia ja yksinäisyyttä, ja rukous oli ollut hänelle turvasatama. Tämä oli minulle ihan uutta, sillä julkisesti hänen uskostaan ei ole puhuttu ja hienoa, jos näin on ollut. Muistan, että Piafilta on ilmestynyt joku omaelämäkerta, jonka suomenkielinen nimi on “Jumalani, miten olen elänyt”. Seisoessani hänen haudallaan en voinut olla ajattelematta, että ehkä Edith, joka lauloi kuuluisasti “En kadu mitään”, kuitenkin lopulta katui – ja ehkä viime hetkillään turvautui Jumalaan, jota puhutteli rukouksissaan. Toivon sydämestäni, että hän sai kokea pelastuksen ja armon.

Oscar Wilde

Seuraavaksi pysähdyimme Oscar Wilden haudalle, joka on yksi Père-Lachaisen hautausmaan erikoisimmista ja puhutuimmista muistomerkeistä. Hauta on valtava, sfinksimäinen kiviveistos, jonka kulmikas muoto ja voimakas siluetti erottuvat heti ympäristöstään.

Oscar Wilde (1854–1900) oli irlantilainen kirjailija, runoilija ja näytelmäkirjailija, joka tunnettiin terävästä älystään, nokkelista aforismeistaan ja värikkäästä persoonastaan. Hän nousi kuuluisuuteen erityisesti näytelmillään, kuten The Importance of Being Earnest, joissa hän yhdisti huumorin ja yhteiskuntakritiikin. Hänen ainoaksi romaanikseen jäänyt The Picture of Dorian Gray (1890) puolestaan teki hänestä kiistellyn hahmon: se käsitteli kauneuden, nautinnon ja moraalittomuuden teemoja tavalla, joka järkytti aikansa yleisöä. Wilde muistetaan edelleen yhtenä viktoriaanisen ajan merkittävimmistä ja kiistellyimmistä kirjallisista äänistä.

1900-luvun loppupuolelta alkaen etenkin naispuoliset fanit alkoivat osoittaa kunnioitustaan suutelemalla hautaa jättäen siihen huulipunan jälkiä. Vähitellen se muuttui vakiintuneeksi rituaaliksi: vierailijat jättivät huulipunasuudelmia, rakkauden viestejä ja nimiään  tähän monumenttiin. Vuoteen 2011 mennessä veistos oli peittynyt tuhansista punahuulisuudelmista, mikä kulutti ja värjäsi kiveä. Hautausmaan ylläpitäjät joutuivat puhdistamaan monumentin yhä uudelleen. Lopulta vuonna 2011 monumentti suojattiin lasiseinällä, jotta sitä ei enää voisi koskettaa. Nykytilanne on se, että lasiseinä estää suoran kosketuksen, mutta jotkut vieraat jättävät edelleen viestejä, kukkia tai huulipunajälkiä lasiin.

Raphael tosin sanoi, että erikoista on, että juuri naiset ovat olleet niitä, jotka ovat jättäneet suudelmiaan Wilden haudalle. Siinä on jotakin ironista, sillä Wilde itse rakasti miehiä ja hänen elämänsä suurin skandaali liittyi juuri siihen. Hän eli viktoriaanisessa Englannissa aikana, jolloin homoseksuaaliset suhteet olivat rikos, ja hänen suhteensa lordi Alfred Douglasiin, nuoreen aatelismieheen, nousi oikeudenkäynnin keskiöön. Wilde tuomittiin “törkeästä säädyttömyydestä” kahdeksi vuodeksi pakkotyöhön – tuomio, joka mursi hänen terveytensä, maineensa ja lopulta koko elämänsä. 

Ja silti – vaikka hänen elämänsä loppu oli traaginen, hänen hautansa ympärillä on tänäkin päivänä elämää. Fanit muistavat häntä kukkasin, kirjein ja huulipunajäljin. Hänestä on tullut kapinallisuuden, rohkeuden ja vapauden symboli, erityisesti niille, jotka itse ovat joutuneet elämään yhteiskunnan rajoitusten puristuksessa.

Mutta siinä seistessäni en voinut olla pohtimatta, mitä Wilden elämästä lopulta jäi käteen. Hän oli loistava kirjailija ja nokkela sanankäyttäjä, mutta hänen elämäänsä varjostivat skandaalit, oikeudenkäynnit ja vankeus. Hänet tunnettiin terävistä lausahduksistaan, joilla hän usein pilkkasi sovinnaisia arvoja ja jopa uskoa. Mutta juuri tässä – hänen haudallaan – mieleen nousi toinen, vähemmän tunnettu puoli Wildesta.

Viimeisinä päivinään Pariisissa, sairauden murtamana, Wilde otti vastaan katolisen kirkon viimeiset sakramentit. Pappi, joka oli paikalla hänen kuolinvuoteellaan, kertoi myöhemmin, että Wilde sai synninpäästön ja öljyllä voitelun. Se tarkoittaa, että juuri elämänsä lopussa hän kääntyi sen uskon puoleen, jota hän oli vuosikymmeniä pohtinut, mutta jota ei ollut ennen rohjennut ottaa vastaan.

Ajattelin mielessäni: ehkä Oscar Wilde, tuo ristiriitainen nero ja boheemi kulkija, sai sittenkin armon viimeisellä hetkellä. Raamattu sanoo: “Joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu” (Room. 10:13). Ja aivan kuten ryöväri ristillä, Wildekin saattoi viimeisessä hetkessään löytää sovituksen Jeesuksessa.

Hänen haudallaan oli kukkia, kirjeitä ja runonpätkiä. Yksi muistokirjoitus toivotti hänelle “ikuisen rauhan.” Sen äärellä pysähdyin. Wilden elämä oli kaikkea muuta kuin rauhallinen – täynnä myrskyjä, ylilyöntejä ja raskaita virheitä. Mutta ehkä, aivan lopussa, hän sai sen mitä koko elämänsä ajan etsi: todellisen rauhan, jota tämä maailma ei voi antaa.

