”Vie pois minun edestäni sinun virtes jyrinä"

  

Ristiinnaulitun riemuvoitto -nimisessä kirjassa saksalainen teologi Erich Sauer (1898-1959) on kirjoittanut seuraavasti:

Kulttuuri sinänsä ei ole mitään Jumalan vastaista, ja sitäkin vähemmän ”antikristillistä.” Päinvastoin, kulttuurisaavutukset kuuluvat ihmiskunnan paratiisiaateliin. Keksinnöt, löydöt, tieteet, taiteet ja jalostuminen, lyhyesti, ihmishengen edistysaskeleet ovat täysin Jumalan tahtomia. Vain kaikkein yksinkertaisimpien ilmoitussäädösten täydellinen väärinymmärrys voi syyttää pyhiä kirjoituksia taantumuksellisesta ajatustavasta ja kulttuurivihamielisyydestä. Ei. Raamattu ei kiellä kulttuuria, eikä se ole sinänsä Jumalan vastaista, vaan sen miljoonien edustajien Jumalasta loittoneminen, syntisten kaukaisuus taivaasta, ”uskonnollisen” näennäisolemuksen epätotuudellisuus, Korkeimman herruuden hävitys, ylpeyden ja kapinan henki, Jumalan tietoinen poistaminen, lyhyesti kapinaan nousu itseään Herraa vastaan. ”Emme tahdo tätä kuninkaaksemme.” (Luuk. 19:14) Niinpä siis eivät kulttuurihistorian ulkonaiset muodot ole mitään Jumalan vastaista, saati sitten antikristillistä. Sitä on pikemminkin se henki, tekojen eettinen sisältö, kulttuurisaavutusten moraalinen hyväksikäyttö, jokaisen yksityisen ihmisen sydämen asenne Jumalaa kohtaan.

Kuinkahan yllä olevaa lähemmäs sata vuotta sitten kirjoitettua tekstiä voisi soveltaa tähän päivään? Itse asiassa hyvin helposti. Nuo Sauerin kirjoittamat viisaat Raamattuun pohjautuvat tulkinnat kulttuurista ja sen toteuttamisesta kohtaavat nykyajan kanssa mitä  parhaiten. Kulttuuri on tietysti käsitteenä valtavan laaja, joten rajaan sen tämän kirjoitukseni osalta valtavirran musiikkiteollisuuteen. Siitähän olen kirjoittanut tässä blogissani aiemminkin. 

Jos miettii vaikka valtakunnallisilla radiokanavilla soitettavaa nykymusiikkia, niin mielestäni se on hyvin yksinkertaistettua ja mieltä köyhdyttävää. Siinä missä ennen lauluissa oli vielä selkeä a-, b- ja c-osa sekä teksteissä hieno tarina, niin nykymusiikki on tyyliltään hyvin yksipuolista sekä sanomaltaan usein hyvin eksyttävää. Siitä puuttuu yksinkertaisesti sielu. Sauerin tekstissäkin mainitaan Jumalasta loittoneminen sekä ylpeyden ja kapinan henki; itsensä jumaloiminen. Juuri tällainen henkisyys ja new age ovat vahvasti läsnä valtavirran mainstream-musiikissa. Hengellisyyskin on teksteissä mukana, mutta ei suinkaan kristillisellä tavalla. Ikävä lieveilmiö on myös kirosanojen pesiytyminen musiikkiin, jota on alettu pitää ihan luonnollisena. Onhan viime vuosina saatu todistaa, kuinka kymmenettuhannet ihmiset ovat jonottaneet festareille kuullakseen Sannin laulavan, että mitähän v…a. On todella häiritsevää, kuinka kirosanoista on huomaamatta tullut ihan normaalia puhekieltä niin musiikki- kuin muissakin viihdeohjelmissa. Televisiossa saattaa laulaa nuori kaunis tyttö. Esityksen päätteeksi häntä haastatellaan, jonka yhteydessä hän alkaa kiroilla. Koko kuva särkyy. Tämä ei koske tietenkään yksinomaan musiikkia, vaan lähes kaikkia television viihdeohjelmia. Esimerkkinä vaikka suosittu puheohjelma Pitääkö olla huolissaan? Siinä päällepäin ihan viehättävä juontaja Jenni Pääskysaari saattaa odottamatta päräyttää roisit kirosanat ilmoille kuin itsestään selvänä luontevana osana juontamistaan. Samoin jos katselee eri viihdeohjelmia, kuten ”nokkelaa” stand-up-huumoria, niin niissä pilkataan Jumalaa surutta. Eikö ketään häiritse? Suomalainen viihde on kokenut viimeisten vuosien aikana todellisen moraalisen rappion. Amerikassa sentään vielä kuuluu kirosanojen kohdalla PIIP.

Metallimusiikissa populaarikulttuuri ruokkii taasen uskonnollista ilmaisua käyttäen Raamattua hyväksi antikristilliseen tapaan kielteisessä valossa. Yhtyeitä on jo vuosikymmeniä sitten nimetty tällä tapaa kuten Black Sabbath, Nazareth, Iron Maiden tai Lordi…Tämä kaikki ihannoi sielunvihollista runnoen totuuden alleen. Tätä kautta pahuuden voimat pääsevät vaikuttamaan ihmisen sisimpään. Ne eivät yksinkertaisesti voi olla vaikuttamatta. On siis alati tärkeää kiinnittää huomiota siihen, mitä katsomme ja kuuntelemme. Valvokaa sydäntänne! Sillä ihminen valitsee näiden kahden väliltä. Kumpi sinua kiehtoo enemmän pimeys ja pahuus vai Jumalan tahto? Meidän tulisi imeä sielunravintoa siitä, mikä on hyvää, puhdasta ja totuuden mukaista.

”Vie pois minun edestäni sinun virtes jyrinä; sillä en minä voi sinun kanteleittes laulua kuunnella” (Biblia (1776), Aam. 5:23)

2010-luvulla suomalaiset sekosivat lahtelaisräppäri Cheekistä. Tv-sarja Vain elämää heijasti tästä nuorukaisesta imagoltaan koko kansan naapurinpojan, jota kuuntelivat ihmiset niin sanotusti vauvasta vaariin. Ihmisten silmissä Cheek nähtiin rehtinä nuorena miehenä, joka uskoo siihen, mitä tekee. Cheekin menestys ja musiikillinen ilosanoma nähtiin parannuslääkkeenä sille, ettei Suomessa saisi tuntea ylpeyttä saavutuksistaan. Jokainen varmasti kokee musiikin omalla tavallaan ja on voinut saada Cheekin hengentuotteista lääkettä sielullisiin haavoihinsa. Itse en ole kovin paljoa tutustunut Cheekin musiikillisen tuotantoon, koska rap ei todellakaan minua musiikinlajina lainkaan puhuttele. En osaa edes rinnastaa sitä musiikiksi, koska se on puhelaulua. Paljoa ei tarvitse kuitenkaan Cheekin lyriikoihin perehtyä huomatakseen niiden sisältävän paljon egoistista pröystäilyä, kalliilla autoilla ja silikonirintaisilla naisilla mässäilyä. Tämä puoli räppärin imagosta ei kuitenkaan tullut esiin Vain elämää -ohjelmassa. Oliko laulujen sanoma sittenkään pelkkää rehtiä yrittämistä, uskoa itseensä ja unelmissaan onnistumista? Tekstejä kuuntelemalla muodostuu kuva, että niillä, joilla on eniten rahaa ja autoja, on oikeus olla niitä, joilla menee parhaiten. Kielentutkija, yliopistonlehtori Vesa Jarva on analysoinut Savon sanomien Sunnuntaisuomalaisessa uransa tuossa vaiheessa jo lopettaneen Cheekin jäähyväiskappaletta Enkelit. Jarva ajatteli ensin kyseessä olevan rakkauslaulu, mutta tekstiä tulkittuaan huomasi kertojan puhuvankin itsestään. Laulussa sen tulkitsija vertaa itseään enkeliin ja viljelee runsaasti uskonnollisia kielikuvia. ”Lisäsin vauhtii, noustiin taivaisiin / Lucifer avas ovet bileisiin sairaimpiin”, Cheek laulaa. Jarva tulkitsi kappaletta suuruudenhulluksi eikä nähnyt siinä lainkaan ironiaa, vaan arvelee esittäjän olevan sanojensa takana tosissaan.