Victor Noir

Yllätykset tällä hautausmaalla eivät päättyneet tähän, sillä seuraavaksi oli vuorossa Victor Noir – nuori ranskalainen toimittaja, oikealta nimeltään Yvan Salmon. Hän työskenteli aikoinaan La Marseillaise -lehdelle, joka oli tasavaltalainen julkaisu. 10. tammikuuta 1870 hänet ampui prinssi Pierre Bonaparte, Napoleon I:n veljenpoika. Tappo tapahtui riitatilanteessa, kun Noir meni kollegansa kanssa välittämään haastetta kaksintaisteluun. Prinssi suuttui ja ampui hänet suoraan. Mutta mikä teki Victor Noirista legendan? Hän oli kuollessaan vain 21-vuotias, ja hänen hautajaisistaan tuli valtava poliittinen mielenosoitus: arviolta 100 000 ihmistä kokoontui Pariisissa protestoimaan sekä hänen kuolemaansa että keisarikuntaa vastaan. Hänestä tuli symboli tasavaltalaiselle liikkeelle ja marttyyri vapauden puolesta.

Sitäkin erikoisempi on hänen hautamonumenttinsa. Kuvanveistäjä Jules Dalou teki hänestä haudalle realistisen pronssiveistoksen, jossa Noir makaa luonnollisessa koossaan kaatuneena, silinterihattu vierellään – ikään kuin juuri ammuttuna. Patsas on poikkeuksellisen elävä ja yksityiskohtainen. Yksi yksityiskohta on hänen housuissaan näkyvä korostunut kohouma nivusissa, jota pidetään symbolisena viittauksena hänen elinvoimaansa ja kuolemansa ajankohtaan. Ajan myötä tästä syntyi erikoinen kansanperinne: uskomus, että koskettamalla tai hieromalla Victor Noirin patsaan "erektiota", naiset voisivat tulla raskaaksi, löytää hyvän aviomiehen tai nauttia seksuaalisesta onnesta. Tästä syystä patsaan kyseinen kohta on kulunut kiiltäväksi, samoin huulet ja kengät, joita kosketetaan toiveiden kera.

Tämä erikoinen rituaali on tehnyt Victor Noirin haudasta yhden Père-Lachaisen kummallisimmista ja tunnetuimmista pyhiinvaelluskohteista. Patsas, joka esittää Noiria makaamassa maassa kuin kuolinhetkellään, on saanut vuosien varrella aivan erityisen – ja monen mielestä häiritsevän – maineen. Naiset käyvät koskettelemassa ja hinkkaamassa tätä haudan päällä olevaa näköispatsasta. Yhdellä silmäyksellä verkosta löytää kuvia tästä rituaalista, ja on vaikea olla tuntematta inhoa. Eikö hautausmaan pitäisi olla siunattu ja pyhä paikka – hiljentymisen, kunnioituksen ja rukouksen alu? Tällainen käytös loukkaa sekä vainajaa että hautausmaan tarkoitusta. Se on karu osoitus siitä, kuinka ihmiset voivat kadottaa kunnioituksen pyhiä asioita kohtaan ja muuttaa hautapaikan sopimattoman palvonnan näyttämöksi. Ajattelin itsekseni: ihmiset voivat olla todella eksyksissä. Kun hautausmaasta tehdään paikka lihallisten himojen purkamiselle, se kertoo jo jotain hyvin sairasta kulttuuristamme.

Maria Callas

Kierros huipentui Maria Callasin muistolehtoon. Maria Callas (1923–1977) syntyi New Yorkissa kreikkalaiseen perheeseen ja nousi aikansa kuuluisimmaksi sopraanoksi, jota kutsuttiin usein “La Divinaksi”. Hänet muistetaan erityisesti italialaisen oopperan suurista rooleista, kuten Normasta, Toscasta ja La Traviatasta, joissa hän yhdisti ainutlaatuisella tavalla dramaattisen ilmaisun ja loisteliaan äänen. Callas kuoli sydänkohtaukseen Pariisissa vain 53-vuotiaana. Hänen tuhkansa on sijoitettu Père-Lachaisen hautausmaan muistolehtoon, jossa nimi Maria Callas muistuttaa yhä oopperan jumalallisen tähden myrskyisästä elämästä. Hänen maalliset jäännöksensä lepäävät täällä vain tuhkan muodossa, mutta legendan sädekehä ympäröi paikkaa yhä. Callas tunnettiin aikanaan oopperan jumalattarena, mutta myös vaikeana ja ristiriitaisena ihmisenä. Hän hallitsi näyttämöä kuin kukaan muu, mutta kulissien takana hänen elämänsä oli täynnä pettymyksiä, yksinäisyyttä ja katkeroitumista. Viimeiset vuotensa hän vietti eristäytyneenä, vailla todellista lohtua – ikään kuin maailma olisi vienyt häneltä kaiken ja jättänyt jäljelle vain varjon. Se oli pysäyttävä muistutus siitä, ettei maine, kauneus tai ihailu voi koskaan tehdä ihmistä todella onnelliseksi. Päinvastoin – ne voivat ajaa ihmisen yhä syvemmälle tyhjyyteen. 

Raphaël seisoi Callasin muistolehdon äärellä silmät loistaen ja kertoi ylpeänä, että hänellä itsellään on varattu hautapaikka aivan Callasin vierestä. Hän kaivoi salkustaan kirjan, jossa oli kuva hänestä istumassa sen paikan rappusilla. “That’s me, that’s me,” hän toisti innokkaasti ja pyysi meitä joskus kuolemansa jälkeen tulemaan katsomaan, että hän todella lepää siinä Callasin vierellä. En voinut olla ajattelematta: mikä show omasta hautapaikasta! Kuinka turhaa ihmispalvontaa. Olisipa hänellä ollut yhtä suuri huoli siitä, minne hänen sielunsa päätyy, kuin siitä, missä hänen ruumiinsa joskus lepää. 