Tunnen monia, jotka ovat olleet hullaantuneita Cheekin tuotantoon. Kysyessäni heiltä, mikä tämän artistin musiikissa heitä erityisesti puhuttelee, niin tyypillisesti olen saanut kuulla, että hyvä sanoma. Mikä tuo sanoma sitten on tai oli? Jokainen voi tietysti kokea tämän asian omalla tavallaan. Toisena esimerkkinä, vaikka Cheekin Alfa omega -levyllä oleva kappale Me ollaan ne (feat. Nikke Ankara). Tätä kappaletta Tiihonen on itse analysoinut seuraavasti: ”Biisi on aiheena mielestäni aika egoilun tapissa, se on tosi röyhkeä kappale. Halusin saada Nikke Ankaran mukaan, koska se on lahjakkain tollanen papattaja, mitä täällä on näitä uusia jätkiä. Mielestäni se oli myös todella kiva ajatus, että ollaan ne kaksi jätkää Lahdesta, ja syljetään niin nopeasti, paljon ja reteästi kuin pystytään.”

Tämä aika ruokkii uskomaan yksin unelmiinsa ja kurkottamaan tähtiä, mistä ne olisivat saavutettavissa. Tämä onkin paholaisen tyypillisimpiä keinoja pitää ihmisiä talutusnuorassaan uskottelemalla todellisen onnen löytyvän siitä, kun vain tässä ajassa saavuttaisimme kaiken sen, mitä haluamme. Kuinka moni tästä ottaakaan onkeensa ja kokee, että Jumalaa ei tarvita. Miten paljon musiikkiteollisuuteen onkaan hautautunut turhia toiveita ja pettymyksiä. Toiveita läpimurrosta, uralla etenemisestä, haaveita laulukilpailuiden voitosta ja sen jälkeisestä voittokulusta. Kaikkea tätä tavoitellessaan ihminen unohtaa helposti olevansa luotu elämään Jumalan yhteydessä.  Paholainen tekee kaikkensa, että tämä unohtuisi ihmisten mielestä. Raamatusta löytyy esimerkiksi Saarnaajan kirja, jossa ajatuksena on saada ihminen pysähtymään ja näkemään tämän paholaisen petollisen valheen läpi. 

On tietysti heitä, jotka onnistuvat raivaamaan tiensä viihdemaailman huipulle lahjojensa, sitkeän yrittämisen, hyvien suhteiden tai hyvän onnen seurauksena. Kun ihminen onnistuu saamaan tarpeeksi ”nimeä” näissä piireissä, niin heille kaikki tuntuu olevan mahdollista. Musiikkipiireissä he pääsevät silloin osalliseksi kaikesta ylellisyydestä, maineesta ja vallasta. 

A.W. Tozer on kirjoittanut tästä asiasta osuvasti näin: ”Mutta tämäkään ei tuo onnea. Menestyminen aiheuttaa stressiä. Liiallinen taistelu voitosta kaventaa mielen, kovettaa sydämen ja sulkee ulkopuolelle tuhat kaunista näkymää, joista olisi voinut nauttia, jos vain olisi ehtinyt huomata ne.” 

Onhan selvää, ettei huipulle päässyt ihminen ole onnellinen kovin pitkään. Huipulla olo voi toki jatkua pitkään, mutta sen taustalla kalvaa alituinen pelko joutua luisumaan takaisin ja luovuttamaan paikkansa jollekin toiselle. Näinhän kävi jopa maailmanluokan tähdelle Elvis Presleylle, jonka ura oli ainutlaatuinen eikä toista samanlaista ikinä tule. Elvis oli superlahjakas laulaja, jonka suosio kasvoi nopeasti sellaisiin mittasuhteisiin, mitä ihmismieli ei saata käsittää. Elviksen elämän loppumetrit kertovat karua kieltään julkisuuden kääntöpuolesta ja todellisista kasvoista. Se saa ajatukset siihen, oliko kaikki maine ja maallinen mammona sittenkään tavoittelemisen arvoista. Elviskin valitsi aina ensisijaiseksi vaihtoehdoksi rahan ja menestyksen ja kuoli vasta 42-vuotiaana lihavana ihmisrauniona vessan lattialle. 