Kierroksen lopussa tuli odotettu tipin hetki. Annoimme Raphaëlille 30 euroa, mikä tuntui ihan kohtuulliselta vajaan puolen tunnin opastuksesta. Mutta Raphaël pudisti päätään: “No, no, give me more. Give more. Usually people pay 30 euros per person.” Hetken mietin, ja ojensin hänelle ranskankielisen kutsukortin Karitsan häihin – niitä samoja, joita olin matkani aikana jakanut. Hän katsoi sitä epäröiden ja sanoi: “Oh, thank you… but maybe money instead?” Vastasin: “Tämä on tärkeämpää kuin raha.” Hän pisti kortin salkkuunsa, ja annoimme hänelle vielä 20 euroa lisää. Kierros maksoi meille lopulta 50 euroa – ei paha hinta siitä, että säästyimme etsimisen vaivalta. Mutta enemmän kuin yksikään hauta tai opastus, mieleen jäi se pysäyttävä kysymys: mikä elämässä oikeasti on tärkeintä?

Maria Callas kuoli yksinäisenä ja katkerana. Jim Morrisonin, Édith Piafin ja monen muun kuuluisuuden nimet loistavat hautakivissä, mutta mitä merkitystä sillä on iäisyydessä? Maine ja kunnia eivät kanna yli kuoleman rajan.

Raamattu sanoo:

"Turhuuksien turhuus, sanoo Saarnaaja, turhuuksien turhuus! Kaikki on turhuutta." (Saarn. 1:2)

Todellinen kysymys ei siis ole, missä ja kenen vieressä lepäämme maan tomussa, vaan missä vietämme iankaikkisuutemme. Hautapaikka on vain pölyä ja kiveä.  Tärkein sijoitus, minkä ihminen voi tehdä, on varmistaa paikkansa taivaassa. Se tapahtuu uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, joka antaa synnit anteeksi ja vie luokseen ikuiseen elämään. Lopulta hautapaikka on vain pölyä ja kiveä. Mutta taivaspaikka — se on todellinen aarre.

Unohda Hollywoodin sarvikas karikatyyri – totuus saatanasta saattaa yllättää

Kuvittele saatana: liekehtivä helvetti, piikikäs kruunu, kolmikärkinen haarukka ja pahaenteinen virne. Näin meidät on opetettu ajattelemaan elokuvien, sarjakuvien ja populaarikulttuurin ansiosta. Mutta entäpä jos tämä kuva onkin täysin väärä? Entä jos todellinen, raamatullinen kuva saatanasta ei muistuta lainkaan tätä demonista karikatyyriä?

Tässä blogissa sukelletaan siihen, millainen saatana todellisuudessa on Raamatun mukaan ja miksi väärä käsitys voi olla hengellisesti vaarallinen.

Ensinnäkään Saatana ei todellisuudessa tule hallitsemaan helvettiä, vaan hänet tullaan aikanaan heittämään sinne! Raamatun mukaan helvetti ei nimittäin ole saatanan valtakunta, vaan hänen rangaistuksensa. Jeesus sanoo  tästä asiasta Matteuksen evankeliumissa näin:

"Menkää pois minun luotani, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on varattu perkeleelle ja hänen enkeleilleen!" (Matt. 25:41)

Huomaa: "varattu perkeleelle ja hänen enkeleilleen." Helvetti ei ole paikka, jossa saatana hallitsee, vaan paikka, jossa hänet tuomitaan. 

Ilmestyskirja sanoo tämän vielä selvemmin:

"Ja perkele, heidän villitsijänsä, heitettiin tuliseen ja tulikiviseen järveen... ja heitä vaivataan yötä ja päivää aina ja iankaikkisesti." (Ilm. 20:10)

Tämähän ei oikein kuulosta kuningaskunnalta, eihän? Vaan ennemminkin täydelliseltä tuomiolta.

Väärät näyt ja valheelliset kertomukset

Nykyään internet, erityisesti YouTube, on tulvillaan videoita ihmisistä, jotka väittävät käyneensä helvetissä ja nähneensä siellä saatanan piinaamassa ihmisiä. Mutta mitä nämä näyt todella palvelevat? Usein ne eivät johda parannukseen tai syvempään suhteeseen Jumalan kanssa, vaan synnyttävät pelkoa, uteliaisuutta tai jopa outoa kunnioitusta saatanaa kohtaan; juuri sitä, mitä hän itse toivoisi.

Monet näistä kertomuksista esittävät helvetin paikkana, jossa saatana hallitsee kuin diktaattori – kenties jopa nauttien vallastaan. Tällainen kuva ei kuitenkaan perustu Raamattuun. Raamatun mukaan saatana ei hallitse helvetissä, vaan hän on itsekin tuomittu sinne – se on hänen rangaistuspaikkansa, ei valtakuntansa. Näin ollen, jos joku näkee näyssä saatanan komentamassa helvettiä, kyseessä ei voi olla todellinen, Jumalan antama ilmestys, sillä Jumala ei todellakaan puhu itsensä kanssa ristiriidassa! 

Silti meidän on syytä tunnustaa, että kaikki näyt tai kokemukset eivät ole automaattisesti vääriä. On mahdollista, että jotkut ihmiset saavat todellisia näkyjä hengellisestä todellisuudesta , vaikkei niitä voidakaan inhimillisesti todistaa. Jotkut ovat jopa kertoneet saaneensa käydä taivaassa, jossa he ovat kohdanneet Jeesuksen ja nähneet hänen kirkkautensa. Näissä kokemuksissa ytimessä ei ole pelko tai kauhu, vaan rakkaus, totuus ja Jumalan pyhyys.