Tällaiseen umpikujaan ja menestymisen pakkoon löytyy A.W. Tozerin kynästä hyvä tulkinta; ”Menestymispakko on hyvän asian vääristymä. Halu täyttää se tarkoitus, johon Jumala on meidät luonut, on tietenkin lahja Jumalalta, mutta synti on vääristänyt tämän halun ja muuttanut sen itsekkääksi ensimmäisen sijan ja korkeimman kunnian tavoitteluksi. Tämän himon takia koko maailma on kuin riivattu eikä pakotietä ole.”

Seurattuani viihdemaailmaa vuosikausien ajan en voi todeta kuin yhden asian; viihteestä on muodostunut epäjumala, joka meni aivan liian pitkälle. Ennen kirkossa käytiin palvomassa Jumalaa ja kuulemassa Hänen Sanaansa. Nyt jopa kirkoissa palvotaan artisteja ja bändejä, jotka ovat tulleet sinne kaikkea muuta kuin kunnioittamaan Jumalaa. Se, millaiseksi nykymaailma esimerkiksi monet jouluiset viihdekonsertit rakentaa, on vastenmielistä. Jumalattomilla on esimerkiksi tapana kerääntyä jouluisin esiintymään kirkkoon esittämään omaa maallista ohjelmistoaan. Näin he ovat saaneet kirkosta estradin konserttisalia huomattavasti halvempaa vuokraa vastaan. Tätä perustellaan joskus vielä sillä, että saatiinpahan sentään kerrankin kirkko täyteen ihmisiä, jotka eivät muuten sinne tulisi. Mitähän hyötyä on saada ihmiset tulemaan kirkkoon palvomaan vain jotain artistia? Esimerkiksi laulaja Antti Ketosta ei päästetty joulukuussa 2019 esiintymään Kauhajoen kirkkoon pitämään joulukonserttiaan. Kauhajoen kirkkoherra oli kokenut osan konsertin ohjelmistosta kirkkoon sopimattomaksi. Niinpä seurakunnasta esitettiin pyyntö muuttaa ohjelmistoa hieman kirkkoon sopivammaksi. Käsittääkseni kysymys oli vain muutamasta laulusta. Tähän eivät tapahtuman järjestäjät kuitenkaan taipuneet, sillä heidän ylpeytensä näytti kokevan kolauksen. Kuuluihan järjestävä tahokin Suomen suurimpiin. Joten he päättivät perua konsertin sen sijaan, että olisivat tulleet vastaan muutaman kappaleen muuttamisesta kirkkoon sopivammaksi. Näin esimerkiksi joulusta on tullut väärällä tavalla kärjistymä siitä, miten väärällä tavalla maailma ja uskonto toisiaan lähestyvät. Ne sulkevat toisensa pois, joten pääasia ei ole enää pääasia. Toivottavasti saataisiin jatkossa vielä muutakin kuin kirkkoviihdettä. En tarkoita, etteikö kirkossa saisi iloita ja riemuita, mutta mielestäni tulisi muistaa, että kyse on aina Herran huoneesta. Se, mitä siellä tehdään, tulisi tapahtua Hänen kunniakseen. Oma lukunsa ovat Raskasta joulua-konsertit, jotka metallimusiikkia rakastavat suomalaiset ovat ottaneet riemuiten vastaan. Näissä hevirokkarit karjuvat Jeesuksen nimeä. Oma rehellinen mielipiteeni on, että parasta olisi pitää puurot ja vellit erillään toisistaan. Näin Jumalan sana joka tapauksessa opettaa, vaikka tätä halutaan niin lieventää.

”Kohta ryntäät maailman ruuhkaan,

näät varjoja ja aurinkoa,

tee mitä teet, mut älä sielullesi vahinkoa,

sillä haavat nuo ei parane,

vaik' isi kuinka puhaltais,

siksi toivon että enkelini jostain suojaa sais...”