Siksi on tärkeää arvioida hengellisiä kokemuksia niiden hedelmien ja sisällön perusteella; vievätkö ne meitä kohti totuutta ja Jumalaa, vai hämärtävätkö ne ymmärrystämme ja vievät fokuksen väärään suuntaan?

Tämä vääristynyt kuva näkyy myös populaarikulttuurissa. Useissa elokuvissa saatana esitetään jonkinlaisena synkkänä, mutta hallitsevana voimana helvetissä. Tässä esimerkkejä elokuvista, tv-sarjoista ja sarjakuvista:

Legend (1985) – Elokuvassa on keskeisessä roolissa saatanahahmo (Darkness), jota esittää Tim Curry, esitetään mahtavana demonina, joka hallitsee pimeyden valtakuntaa. Elokuvan pääosassa on Tom Cruise ennen suumenestystään.

South Park: Bigger, Longer & Uncut (1999) – Saatana asuu helvetissä ja toimii siellä lähes inhimillisenä, valtaa käyttävänä hahmona, jopa romanttisessa suhteessa.

Little Nicky (2000) – Adam Sandlerin komedia, jossa saatana on konkreettisesti helvetin kuningas, joka hallitsee siellä kuin hallitsija hovissaan.

Constantine (2005) – Keanu Reevesin tähdittämä elokuva, jossa on myös syvällisempiä sävyjä, mutta siinä saatana (esitetty Peter Stormaren toimesta) saapuu lopussa helvetistä, joka kuvataan hänen valtapiirinään.

Paholaisen asianajaja (1997) – Keanu Reevesin ja Al Pacinon tähdittämä elokuva esittää, että saatana toimii vaikuttajana maailmassa. Hänen vaikutusvaltansa ulottuu kuitenkin tätä pidemmälle näyttäytyen myös valheellisena auktoriteettina, jonka juuret ovat tuonpuoleisessa.

TV-sarjoja, joissa saatana esitetään hallitsevana helvetissä:

Lucifer (2016–2021) – Suosittu tv-sarja, jossa Lucifer Morningstar jättää helvetin ja muuttaa Los Angelesiin. Sarjassa hän on entinen helvetin hallitsija, älykäs ja hurmaava mies, jolla on yliluonnollisia voimia.

Supernatural (2005–2020) – Saatana (Lucifer) esitetään voimakkaana ja pelottavana olentona, jolla on valta käskeä demoneita ja palata toistuvasti kuolemasta.

The Sandman (2022–) – Netflixin sarjassa Lucifer on helvetin hallitsija ja esiintyy kuin korkeampi enkelihahmo, jolla on suuri auktoriteetti ja voima.

Chilling Adventures of Sabrina (2018–2020) – Sarjassa "Dark Lord" (saatana) on helvetin hallitsija ja noitien jumala, jolle vannotaan uskollisuutta.

Good Omens (2019–) – Vaikkakin tämä sarja on huumorilla sävytetty, niin se esittää taistelun taivaan ja helvetin välillä, jossa saatana esitetään taustalla vaikuttavana hallitsijavoimana.

Sarjakuvat ja animaatiot:

Spawn (Image Comics) – Saatana (tai helvetin ruhtinas nimeltä Malebolgia) värvää ihmisiä taistelijoiksi helvetin armeijaan. Helvetti on hänen valtakuntansa, jota hän hallitsee.

Hellboy (Dark Horse Comics) – Usein viitataan helvettiin saatanan valtakuntana, josta nousee hirviöitä ja pimeyden voimia, ja jossa helvetin ruhtinaat hallitsevat.

The Simpsons – Useissa Halloween-erikoisjaksoissa saatana (usein Flandersin hahmossa) hallitsee helvettiä ja piinaa sieluja, humoristisessa mutta silti vääristyneessä muodossa.

DC Comics – Hahmot kuten Lucifer Morningstar (joka sai oman sarjakuvansa ja myöhemmin tv-sarjansa) hallitsevat helvettiä majesteettisesti. Myös Constantine- ja Sandman-sarjakuvat toistavat tätä teemaa.

Marvel Comics – Hahmoja kuten Mephisto tai Blackheart käytetään usein saatanan tai helvetin hallitsijan edustajina, joilla on valta tehdä sielunsopimuksia ja hallita kadotettuja.

Tällaiset kuvat eivät perustu Raamattuun, vaan ne heijastavat ihmisten mielikuvitusta tai tarkoituksellista vinouttamista. Paavali kirjoittaa, että saatana tekeytyy "valkeuden enkeliksi" (2. Kor. 11:14). Hän on mestari valehtelussa ja eksyttämisessä. Jos hän saa ihmiset uskomaan, että hän on helvetin hallitsija eikä tuomittu syntinen, hän saa itselleen kunniaa, joka ei hänelle kuulu.

Kristus on voiton Herra

Meidän tulee muistaa, että saatana on jo voitettu vihollinen. Jeesus murskasi hänen valtansa ristillä:

 "Hän riisui aseista hallitukset ja vallat ja saattoi ne julkiseen häpeään, kun hän Kristuksessa voitti ne ristillä." (Kol. 2:15)

Meidän katseemme tulee kohdistua Kristukseen, ei pelkoon saatanasta tai helvetistä. Meidän tehtävämme ei ole levittää pelottavia tarinoita, vaan evankeliumia – ilosanomaa siitä, että syntien anteeksianto, uusi elämä ja ikuinen toivo on mahdollinen Jeesuksen kautta.

Totuus vapauttaa

Lopulta on tärkeää ymmärtää: Saatana ei ole helvetin hallitsija. Hän on sen tuleva vanki. Kaikki muu on valhetta, jonka tarkoitus on hämärtää totuutta ja viedä huomio pois Jumalan armosta ja tuomiosta.

Pidä siis kiinni Jumalan sanasta, älä ihmisten kertomuksista. Totuus, jonka Jeesus tuo, ei pelkästään paljasta valhetta – se myös vapauttaa.

"Te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teidät vapaiksi." (Joh. 8:32)

Pitäisikö kristityn katsoa uusi Superman-elokuva?

Kesällä 2025 valkokankaille saapunut James Gunnin ohjaama Superman tuo ikonisen sankarin takaisin yleisön eteen uudessa valossa. Pääroolissa loistaa David Corenswet, jonka lempeän vahva olemus ja klassiset piirteet ovat herättäneet monissa muistoja edesmenneestä Christopher Reevesta – näyttelijästä, jonka roolisuoritus 1970–80-luvuilla määritteli kokonaisen sukupolven käsityksen Teräsmiehestä. Uusi elokuva ei kuitenkaan palaa origin-tarinaan, vaan esittelee jo kokeneemman Clark Kentin Daily Planetin uutisrintamalla, samalla kun maailma ja sankarin sisäinen elämä käyvät entistä monisyisemmiksi. Gunnin visio eroaa aiempien vuosien tummasävyisestä Snyder-universumista selkeästi: uusi Superman on empaattinen, vilpitön ja toivoa kantava hahmo, jonka inhimillisyys on yhtä tärkeässä roolissa kuin hänen yliluonnolliset voimansa. Taustalla kaikuu myös historian paino: monet Supermania aiemmin näytelleet ovat kokeneet raskaita kohtaloita – tunnetuimpana Christopher Reeve, jonka ura katkesi traagisesti ratsastusonnettomuudessa. Tämän kaiken keskellä vuoden 2025 versio kantaa mukanaan haikeaa kunnianosoitusta menneille ikoneille, mutta rakentaa samalla uuden aikakauden sankaria, jolle oikeudenmukaisuus ei ole vain supervoima, vaan elämänasenne.

Viihdeteollisuus ei ole enää vain viihdettä. Se on nykyään yksi vahvimmista arvojen ja maailmankatsomusten muokkaajista – ja juuri tästä muistuttaa pastori Steve Cioccolanti videossaan, jossa hän käsittelee uuden Superman-elokuvan vaikutuksia kristityn näkökulmasta.

Superman – Uuden ajan sankari vai kadotettu ikoni?

Pastori Steve nostaa esiin huolensa siitä, miten ikonisia hahmoja, kuten Superman, käytetään nykyään viestien välikappaleina. Siinä missä aiemmat supersankarit symboloivat perinteisiä hyveitä – rohkeutta, uhrautuvaisuutta ja oikeudentuntoa – nykyversiot voivat tuoda mukanaan täysin toisenlaista sisältöä: poliittista latausta, arvorakenteiden purkamista ja jopa tarkoituksellista uskonnollisten viitteiden vähättelyä.

"Voi niitä, jotka sanovat pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi, jotka tekevät pimeyden valoksi ja valon pimeydeksi..."

– Jesaja 5:20

Hollywood – Woke tarkoittaa usein broke

Cioccolanti viittaa myös siihen, että monet “woke”-viestejä painottavat elokuvat epäonnistuvat kaupallisesti. Kun elokuvat muuttuvat enemmän ideologisiksi ohjelmajulistuksiksi kuin mukaansatempaaviksi tarinoiksi, katsojat alkavat kääntyä pois.

Kristittynä on syytä pohtia, onko kulttuurinen viesti enää sopusoinnussa uskon kanssa. Ei siksi, että pelkäisimme kulttuuria, vaan koska meille on annettu ohje:

"Kaikki on luvallista" – mutta kaikki ei ole hyödyksi. "Kaikki on luvallista" – mutta kaikki ei rakenna."

– 1. Kor. 10:23

Kristityn vastuu katselijana

Steve ei suoraan kiellä elokuvan katsomista, mutta haastaa meitä miettimään sen vaikutuksia. Elokuva voi olla esteettisesti kaunis ja teknisesti vaikuttava – mutta mitä se tekee sydämellemme ja mielellemme?

"Varjele sydäntäsi yli kaiken, sillä sieltä elämä lähtee."

– Sananl. 4:23

"Älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta..."

– Room. 12:2

Tarvitaanko varovaisuutta vai rohkeutta?

Meitä ei ole kutsuttu elämään eristyksessä maailmasta – mutta meitä on kutsuttu elämään toisin kuin maailma. Kulttuuri muuttuu, mutta Jumalan totuus pysyy.

"Koetelkaa kaikki, pitäkää se, mikä hyvää on; karttakaa kaikenkaltaista pahaa."

– 1. Tess. 5:21–22

Jos uusi Superman-elokuva vie ajatuksia pois totuudesta ja kohti sekavampaa moraalia, voi olla hengellisesti viisaampaa valita toisin. Ei siksi, että halveksisimme maailmaa – vaan koska rakastamme Jumalaa enemmän.

Mitä sinä katsot – ja mitä se saa sinussa aikaan?

Kristittynä voimme kuluttaa kulttuuria, mutta meidän ei tarvitse niellä sitä purematta. Jokainen valinta rakentaa jotain sisimpäämme – kysymys kuuluu: rakentaako se Kristusta meissä?

Tarot-kortit: Portti, joka avautuu pimeyteen

Viime viikolla Iltalehti julkaisi artikkelin, joka sai minut pysähtymään. Julkkisperheen tytär, näyttelijä Meeri Toivonen, esittäytyi lehtijutussa rehellisesti kolmen roolinsa kautta: "myymäläpäällikkö, näyttelijä – ja noita." Hän työskentelee helsinkiläisessä Tarotpuodissa ja kertoi avoimesti uskovansa noituuteen ja harjoittavansa tarot-korttien käyttöä. Tämä kaikki esitettiin arkisesti ja jopa leppoisasti, kuin olisi kyse ihan normaalista ammatillisesta erikoistumisesta, ei hengellisestä valinnasta.

En voi mitään sille, että tällainen pysähdyttää hetkeksi miettimään, että mitä tämä oikeasti kertoo meidän ajastamme?