(Harri Rinne)

1980-luvun puolivälissä täällä Keski-Suomessa oli todella kotoisa paikallinen Radio Jyväskylä. Silloin ei mitään soittolistoja vielä tunnettu ja radio tuli kaikin tavoin kuulijaa hyvin lähelle. Sieltä sai myös toivoa levytoiveita, mitä milloinkin mieleen juolahti. Yleensä nuo toiveet aina toteutettiin, jos levy vain sattui radion levyarkistosta löytymään. Onnen tunti oli ohjelma, jonne sai lähettää terveisiä ja onnentoivotuksia postikortilla. Toivotuin kappale, minkä kuuntelijat halusivat kuulla aina uudestaan, oli Mikko Alatalon vuonna 1984 levyttämä Suojelusenkeli. Täällä Keski-Suomessa suorastaan hullaannuttiin tähän kappaleeseen. Se soi radio Jyväskylässä niin paljon, että se alkoi jo ärsyttääkin minua ja tuntui, että eikö ihmiset osaa toivoa mitään muuta. Olin itse silloin täysi-ikäisyyden kynnyksellä, jolloin Alatalon laulamaa suojelusenkeliä enemmin kiinnosti sen ajan poptähdet ja heidän musiikkinsa. Kun kuuntelee Mikko Alatalon herkästi tulkitsemaa Suojelusenkeliä nyt, niin voi vain ihmetellä tuon laulun ajattomuutta ja sen hienoa syvältä kumpuavaa sanomaa. Tuon laulun voisi omistaa kaikille tämän ajan varttuville lapsille, olivat he omia tai ei.

Suomen kansa on elänyt jo pitkään suuressa jumalattomuudessa. Kuten sanotaan, niin Jumala on rakkaus, hyvä, oikeamielinen ja pyhä. Pyhyydessään Hän on kuitenkin samalla kiivas ja vanhurskas Jumala, joka tuomitsee ja ilmaisee vihansa syntiä, paholaista ja hänen seuraajiaan kohtaan. Tämä tarkoittaa sitä, että Jumala toimii kaikessa aina oikein. Hän on säätänyt tietyt periaatteet ja lait, joiden mukaan meidän ihmisten tulisi Hänen luomakunnassaan elää. Jumala ei voi katsella läpi sormiensa kaikkea sitä pahaa, mitä täällä tapahtuu, joten Hän joutuu sen tuomitsemaan. Tällä hetkellä on vallalla suurta luopumusta Jumalasta, seksuaalista moraalittomuutta, väkivaltaa, abortteja, aviorikoksia, ahneutta, vihaa jne.

"Minä saatan teidän kimppuunne miekan, joka kostaa rikotun liiton; ja kun te kokoonnutte kaupunkeihinne, niin minä lähetän teidän sekaanne ruttotaudin, ja teidän on antautuminen vihollisen valtaan. Kun minä murran teiltä leivän tuen, niin kymmenen vaimoa paistaa teidän leipänne yhdessä uunissa, ja he tuovat kotiin teidän leipänne vaa'alla punnittuna; ja kun te syötte, ette tule ravituiksi." (3.Moos 26:25–26)