Me elämme ajassa, jossa henkisyys myydään silotellussa, houkuttelevassa muodossa. Tarot-kortit, enkelikortit, energiahoidot ja muut "universumin viestit" ovat asioita, jotka markkinoidaan harmittomina työkaluina itsetuntemukseen ja avuksi elämän valintoihin. Tarot, noituus, okkultismi ja "valkoinen magia" ovat löytäneet tiensä yhtä lailla lehtiin, TikTokiin, sisustettuihin kivimyymälöihin ja nuorten naisten iltapiireihin. 

Itse törmäsin tarot-kortteihin hiljattain, kun ne sattuivat silmään paikallisen kirjaston hyllystä. Sieltä niitä saattoi lainata muiden kirjojen tapaan. Mukana oli runsaasti myös aiheeseen liittyviä opaskirjoja ja tulkintoja. Tällaiset ilmiöt eivät siis ole enää pelkästään hämäriä marginaaliharrastuksia, vaan osa tämän ajan henkisyyttä. Niitä markkinoidaan ja jopa tyrkytetään herättämään uteliaisuutta ja tarjoamaan tunnetta voimaantumisesta. Mitä enemmän tällaiset asiat normalisoituvat, sitä vähemmän ihmiset ymmärtävät, minkä oven he todella avaavat leikkiessään niiden kanssa.

Entä jos näiden korttien ym. takana onkin jotain, mikä ei ole valosta? Valitettavasti tarot-kortit eivät ole leikkiä. Ne ovat hengellinen väline, jonka juuret eivät ole Jumalassa, vaan jossain aivan muualla. Raamattu on sama eilen, tänään ja huomenna, eikä se jätä noituudelle, ennustamiselle tai henkiolentoihin turvautumiselle minkäänlaista liikkumavaraa. Siksi tämä sanoma pätee niin tänä päivänä kuin huomenna:

"Älköön keskuudessasi olko... ketään, joka harjoittaa ennustamista, noituutta, enteiden kysymistä tai velhoutta... Sillä jokainen, joka tekee niin, on kauhistus Herralle."

(5. Moos. 18:10–12)

Sillä se, mikä esitetään vaikka mediassa tällaisena viattomana kiinnostuksen aiheena tai henkisenä matkana, on todellisuudessa portti pimeyteen. Juuri siksi tämä aihe tuntuu niin polttavalta. En halua tällä moralisoida tai soimata ketään, mutta koska rakastan totuutta, ja tiedän yhtä lailla sen, mitä Jeesus voi tehdä ihmiselle, joka uskaltaa jättää pimeyden taakseen, en voi myöskään vaieta. Kukaan meistä ei ole turvassa, jos emme tunne totuutta. Siksi nostin esiin tämän Meeri Toivosen tapauksen vain yhtenä esimerkkinä siitä, mihin suuntaan olemme yhteiskuntana kulkemassa. 

"Ja useat niistä, jotka olivat harjoittaneet taikuutta, kantoivat kirjansa kokoon ja polttivat ne kaikkien nähden" (Apt. 19:19)

Toisena esimerkkinä kerron Paola-nimisen naisen varoittavan kertomuksen. Hänen kertomus on todistus siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen eksyy siihen, mitä Raamattu nimittää "noituudeksi ja manaamiseksi". Paola toimi aiemmin ammatikseen tarot-lukijana ja ansaitsi sillä parhaimmillaan jopa 10 000 dollaria kuukaudessa. Aluksi kaikki vaikutti hyvältä; hän uskoi vilpittömästi auttavansa ihmisiä ja ajatteli käyttävänsä "intuitiotaan" hyvään tarkoitukseen. Mutta jonkin ajan kuluttua kaikki muuttui ja pimeyden kasvot alkoivat paljastua:

"Alkuun se oli viatonta – tai niin luulin. Kortit tuntuivat puhuvan totuutta, ja asiakkaat olivat tyytyväisiä. Mutta sitten aloin kohdata yöllisiä painajaisia ja kokea henkisiä hyökkäyksiä. Tunsin, että jokin näkymätön ja paha seurasi minua", Paola kertoo.

Erityisesti silloin, kun hän luki kortteja ihmisille, joilla oli "raskasta energiaa", tilanne paheni. Hän näki pimeitä hahmoja öisin ja alkoi tuntea korttien ympärillä negatiivista energiaa, vaikka hän rukoili "suojarukouksia" ennen jokaisen istunnon alkua.

Mutta rukoukset eivät pysäyttäneet sitä. Kysymys kuuluu: miksi eivät?

Raamattu ei jätä epäselväksi, mistä tässä on kyse. Kaikki ennustaminen, korttien lukeminen, spiritismi ja okkultismi vievät ihmistä pois Jumalan tahdosta ja avaavat portin vihollisen vaikutukselle.

"Lopulta kysyin Jumalalta: 'Herra, mitä minun tulee tehdä?' Seuraavana aamuna heräsin voimakkaaseen pahoinvointiin. En pystynyt edes katsomaan tarot-kortteja enää. Tiesin, että se oli merkki. Vaikka menetinkin tuloni, sain tilalle rauhan, jota en ollut koskaan kokenut", Paola kertoo.  

Varoitus niille, jotka vielä omistavat kortit

Jos sinulla on tarot-kortteja tai muita esineitä, jotka liittyvät ennustamiseen, ole hyvä ja hävitä ne heti. Älä lahjoita, älä myy, älä kierrätä, vaan ennemmin polta ne tai heitä roskiin. Päätyessään vielä muiden käsiin, ne voivat toimia hengellisenä porttina, jonka kautta väärät henget vaikuttavat. Apostolien tekojen 19. luvussa ihmiset, jotka olivat tulleet uskoon, polttivat noitakonstinsa julkisesti.

"Monet niistä, jotka olivat harjoittaneet noituutta, toivat kirjansa kokoon ja polttivat ne kaikkien nähden." (Apt. 19:19)

Tässä ei ole kyse pelosta, vaan vapaudesta. Kristus ei tullut tekemään meitä riippuvaisiksi korteista, kivistä tai horoskoopeista, vaan vapauttamaan meidät niistä. Myöskään edellä kerrotun Paolan tarinan ydin ei ole pelottelu, vaan pelastus. Hän luuli auttavansa ihmisiä, mutta Jumala näki hänen sielunsa tilan ja veti hänet armossaan pois pimeydestä. Nyt Paola elää rauhassa ja eheydessä, ilman pelkoa.

"Joskus emme tiedä, mikä on meille parasta. Jumala tietää. Kun uskalsin antautua Hänelle, sain vastauksen." – Paola

Päätös on sinun

Jos olet ollut tekemisissä tarot-korttien, astrologian, energiakivien tai muun vastaavan kanssa, niin viimeistään nyt on aika sulkea tuo ovi lopullisesti. Anna Jeesukselle sydämesi ja tunnusta Hänelle, että tarvitset Häntä.

Älä jätä kortteja laatikkoon "varmuuden vuoksi". Älä aliarvioi sitä, mitä ne voivat avata. Heitä ne pois. Polta ne. Vapauta itsesi ja suojaa näin muita.

"Totuus tekee teidät vapaiksi." (Joh. 8:32)

Elämä Raamatun mukaan – mikä on syntiä ja miksi sillä on väliä?

Raamatun mukaan ihmisen tulisi elää maan päällä Jumalan tahdon mukaisesti. Tämä ei ole epämääräinen ohje tai pelkkä suositus, vaan selkeä kutsu pyhään elämään. 

Jeesus sanoi: "Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni" (Joh. 14:15). 

Todellinen kristitty ei siis elä omien tunteidensa tai yhteiskunnan mielipiteiden mukaan, vaan Jumalan sanan mukaan – maksoi mitä maksoi.

Raamattu määrittelee selvästi, mikä on syntiä. Synti erottaa ihmisen Jumalasta ja johtaa kadotukseen, ellei siitä tehdä parannusta. Esimerkkejä synneistä, joita Raamattu nimeltä mainiten tuomitsee, ovat:

Toisen ihmisen tappaminen: "Älä tapa." (2. Moos. 20:13) ja "Jokainen, joka vihaa veljeään, on murhaaja, eikä yksikään murhaaja omaa iankaikkista elämää." (1. Joh. 3:15)

Juopottelu: "Älkää juopuko viinistä, siitä seuraa irstas meno. Antakaa Hengen täyttää itsenne." (Ef. 5:18)

Ahneus ja rahanhimo: "Ahneus on epäjumalanpalvelusta." (Kol. 3:5) ja "Rahanhimo on kaiken pahan alkujuuri." (1. Tim. 6:10)

Aviorikokset ja esiaviolliset suhteet: "Haureelliset ja avionrikkojat Jumala tuomitsee." (Hepr. 13:4)

Homoseksuaaliset suhteet: "He ovat vaihtaneet luonnollisen sukupuoliyhteyden luonnonvastaiseen... ja saaneet itseensä sen palkan, mikä heidän eksymyksestään seurasi." (Room. 1:26–27)

Kateus, viha, kauna: "Lihan aikaansaannokset ovat selvästi nähtävissä... viha, riita, kateus... ne, jotka sellaisia harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa." (Gal. 5:19–21)

Valehtelu ja petollisuus: "Älkää valehdelko toisillenne, sillä olette riisuneet pois vanhan minänne tekoineen." (Kol. 3:9) ja "Kaikki valehtelijat saavat osansa tulisessa järvessä." (Ilm. 21:8)

Ylpeys ja omahyväisyys: "Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon." (Jaak. 4:6) ja "Joka ylentää itsensä, se alennetaan." (Luuk. 14:11)

Anteeksiantamattomuus ja katkeruus: "mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Mark. 11:25-26) ja "Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, huuto ja herjaus." (Ef. 4:31)

Juoruilu ja panettelu: "He ovat juoruilijoita ja panettelijoita, Jumalaa vihaavia..." (Room. 1:29–30)

Epäjumalanpalvelus (esim. ihmiset, omaisuus, valta): "Et saa palvella muita jumalia minun rinnallani." (2. Moos. 20:3) ja "Ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa." (Matt. 6:24)

Hengellinen penseys ja välinpitämättömyys: "Koska olet penseä, etkä kylmä etkä palava, olen oksentava sinut suustani." (Ilm. 3:16) Tällä kohdalla (Ilm. 3:16) tarkoitetaan ihmistä, joka on henkisesti välinpitämätön: ei selvästi sitoudu Jumalaan, mutta ei myöskään käänny Jumalaa vastaan. Hän ei ole "kuuma" eli palavasti uskova, eikä "kylmä" eli selvästi uskosta kieltäytyvä, vaan haalea, penseä: mukavuudenhaluinen, passiivinen, pinnallinen uskossaan.

Jeesus varoittaa Matteuksen evankeliumissa (Matt. 12:30–32) myös synnistä, joka on kaikista vakavin, nimittäin Pyhän Hengen pilkka. Sitä ei anneta anteeksi tässä ajassa eikä tulevassa. Tämä herättää vakavan kysymyksen: millaisesta synnistä silloin on kyse? Pyhän Hengen pilkka tarkoittaa tietoista, tahallista ja sydämestä lähtevää Jumalan Hengen työn hylkäämistä ja vääristämistä pahaksi. Esimerkiksi fariseukset näkivät Jeesuksen tekevän Jumalan tekoja Pyhän Hengen voimalla, mutta väittivät hänen toimivan riivaajan avulla. He siis nimesivät Jumalan työn Saatanasta lähtöisin olevaksi, vaikka tiesivät tai ainakin ymmärsivät sisimmässään totuuden.