Vanha Testamentti kertoo paljon siitä, mitä seuraa siitä, kun kansa kääntää selkänsä Jumalalle eikä tee parannusta. Kaiken tämän perusteella en lainkaan ihmettele, että korona tuli ja sysäsi sivuun esimerkiksi viihteen epäjumalan ja myös ravintolat suljettiin. Syyksi voi löytää jälleen tämän alussa mainitun Sauerin tekstistä Jumalasta loittonemisen, syntisen kaukaisuuden taivaasta ja ennen kaikkea ylpeän ja kapinallisen hengen. Uskon Jumalan sallineen tämän, sillä ihmiset tuntuvat pakenevan arkeaan jatkuvaan juhlimiseen. Itse voin tuota menoa jonkin verran töiden puolesta paikan päälläkin seuranneena todeta, että suomalaisten käytös suurilla festareilla on todella humalahakuista örvellystä ja jumalatonta menoa. Kun mennään tarpeeksi pitkälle syntisyydessä, en ihmettele, että Jumala laittaa ovet säppiin. Ja kuinka voimaton pieni ihminen tällaisten asioiden edessä lopulta onkaan? Viihde oli yksinkertaisesti karannut käsistä ja mennyt liian pitkälle. Siitä nauttivat etenkin bilettävät nuoret, joiden tulisi pyörittää tätä yhteiskuntaa tulevaisuudessa. Miten heidän voi kuvitella pystyvän kantamaan joskus vastuutaan? Viihde- ja tapahtuma-alan ihmiset ovat osoittaneet vihansa rajoituksia kohtaan erilaisilla mielenilmauksilla. Myös viihteestä ja päihteistä riippuvaisen yleisön taholta on tullut paljon vihaista kannanottoa, joissa rajoitusten olemassaoloa on vastustettu ja vaadittu nopeaa paluuta entiseen. Onhan ymmärrettävää, että tapahtuma-ala työllistää paljon ihmisiä ja muitakin kuin esiintyjät. Heidän tilanteensa on hälyttävä esiintymistilaisuuksien loputtua kuin seinään. Ajat ovat kovat, mutta eihän tapahtuma-ala ole missään tapauksessa ainoa. Voisiko näinä aikoina tehdä jotain tärkeämpää kuin esiintyä? Itsekin olin pitkään riippuvainen eri viihdetapahtumista. Enää en kaipaa maailmallista viihdettä - ainakaan sellaista, joka on toteutettu tällä tavalla. Arvot ovat menneet aivan uusiksi varmasti monilla muillakin. Enkä usko, että viihdemaailmaa hetkessä kasataan entiselleen, vaikka pandemia väistyisikin. Eniten mietityttää se, onko tästä ajasta opittu yhtään mitään? Tämänhetkisen nöyrtymättömän vastustusmentaliteetin perusteella vaikuttaisi siltä, että eipä paljoakaan. Jos olen aistinut oikein, niin kapinan henki tuntuu kuin vain kasvavan. Kunpa Suomen kansa muistaisi, että apu tulee samasta osoitteesta kuin ennenkin eli ylhäältä. Niinhän talvi- ja jatkosodan keskelläkin polvistuttiin rukoukseen.  Kaikista tärkeintä tällä hetkellä olisi rukoilla tämän maan ja kansamme puolesta, pitää hyvä huoli omasta vaelluksestamme sekä ennen kaikkea Jumalan Sanaa ja evankeliumia yllä.

”Mutta jumalattomalle Jumala sanoo; ”Mikä sinä olet puhumaan minun käskyistäni ja ottamaan minun liittoni suuhusi? Sinä, joka vihaat kuritusta ja heität minun sanani selkäni taakse! Jos sinä näet varkaan, niin sinä mielistyt häneen, ja sinä pidät yhtä avionrikkojan kanssa.” (Sananl. 29–24)

Sinä päästät suusi puhumaan pahaa, ja sinun kielesi punoo petosta. Sinä istut ja puhut veljeäsi vastaan, sinä panettelet äitisi poikaa. Näitä sinä teet, ja minäkö olisin vaiti? Luuletko, että minä olen sinun kaltaisesi? Minä nuhtelen sinua ja asetan nämä sinun silmäisi eteen. Ymmärtäkää tämä te, jotka Jumalan unhotatte, etten minä raatelisi, eikä olisi pelastajaa. Joka kiitosta uhraa, se kunnioittaa minua, joka ottaa tiestänsä vaarin, sen minä annan nähdä Jumalan autuuden. ” (Ps. 91–16, Luuk. 2:30)

Vaikka olen nyt rankalla kädellä kritisoinut sitä, mitä kaikkea olen viihdemaailmassa sivustaseuraajana nähnyt, en tarkoita, että viihdekulttuuri olisi kristityltä täysin kielletty alue. Minullakin on tällä alueella edelleen omat kiinnostuksen kohteeni – nautin edelleen esimerkiksi 60–80-luvun hyvästä ja sydämellä tehdystä kauniista musiikista sekä reippaammastakin menosta. Vuosien varrella on tehty esimerkiksi hyvin kauniita iskelmiä. Ei tarvitse kuin miettiä vaikka Paula Koivuniemen varhaista levytystä Jos helmiä kyyneleet ois tai Rexin kappaletta Puhtaat purjeet niin ne ovat minulle edelleen yhtä rakkaita lauluja. Jatkossa haluan ainakin itse kuulostella herkällä korvalla, onko omissa tekemisissäni Jumalan henki mukana. Onko sanani ja tekoni kunniaksi Hänen valtakunnalleen?

Suositeltavaa kirjallisuutta!