Pyhän Hengen pilkka ei ole siis sellainen synti, jonka voi tehdä vahingossa tai tietämättään. Se on seurausta jatkuvasta paatumisesta, totuuden torjumisesta ja Jumalan työn halveksimisesta, kun ihminen ei enää halua katua tai kääntyä. Sellainen sydän ei enää pyydä anteeksi eikä siten voi saada anteeksi. Jos taas ihminen pelkää tehneensä tämän synnin, se on jo merkki siitä, ettei hänen sydämensä ole paatunut, ja silloin tätä syntiä ei ole tehty. Pyhän Hengen pilkka on siis lopullinen, tietoinen Jumalan totuuden torjuminen ja sen nimittäminen pahaksi. Siksi se on anteeksiantamaton.

Yllä olevien joukossa ei ole kaikki synnit vaan osa niistä. Näiden käskyjen tarkoitus ei ole tehdä elämästä ankeaa, vaan suojella ihmistä itseltään ja synnin seurauksilta. Jumalan laki on kuin turva-aita – se varjelee meitä tuholta. Kun ihminen rikkoo Jumalan käskyjä vastaan, hän ei riko vain sääntöjä, vaan rikkoo itseään ja suhdettaan Luojaan.

Valitettavasti moni nykyajan "kristitty" on hylännyt Jumalan sanan ja elää mielensä mukaan. Synti ei enää tunnu synniltä. Kaikki on sallittua, kunhan sen tekee "rakkauden" nimissä. Mutta tämä on valhetta. Jumala on sama eilen, tänään ja huomenna. Hän ei ole muuttunut. Hän ei siis katso syntiä läpi sormien nyt sen enempää kuin tuhansia vuosia sitten.

Ikävä kyllä, yhtä lailla valtionkirkkomme on suurelta osin lähtenyt tähän mukaan, ja esimerkiksi monet piispamme ja pappimme jakavat valheellista oppia. Sen sijaan että  he toimisivat paimenina, jotka ohjaisivat kansaa parannukseen ja totuuteen, he hyväksyvät sen, minkä Jumala on selvästi sanassaan kieltänyt. Tämä ei ole rakkautta, vaan harhaanjohtamista. Todellinen rakkaus puhuu totuutta, vaikka se satuttaisikin.

Jeesus varoitti kerta toisensa jälkeen, että synnissä eläminen ilman parannusta johtaa kadotukseen:

"Menkäät ahtaasta portista sisälle; sillä se portti on lavia ja avara tie, joka vie kadotukseen, ja niitä on monta, jotka siitä sisälle menevät; ja se portti on ahdas, ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat, jotka sen löytävät." (Matt. 7:13–14)

Pelastuksen tie on siis kapea siksi, että se edellyttää sydämen nöyryyttä ja synnistä luopumista. Ei riitä, että sanoo vain uskovansa, jos elämässä ei ole parannusta. Jeesus sanoi: "Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra', pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon." (Matt. 7:21)

Meidän tulee siis tarkastella elämäämme Raamatun valossa – ei oman tunteen tai kulttuurin mukaan. Synti on vakava asia, koska sen seuraukset ovat iankaikkisia. Hyvä uutinen sen sijaan on tämä: Jeesus tuli juuri syntisiä varten. Jokainen, joka tunnustaa syntinsä ja hylkää ne, saa armon ja uuden alun. 

"Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:9)

"Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille ja kasvattaa meitä, että me hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa" (Tiituskirje 2:11-12)

Kristillinen elämä ei ole täydellistä elämää, vaan parannuksen elämää. Jumala ei vaadi täydellisyyttä, mutta Hän vaatii sydämen, joka suostuu Hänen tahtoonsa. Synti ei ole mielipidekysymys, vaan ikuinen totuuskysymys. Älä anna tämän maailman valheiden sumentaa iankaikkisuuden todellisuutta. Elämä ilman parannusta on tie kadotukseen. Elämä Kristuksessa on tie elämään.

Nyt on pelastuksen päivä

Jos tunnet, että Jumala on puhunut sinulle tämän tekstin kautta — älä koveta sydäntäsi. Raamattu sanoo:

“Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä.” (2. Kor. 6:2)

Ei kukaan meistä ole omassa voimassaan pyhä tai kelvollinen Jumalan edessä. Siksi Jeesus tuli: että syntiset pelastuisivat. Hänen ristinsä on ainoa tie sovintoon Jumalan kanssa. Mutta sinun täytyy tehdä valinta — käännätkö selkäsi synnille ja avaatko sydämesi Jeesukselle?

Jos haluat tehdä parannuksen ja antaa elämäsi Jumalalle, voit rukoilla vaikka näin:

Parannuksen rukous

Herra Jeesus,

tiedän, että olen tehnyt syntiä ja elänyt vastoin sinun tahtoasi.

Tunnustan rikkomukseni sinulle ja pyydän:

anna minulle anteeksi.

Kiitos, että kuolit ristillä myös minun syntieni tähden

ja nousit kuolleista, jotta minä voisin saada uuden elämän.

Tulen nyt luoksesi niin kuin olen — rikkinäisenä, syntisenä.

Puhdista minut. Vapauta minut synnin vallasta.

Anna Pyhä Henkesi johdattaa minua totuudessa.

Tahdon hylätä vanhan elämäni ja seurata sinua koko sydämestäni.

Ole elämäni Herra tästä päivästä alkaen.

Aamen.

---

Jos rukoilit tämän sydämestäsi, voit olla varma siitä, että Jumala kuuli sinua.

“Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.” (Room. 10:13)

Etsi nyt Raamatun mukaista seurakuntayhteyttä, lue Jumalan sanaa ja elä parannuksessa — ei siksi että ansaitsisit pelastuksen, vaan siksi että olet sen saanut.

Tänään voi olla uusi alku. Huomista ei ole luvattu kenellekään.

Valitse elämä — valitse Jeesus.